Kun syksyllä 1955 aloitin suurella innolla uuden elämänvaiheen yhteiskoululaisena, opiskelu tapahtui vielä vanhassa, jokseenkin kulahtaneessa puurakennuksessa, joka sijaitsi ihan Someron keskustassa. Se oli rakennettu 1927 ja oli aluksi toiminut kulkutautisairaalana.Viereisellä tontilla piti vastaanottoaan Someron kunnanlääkäri ja tontin vastakkaisella laidalla oli suuren suuri puistomainen alue, jonka keskellä pilkotti hauska huvila, rehtori Vilkin koti. Mutta vähän matkan päässä tästä olivat uuden koulurakennuksen työt jo hyvässä vauhdissa. Somerolle oli määrä valmistua ajanmukainen ja kasvavan koulutustarpeen haasteet täyttävä uusi yhteiskoulu. Se valmistui käyttöömme 1957.
Useimmat somerolaiset olivat ylpeitä uudesta koulustaan. Hyvällä syyllä, sillä se oli toden totta hieno rakennus ja valtava parannus meille sen tuoreille käyttäjille. Rakennuksen oli suunnitellut Arne Ervi, eräs tuon ajan kaikkein tunnustetuimpia arkkitehteja. Hänen suunnittelemansa rakennukset edustivat uutta funktionalistista rakennustapaa ja Someron Yhteiskoulua onkin usein kuvattu yhtenä hienona esimerkkinä hänen onnistuneista koulurakennuksistaan monissa arkkitehtuuria esittelevissä julkaisuissa.Tosin luulen, että rakennus vanhojen somerolaispappojen ja mammojen mielestä oli liian matala "lättähattu", ei mitään komeutta eikä näyttävää koristelua. Somerolla ei siihen aikaan vielä oltu totuttu moderniin arkkitehtuuriin.Oli kai yksi moderni omakotitalo, jota usein haukuttiin todelliseksi rumilukseksi.
Ervi oli saavuttanut jo runsaasti mainetta muunmuassa Tapiolan keskustan suunnittelusta vuonna1954. Suunnitelman nimi oli Don Hertzenin kylä ja siihen sisältyi esimerkiksi Heikintorin tavaratalo, mahtava keskustorni lähellä olevine altaineen ja suihkulähteineen ja koko Tapiolan keskustan asemakaava.
Ervin käsialaa on myös Turun Yliopisto, Helsingin Porthania ja Töölön sivukirjasto. Somerolaispäättäjillä oli siis oikeastaan hämmästyttävän ennakkoluulotonta asennetta ja ymmärrystä valita paras mahdollinen suunnittelija uudelle koulutalolle. Pidin siitä paljon. Se oli tilava ,valoisa ja vastasi moderniudessaan mielestäni kaikin mahdollisin tavoin tarpeisiimme, sekä käytännöllisiin, että esteettisiin. Luokkien muoto oli uudenlainen, hyvin toimiva, koska luokat olivat ennemminkin leveitä. Näkyvyys taululle oli näin mahdollisimman hyvä kaikille. Taemmat rivit oli joissakin luokissa myös porrastettu korkeammalle ja kaikkien luokkien varustelussa oli huomioitu, mitä ainetta siinä tilassa oli pääasiassa tarkoitus oppia. Luokat olivat tavallaan eri aineitten opettajien omaa aluetta, kun taas me oppilaat kiersimme nomadeina tunnista toiseen ympäri koulua eri tiloihin opiskelemaan. Omaa meille jokaiselle oli vain lokerokaappi koulun mahtavassa eteisaulassa. Sinne jätettiin päällysvaatteet ja tarpeettomat tavarat tuntien ajaksi. Lokerokaappien vaiheilla tapahtui välituntien alussa ja lopussa monenlaista sosiaalista porinaa ja oli myös loputonta yritystä piilotella ja siten välttää ulosmeno välitunneille,varsinkin ikävillä ilmoilla. Se ei kumminkaan aina onnistunut, sillä muutamat opettajista tunnetusti hoitivat valvonnan ihan tarpeettoman tehokkaasti. Usein oli pakko takin helmat liehuen lähteä vielä viime minuutteinakin kohden ulko-ovea, jos esimerkiksi "Tepon" rykäisy yllättäen kuului seuraavasta naulakkovälistä. Ei muuta kuin äkkiä menoksi .
Yksi parhaimmista asioista oli upea iso sali, jossa saimme kokea monet ikimuistoiset juhlat, karonkat, puurojuhlat, joulujuhlat, sekä myös tavallisemmat konventit. Sali tarjosi juhlavat puitteet: katto kaartui korkealle, oli kunnollinen näyttämö komeine liukuvine taustaverhoineen ja esiippuineen.Oli uusi, kallis flyygeli, jolla koulun tähtipianistit saivat juhlissa soittaa hienoja kappaleitaan . Kadehdin heitä. Mutta sain toki itsekin useita esiintymistilaisuuksia tässä salissa kouluvuosieni mittaan. Muistot niistä ovat elävinä mielessäni, on hienoja tunnelmia ja muutamia vieläkin nolostuttavia esiintymismuistoja, jolloin en ollut itseeni tyytyväinen. Siellä olen tanssinut sekä uusia muotitansseja että arvokkaita vanhoja tansseja. Viimeisenä keväänä kirjoitin kynä rapisten ja parasta toivoen, mutta jännityksestä kärsien ylioppilaskirjoitusten tehtäviä.Kunnes tultiin juhlavaan, mutta samalla oudon haikeaan viimeiseen juhlaan keväällä 1963.Vain kerran sen jälkeen muistan vierailleeni koulussani, kun vietettiin jotain tasakymmenjuhlaa . Ehdottomasti elämäni eniten muistoja herättävä juhlasali.
Sama tila toimi kyllä myös voimistelu- ja palloilutilana. Paljon muistoja palaa mieleen myös noista tunneista, useimmat mukavia, joskus myös pettymyksiä sisältäviä. Useimmiten sali oli paljeovilla jaettu samaan aikaan luokan poikien ja tyttöjen liikuntatuntia varten. Tyttöjen käytössä oli salin etuosa ja näyttämön reunasta portaat veivät alempaan kerrokseen pukeutumis -ja suihkutiloihin. Mikä mieletön parannus siihen hirveyteen, jota olimme joutuneet kestämään pari ensimmäistä vuotta. Silloin pukuhuoneena toimi ahdas koppero vanhan koulun käytävän päässä.Tuskin siellä mahtui riisumaan ja pukemaan ruman sinisen jumppapuvun ylleen. Huoneessa löyhkäsi vuosikymmenten pinttynyt tunkkaisuus ja hiki. Ehdottomasti kamalinta oli, kun sitten vähäpukeisena ja paljain varpain piti selviytyä pukuhuoneesta koulun sisääntulokäytävän kautta kylmään, kaikuvaan, mutta liian pieneen jumppasaliin. Lähes koko koulun muitten oppilaitten iloisen virnistelyn ja pilkanteon sadellessa niskaan. He näet odottelivat tätä näytöstä luokkansa ovien ulkopuolella , koska monet opettajat suvaitsivat tulla aloittamaan tuntejaan vasta jonkun minuutin myöhässä.
Jos haju jumppaan mennessä jo oli tuntuva, ei se tunnin jälkeen ollut ainakaan vähäisempi. Mutta uuteen kouluun päästyämme nautimme joka jumppatunnin jälkeen suihkun ihanuudesta. Usein istuimme suihkuhuoneen lattialla pitkin seinänvierustoja kuin kanat orrella ja opettaja antoi veden virrata niin, että koko huone täyttyi kuumalla höyryllä kuin turkkilainen kylpylä. Se oli mukavaa ja kovin ylellistä aikana, jolloin monillakaan ei ollut suihkuja. Jotkut asuivat koko viikon ilman peseytymismahdollisuuksia pienissä koulukämppähuoneissaan. Kuulin ihan hiljattain, että tyttöjen jumppaopettaja antoi luotetuille tytöille luvan käydä joskus illallakin koululla suihkussa, kunhan lupasivat huolehtia siisteydestä ja sulkea ovet.
Tehokkaan jumppatunnin ja pitkän suihkun jälkeen olo oli kuin uudestisyntyneellä. Seuraavalle tunnille luokkaan pyllähti parvi tuoksuvia punaposkisia tyttöjä, joskus hiuksetkin märkinä.Pojat nyrpistelivät nenäänsä, kun me muka tuoksuimme liikaa talkin ja dödöstikkien kukkaistuoksuille. Jätettiin hyvästit hienhajulle.
Hieno parannus elämänlaatuun oli myöskin ajanmukaisen oman kouluruokalan valmistuminen. Sitä luotsasi kipakka emäntä Annikki apulaisineen. Välillä hän oli äreä, kun vaivaisenluut olivat kipeät tai oppilaat tai lehtorit eivät ymmärtäneet arvostaa hänen erinomaisuuttaan. Mutta totta puhuen luulen meidän enimmäkseen olleen kovin tyytyväisiä hänen taitoihinsa.Varsinkin minä olin huipputyytyväinen, sillä köyhänä vapaaoppilaana olin oikeutettu ilmaisiin aterioihin, enkä todellakaan antanut sen tiedon häiritä, että muut maksoivat ruuastaan.Yleensä kaikki söivät kouluruokaa turhaan nirsoilematta ja pitkissä pöydissä oli kiva tunnelma.Ehkä häviäjiä olivat vain baarinpitäjät, jotka kerralla menettivät kaikki entiset koululaisasiakkaansa.
On myös pakko muistaa ylpeydellä koulun hienoa sisustusta. Seinät hohtivat valkoisina, ikkunat olivat mahtavan suuret ja verhoilla pimennettävissä . Ei enää ikivanhoja kompelöitä pulpetteja, vaan istuimme pöytien vieressä mukavilla Yrjö Kukkapuron suunnittelemilla Domus-tuoleilla. Nyt 50 vuotta myöhemmin samanlaiset tuolit ovat himoittuja ja kalliita keräilytavaroita designiin mieltyneitten ihmisten kodeissa. Koska tuolista nouseminen vastaamaan aiheutti usein kolinaa ja hidasti tunnin sujumista, päätettiin koko koulussa alkaa käydä opetuskeskustelut istuen. Kuten sain myöhemmin huomata, ei semmoinen ollut muualla vielä tapana. Mahtoiko olla montakaan samanlaista koulua koko Suomessa. Olimme koulustamme ylpeitä. Ja varsinkin, kun hienossa rakennuksessa edelleen kukoisti edellisen rehtorin Joel Vilkin luoma poikkeuksellisen iloinen ja omaperäinen kasvatusilmasto. Se suosi persoonallisuutta ja luovuutta ja sai hyvät opettajat hakeutumaan paikkakunnalle ja viihtymään pitkään somerolaisoppilaitten ilona.
Keväällä 2013 osallistuimme koko luokka koulun juhlasalissa 50 vuoden jälkeen taas lakkiaisjuhlaan, nyt riemuylioppilaina. Uunituoreet uudet ylioppilaat vitivalkoisissa lakeissaan oikealla puolella, me oudon ahtaiksi käyneissä kellastuneissa lakeissamme salin vasemmalla . Luulen, että tunnelma oli mieleenjäävä monen muunkin mielestä. Koulurakennus ympärillä oli muutoksia kokeneena ja vuosikymmenten jälkeenkin kovin tuttu. Koin haikeutta kuunnellessani koulun rehtorin pitämää viisasta kannustuspuhetta koulunsa päättäville nuorille. Samalla hän kertoi juhlan todennäköisesti jäävän viimeiseksi tässä aikanaan niin hienossa koulutalossa.Miksi?
Oli tehty vakavia virheitä koulua korjattaessa ja laajennettaessa ja näiden virheiden seurauksena ilmaantuneet homeongelmat rakenteissa olivat vuosi vuodelta pahentuneet ja aiheuttivat nyt sekä opettajien, että oppilaitten keskuudessa monenlaisia terveyshaittoja. Oli ilmeistä, ettei ongelma enää olisi hoidettavissa remontilla, vaan koulutaloa uhkasi suoranainen kuolemantuomio, purku-uhka. Se kuulosti tosi uskomattomalta.
Mutta jo samana syksynä 2013 tilanne oli pahentunut niin vakavaksi, että koululurakennus julistettiin täydelliseen käyttökieltoon ja purkutyö aloitettiin. Nyt paikalla ei ole enää mitään, pelkkää tasaista tyhjää. Sen kertoivat Ollin kuvat.
Uljas uusi kouluni, aikansa ylpeys, minun ja monen muun rakastama, elät enää vain muistoissamme.
In memoriam Kiiruun koulu.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti