Tästä nyt soppa syntyy

Puolipäivän mentyä ohi, yllätyn usein näläntunteesta, joka iskee aivan äkkiarvaamatta.Mikä tämmöinen tunne on, eihän nyt vielä voi olla nälkä, kun aamiaisesta ei ole kauankaan ? Mutta vaikka vähäksi aikaa tunteen voi huijata unohtumaan, se palaa uudelleen ja nyt entistä vaativammin merkein. On siis pakko alkaa miettiä: "mitä tänään syötäisiin". Kysymys on tuttuakin tutumpi tietyn tv-ohjelman nimestä, mutta vaikka kuinka mietin kysymystä, Aki Wahlman ei vaan ilmesty kyökkiini hymyilemään, pilkkomaan sipulia ja kädenkäänteessä ratkaisemaan ongelmaani.
Jääkaapin avaaminen ei liioin tuo ratkaisua yhtään lähemmäs. Siellä on muutamia sillipurkkeja, majoneesia, juustoja, yli-ikäistä hapankaalia ja turkkilaista jogurttia, pussillinen porkkanoita , pala selleriä sekä tilkka maitoa ja piimää sekä levitettä leivälle.
Päässäni ei herää ideaa mistään herkullisesta reseptistä, joka syntyisi noista aineista. Tietysti niillä pysyisi hengissä, jos olisi pakko vain selviytyä. Mutta ei tunnu  houkuttelevalta.Vilkaisu kuivamuonakaappiin tuottaa paremman tuloksen: Jalostajan hernekeittopurkki, takuuvarmaa nälän poistaja. Eläköön, olen pelastettu, siitä riittää koko päiväksi.

Kätevästi avautuva tölkki.Tyhjennys kattilaan, puoli purkkia vettä, hidas kuumennus, hämmentely tasaiseksi ja se on siinä.Kun vielä mukaan löytyy töräys hyvää sinappia ja ruisleipää, juustoviipale ja lasillinen piimää, niin eikö jo ole aivan toisenlainen tunne. 

Kylläisenä päädyn muistelemaan lapsuuden ruokatapoja kotona ja kouluvuosina. Ruoka merkitsee nykysuomalaisille aivan erilaisia asioita kuin 1950-60 luvuilla.Esimerkiksi sana keitto merkitsi silloin vain äidin keittämiä hernesoppaa, lihasoppaa, makkarasoppaa tai kaalisoppaa. Kesäkeittoonkin tutustuin ensimmäisiä kertoja vasta koulussa ja muistan sen olleen aluksi vain nipin napin syötävää. Luultavasti meillä ei ollut sitä kotona tarjottu isäni sitä kohtaan tunteman vastenmielisyyden johdosta.Samasta syystä ei myöskään kalakeitto ollut meillä kovinkaan usein tarjottua ruokaa,kun kaupoissa ei vielä ollut pakasteseitä, lohesta nyt puhumattakaan. Kalansyönti rajoittui paljolti silakkaan eri muodoissaan, joskus silliin ja keväisin katiskasta saataviin piikkisiin ja mudan makuisiin lahnoihin. Äiti olisi pitänyt enemmän kalasta, mutta isän maku  taisi kuitenkin enemmän  säädellä ruokavaliota, vaikkei hän varmaan ajatellut olevansa "tyranni".Isän vastenmielisyys esimerkiksi sieniin vaikutti siihen, ettei niitäkään meillä juuri kerätty ja syöty.

Ensimmäinen työvuoteni Karjalassa  merkitsi paitsi kouluruualla myös omien keitosten varassa selviytymistä.Kouluateriat olivat kaiken arvostelun alapuolella. Ikinä ennen enkä ikinä myöhemmin ole joutunut syömään niin heikkolaatuista koululounasta. Joinakin päivinä söimme perunoita kaamean, jauhoista ja pahanmakuisesta rasvasta käristetyn mössökastikkeen kanssa. Ei lihaa, ei vihanneksia, ei marjoja, leipää tai maitoa. Onneksi lapsilla oli eväät kotoa. Yhtään paremmin ei nälkään tehonnut maidossa keitetyt, harvassa uiskentelevat kaalinlehdet. Ruokalaji oli minulle ennestään tuntematon, nimeltään maitokaali. Vain koska olin opettaja ja aikuinen, sain sen nieleskeltyä!

Nykyään keitot ovat suorastaan lempiruokiani. Muutkin kuin klassikko Jalostajan hernekeittopurkki. Rakastan keittoja, niin kokkina kuin syöjän ominaisuudessa. Kanakeittoa, johon voi mukaan laittaa vaikka mitä. Porkkanakeittoa hiukan itämaisin maustein. Maa-artisokkakeittoa, herrain herkkua. Sienikeittoa tateista ja pekonista tai kanttarelleista tai suolasienistä. Kalaseljankkaa ja bortshkeittoa, tomaattikeittoa, kukkakaalikeittoa, mustajuurikeittoa ja linssikeittoa. Luetteloa voisin jatkaa varmaan toisen mokoman. Rakastan keittoja, joissa on kirkas, maistuva liemi, mutta myös sauvasekoittimella, juustolla tai kermalla samettiseksi loihdittuja keittoja. 

Jos Parikkalan koulukeittola olikin surkea, on sieltä  kuitenkin mieleen jäänyt ihana keittomuisto: "tappaiskeitti", jota sain nauttia useammankin oppilaani kodissa syksyllä, kun sika oli tapettu . Keitto oli todella hyvää ja maukasta, siitäkin huolimatta, että minulle kerrottiin sen sisältävän ruhonosia, joihin en ollut tottunut kotiseudullani. Toisenlaiseen perinnelihasoppaan sain sitten tutustua kesäisillä Lapinmatkoillamme, kun tarjottiin poron kuivalihakeittoa. Myös se osoittautui herkulliseksi, kuten myös pitkään lampaanlihasta ja kaalista haudutettu keitto, johon jouduin perehtymään molempien miesystävieni toivomuksesta. Mitäpä sitä ei haluaisi rakastuneena oppia tekemään, jos ei toiselle hänen haluamaansa herkkuruokaa. Taisin lopulta oppiakin, jos en ehkä ihan äidin keitosten veroista niin hyvää kuitenkin.

Ja lopuksi suu makeaksi mustikkasopasta, vai otettaisiinko ehkä sittenkin raparperisoppaa ja vaniljajäätelöä. Vain rusinasoppa taitaa olla minulta jäänyt unholaan. Lapsena sekin hoiti makeannälkää. 
"Pistäppä soppaan pippurii, ettei se soppa happane " hullutteli isä ja pärisytti kaikkia p-kirjaimia kuin olisi ääntä päästellyt peräpäästään. Äiti siitä torumaan: "ollaas nyt ihmisiksi ruokapöydässä".

Kurkistus menneeseen viehättää

Kun viimeksi kävin Punaisen Ristin ylläpitämällä todella hienosti hoidetulla Konttitorilla, minulla oli kassillinen tavaraa viemisinä ja kolme kirjaa kotiinpäin tuomisina. Yksi niistä oli todennäköisesti ajateltu sopivaksi lahjakirjaksi esimerkiksi äitienpäivänä tai muina merkkipäivinä. Se oli vuonna 1983  julkaistu koostekirja suomalaisten taiteilijoitten äitikuvia ja kirjailijoitten kirjoista otteita, joissa  kuvasivat omia kokemuksiaan vanhemmistaan tai lapsuudestaan.Koska kirja on jo vanhentunut, useimmat tekstit kertovat paljon vanhemmista ajoista kuin omat lapsuusmuistoni. Silti löysin niistä tuttua ja kiinnostavaa kuvausta menneestä perhe-elämästä, tavoista ja ihmisistä. Nautin lähes kaikista kirjan katkelmista. 

Ennestään minulla ei ollut kovinkaan selvää käsitystä sellaisesta aikanaan arvostetusta kirjailijasta kuin Arvid Järnefelt. Tiesin vain, että Järnefeltit ovat tunnettu ja monipuolisesti lahjakas kulttuurisuku suomalaisessa 1900-luvun alkuvuosikymmenten historiassa. Kirjassa on kaksi osaa Arvidin kirjasta Vanhempieni romaani (1928-1930). Ensimmäinen osa on otsikoitu Elisabet ja hänen kaksi poikaansa, ja katkelma on ilmeisesti aivan kirjan alusta.

"Minä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista, jotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan Pulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja Döhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten hoitaessa hellin käsin tuota, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä rouvaa, joka näytti vielä rouvanakin ,vieraaseen, ankaraan tosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan vanhan kotipiirin pehmeissä kengissä."  

Mikä aloitus, yksi pitkä virke, vanhanaikainen, muttei pitkästyttävä, eikä tylsä! Kodin henki ja äidin luonne avautuu jo siinä. Sitten hän jatkaa mielestäni ihmeen elävästi ja psykologisen oivaltavasti kertoen esikoispojan vaikean synnytyksen, näiden hyväsydämisten neitien avuttoman myötäelämisen, hätäännyksen ja järjettömän pelon tunnelmat. Kun lapsi kuitenkin lääkärin avustuksella oli saatu maailmaan ja äitikin jäänyt henkiin, ei rakkauden määrällä ollut mittaa. Kuvaus on mielestäni hämmästyttävän hyvin äitiyden ihmeen ja kaikkkivoittavan kiintymyksen tunteen syntymisen oivaltava, varsinkin kun kysymyksessä on mieskirjailija.

Arvid syntyi vanhempiensa toisena lapsena ja nyt synnytys oli yllättävän helppo. 
"Elisabet, ottaessaan uuden, vaivattomasti syntyneen tulokkaan rinnoilleen, ensin katsahti Kasperiin ja sanoi: Odota Kultaseni, tämä on kyllä pian tehty".
Oli siis selvää, että äiti rakasti yli kaiken esikoistaan.Toinen poika ei tuntunut samalla lailla vaivalla saadulta lahjalta. Mutta Kohtalopa puuttui asiaan Arvidin eduksi! Vuoden iässä hän sairastui ankaraan kuumeeseen ja tukehtumistautiin. Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Lääkäri ei antanut suuria toiveita pojan henkiinjäämisestä. Pitkän, uuvuttavan ja toivottomalta tuntuneen kamppailun jälkeen tapahtui käänne ja Arvid jäi kuin jäikin eloon.
"Kärsimysten ja tuskanpäivien jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.En ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa vähintäkään erotusta huomannut".

Toinen luku romaanista kertoo ihastuttavan muiston hiihtoretkestä Viipurissa. Kuvaus on niin eloisa ja maalaileva, että melkein luulen olevani mukana kokijana. Pojat saivat lähteä taapertamaan ulos lumiseen, valossa kylpevään luontoon mamman käsistä pidellen ylös korkealle lumipeitteiselle mäelle katsomaan, kuinka pappa hiihtää.
"Papalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen, päässä sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset.Hirmuinen on hänen vauhtinsa mäen alla ja hän vain seisoo suksillaan".
Mamma oli ihastuksissaan ja kummasteli kuinka pappa uskalsi seistä suksillaan, kun olisi voinut istua! Pitkälle yltänyt liuku vei papan kauas ja kun hänen paluunsa takaisin ylös mäelle kesti, ehti mamma kaivaa poikien kanssa lumeen pesiä. Sitten mamma meni puun taakse ja hyökkäsi poikien pesään . Oli hirmuisen hauskaa, kun mamma mörähteli karhuna.

Vihdoin pappa palasi ja innostuneena alkoi pakottaa myös mammaa tiukassa  puoliturkissaan ja turkislakissaan nousemaan samoille suksille hänen taakseen. Mamma pitäisi  kiinni palttoon selkävyöstä ja niin he laskisivat yhdessä.
"Ni za shto!Ni za shto!" huusi mamma kauhistuneena  ja torjui käsillään. Mutta vastustelu ei auttanut, pappa pysyi tiukassa vaatimuksessaan.
"No, pitelehän lujasti ja ala astua mukana,yks kaks, yks kaks".
Pitkän pitkä liuku, vanhemmat näyttivät koko ajan pienenevän. Yhtäkkiä mamma kallistuu taaksepäin ja vetää papankin mukanaan. Sinne  pyllähtävät hankeen molemmat,voi sitä riemun kiljuntaa.
Helppo kuvitella näkymä ja helppo eläytyä poikien ihmettelyyn ja iloon vanhempiaan katsoessaan. Kaatuminen huipentui mamman ja papan tekotappeluun ja painiin lumessa.Sellaisesta pojilla ei ollut ennestään käsitystä.Tapahtuma on Arvidin kirkkain ja merkittävin lapsuusmuisto, josta hän sanoo :
"Varmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen riemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään".
Naulankantaan. Luulen, että vanhempien keskinäinen vallaton leikkiminen tosiaan oli harvinaista tuohon aikaan, mutta saattaa jäädä  liian vähäiseksi monilta  kiireisiltä ja stressaantuneilta vanhemmilta nykyäänkin.

Arvidin katkelmien lukeminen herätti minussa halun tietää enemmän hänestä, elämästään, aatteistaan ja koko Järnefeltin kulttuurisuvusta. Onneksi apu on nykyään niin helposti saatavilla:internet. Kävi niin, että uppouduin tuntikausiksi kiintoisille poluille lukemaan hyvin erikoisista , lahjakkaista perheenjäsenistä. Heistä yksi kiinnostavimpia on aikansa kauneimpiin neitosiin kuulunut pikkusisko Aino, Sibeliuksen vaimona tunnettu. Hän taas johdatti uusiin kohtaloihin, joten lopulta oli ihan pakotettava itseni lopettamaan ja palaamaan takaisin nykyhetkeen ja omaan elämääni.

Minäkö vaka vanha vai Marjatta matala ?

Kyllä on nyt pollea olo. Kalevalan päivän kunniaksi ja Hesarin kulttuurisivulla olevan jutun innoittamana tein testin: ketä Kalevala-hahmoa muistutat.
Leikkimieliset testit ovat niin mukavia.Kas, kun jos sattuu käymään niin, että testi  antaa suopean tuloksen, esimerkiksi:"olet huomattavasti keskivertoa älykkäämpi, miellyttävä ja pidetty ", mikäs on hymyillessä koko päivän."Totta, totta. Niin varmaan olenkin, kyllä oli hyvä testi".
 Jos taas testi paljastaa , että olenkin "aika luihu ja moraaliltani lipsuva", voin kuitata testin tuloksen ja sanoa, että mokomia huuhaa-juttuja. Kaikkea sitä viitsitään lehtiin laittaa. 

Kalevala-testissä oli 22 kysymystä ja kussakin vain kaksi vaihtoehtoa tarjolla. Ei siis tarvinnut kauan pähkäillä, eikä hiuksia halkoa. Nopeasti ja rehellisesti vain vaihtoehtoa valitsemaan ja näppylöitä painamaan. Ja niin tuli totuus ilmi tässäkin asiassa:
"Olet vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Olet siis vahva persoona, muiden kunnioittama, joskus ehkä pelkäämä hahmo.Kova ulkokuori kätkee taiteellisen sisällön".

No johan sattui, varmaan erinomaisen pätevä testi! Noinhan sen olen aina tiennyt olevan. Ei ole minussa ainesta Ilmariseksi, joka osaa takoa rahaa tuottavan sammon tai vaimon (miehen!) kullasta. En ole myöskään syntynyt seikkailevaksi Lemminkäiseksi, joka hurmaa kaikki ja tekee urotekoja. En ole koskaaan nähnyt itsessäni aineksia tämmöiseen hurmaajan rooliin, toisin kuin esimerkiksi siskoni, joka vielä vanhana ja sairaana kertoo sitä , että häneen kaikki tuppaavat ihastumaan. Tunnistan itsessäni huomattavasti ennemmin tuon iänikuisen Väinämöisen, joka jää yksin, tulee aina torjutuksi lemmenhaaveissaan. Olen myös huojentunut, ettei testi löytänyt minusta sen paremmin Pohjan akkaa kuin Pohjan neitiäkään, Ainosta nyt puhumattakaan. En voisi ymmärtää raivopäistä kostoretkelle lähtevää voimanaista , mutta en liioin naista, joka ei näe muuta mahdollisuutta kuin hukuttautumisen. Ei ole minussa ainesta noihin naistyyppeihin. Ihan ovat vieraita minulle. 

Jossain kohdassa tarinaa Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon . Semmoiseen olen kyllä  tuntenut halua ja myönnän yrittäneeni sitä useammankin kerran. Luulen, että  halu laulaa vastustaja suohon on suorastaan yksi lempipaheitani. Mitä sitten tulee tuohon Väinämöisen tapaan laulella kanteleen säestyksellä  kaikenlaisten elukoitten kuunnellessa, tunnistan itsessäni loputtoman halun kertoilla vanhoista asioista tarinoita itseäni nuoremmille, lapsille ja lapsenmielisille kuulijoille. Eikä ole sitä asiaa, jota ei minusta musiikin voimalla voisi ylistää, parantaa tai lohduttaa. Musiikki on jokapäiväistä leipää ja taide elämän suola,joka kuuluu kaikille.

Väinämöisen lisäksi on toinen Kalevalan henkilö, joka minua puhuttelee ja miellyttää .Hän on Marjatta , matala neito, joka meni metsään, söi puolukan , tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Pojastapa tuli Väinämöiselle haastaja. Hyvä, että niin kävi.Vanhain arvojen on syytä väistyä uusien tieltä . Ei maailma voi  pysyä ennallaan ja tyytyä kuuntelemaan vanhoja joikaajia, eikä loputtomiin  luottaa vanhoihin virsiin. Mutta Väinämöisellä on silti  paikkansa ja arvonsa aikojen muuttuessakin.

Kylläpä oli hyvä testi! Nyt vain herää kiperä ajatus: kuinka monta Väinämöistä sitä mahtaakaan löytyä ihan lähiympäristöstänikin. Ymmmärrän hyvin, etten ole ainoa. Tunnen tosi monta samanmoista vanhaa "iänikuista". Suostunko  minä näkemään heissä Väinämöisen? Tunnistaisivatko he minussa tämän vahvan persoonan, muitten kunnioittaman  vanhan köröttäjän, joka laski laulellen vesiä, ilon lyöden lainehia? Etteivät vain näkisi koukkunokkaista ilkeää ja ahnetta Pohjanakkaa?

Marjatta

Läheisten piiri

Sain eilen sisareltani viestin sukumme vanhimman jäsenen poismenosta. Serkkuni täytti marraskuussa 94 vuotta ja oli kuollessaan siis 4kk sen yli. Hän oli pitkään tosi virkeä ja nuorekas ikäihminen. Vieraitten ihmisten oli tapana arvioida hänen ikänsä kymmenen, viisitoista vuotta nuoremmksi. Vielä yli kahdeksankymmenen iässä hän suoritti lukion kurssin erinomaisin arvosanoin iltaoppikoulussa. Näön heikentyminen lähes sokeudeksi oli asia, joka murensi tätä hänen ikuisen nuoruuden imagoaan. Asia oli hänelle yhtä vaikea kuin aikaisemmin hänen äidilleen: kumpikin sai elää pitkän elämän ulkoisesti hyvin nuorekkaana säilyen, mutta joutui hyväksymään vähittäisen sokeutumisen. Molemmille se oli kova isku, sillä lukeminen oli molemmille heidän elämänsä ydinasia.

   Pari viimeistä elinvuottaan hän oli selvästi vanhus ja lukuisat sairaala- ja lääkärireissut seurasivat toistaan. Periaaatteessa hän kuitenkin oli yksin kotonaan monien eri hoitajien ja tukipalveluitten varassa sinnittelevä aikamme "ihannevanhus" ihan viimeisiin elinviikkoihinsa asti. Siirtyminen ajasta iäisyyteen sai kuitenkin tapahtua sairaalavuoteessa, mikä tuntui minusta hyvältä.Uskon , että hän viimeisen elinviikkonsa aikana sai nauttia kaikista niistä keinoista, joilla lääketiede nykyään pystyy helpottamaan päiviä, jolloin voimat lopullisesti ehtyvät ja lähtö saattaisi ilman kipujen lievitystä olla liian tuskaisa.Hän sai nukkua pois hiljaa yöllä.

      Minulla on hyvin pieni joukko, jotka olen tottunut ajattelemaan kuuluviksi sukulaisiini. Nyt kuolleen serkkuni lisäksi minulla on enää kolme serkkua, kaikki jo yli 80 vuotiaita. Heihinkään suhteeni ei ole sillä lailla likeinen kuin monilla tutuillani on omiin sukulaisiinsa. Emme ole kai kovin perhekeskeisiä tai sukurakkaita. Olen oikeastaan tavannut heitä vain tasavuotissyntymäpäivillä, joita on vietetty viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Poikkeuksen tekee Ruotsissa asuva naimaton tyttöserkkuni, johon suhteeni on paljon lähentynyt vanhetessamme. On ollut hauska täydentää muistoja kuuntelemalla ja itse kertomalla niitä kymmeniä nuoruusvuosia, jolloin tuskin mitenkään olimme toisistamme tietoisia. Tosin joskus näillä muistelemisilla on vaara johtaa perustavaa luokkaa oleviin käsityseroihin, mitä "oikeasti " on tapahtunut, tai millaisia yhteiset isovanhempamme ja heidän vaiheensa "oikeasti" olivat . Totuuksia kun tässäkin asiassa on vähintäin kaksi.

    Oma perheeni on myös syntymäaikaansa nähden yllättävän pieni. Monilla ikätovereillani on monia sisaruksia ja heillä isoja perheitä. Olen läheisessä suhteessa vain yhteen sisareen ja veljeen puolisoineen. Kummankaan lapsetkaan eivät aikuistuttuaan tunnu enää kovin läheisiltä. Se on tavallaan harmi, sillä tästä seuraa, että myös poikani suhde serkkuihinsa jää ohuen rihman paksuiseksi: tietävät olevansa serkkuja, mutta heiltä puuttuvat yhteiset kokemukset ja yhteiset tarinat.Tämmöinen tilanne ei liene nykyään kuitenkaan ihan poikkeuksellinen. Silti se on minusta hiukan surullista.Vai lieneekö niin, että kuulun jo viimeiseen sukupolveen, joka yleensäkään haluaa ja osaa ajatella itseään jonkin suuremman sukulaispiirin,"oman heimon" jäsenenä . Nykyään kai ollaan ennemmin osa jotain kaveriporukkaa, harrastuspiiriä tai työyhteisöä. Ehkä näin on oltava, koska harvat sukulaiset elävät hajallaan ympäri Suomea, jopa ympäri maailmaa. Muummolaankin pidetään yhteyttä helpommin skypen avulla, kuin reissaamalla vaivalloisesti ja aikaa vievästi.

     Eilen kuulin tutkimuksesta, jolla oli selvitetty suomalaisten yksinoloa. Mikään yllätys ei ollut se, että eniten yksineläviä ja yksinäisiä ovat yli 65 vuotiaat. Siihen joukkoon kuulun itsekin. Poismennyt serkkuni valitteli minulle usein pohjatonta yksinäisyyttään ja sanoi kadehtivansa minua, jolla sentään on sisaruksia ja mikä parasta, ikioma aikuinen lapsi perheineen. Saan kutsua itseäni nimellä Mummu. Elämä jatkuu jälkeeni. Hän koki olevansa äitinsä kuoleman jälkeen totaalisen yksin maailmassa, perheetön ja vailla todellisia ystäviä. On selvää, että ystävät vähenevät vuosi vuodelta, jos itse saa elää hyvin pitkän elämän. Siksi onkin tärkeää pitää yhteyttä ystäviinsä, niin kauan kuin heitä vielä on. Luulen, että hän ei myöskään omista, jo lapsuudesta asti seuranneista traumoistaan ja luonteensa vaikeuksista johtuen ollut koskaan onnistunut olemaan helppo ja rakastettava sukulainen, ystävä tai työtoveri. Kauneutta, älyä, tarmokkuutta ja monipuolista lahjakkuutta hän oli saanut syntymälahjana monin verroin yli tavallisen, mutta eväät onnelliseen elämään jäivät silti liian ohuiksi. Siksipä vuodet vanhana ja toisia ihmisiä kaipaavana eivät olleet hänelle helpot. Hänen oli vaikeata olla avuton ja löytää lämmintä sanaa ja kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka häntä auttoivat selviytymään kodissaan.Ymmärrän myös, että kiireisillä kotihoitajilla ei ollut helppoa auttaa perfektionistia, joka vielä vanhuksena ja avuttomanakin pyrki kasvattamaan ja oikaisemaan työtään tekeviä aikuisia. Voi olla, että semmoisessa vuorovaikutussuhteessa oli mahdotonta kohdata lämmöllä ja ymmärryksellä. Minusta oli usein vaikeata ja  raskasta kuulla hänen valituksiaan auttamaan tulleitten ihmisten osaamattomuudesta ja typeryydestä.Teki mieli olla eri mieltä,vaikka enhän minä voinut oikeasti tietää, miten asiat hoituivat.Negatiivisuus vain herätti halun puolustaa hoitajia kiireisessä ja vaativassa työssään. 

    Onneksi oli olemassa kuitenkin yksi etäisen sukulaisen aviomies, todellinen ihmemies, joka poikkeuksellisesti oli löytänyt väylän hänen sydämeensä ja hyväksyntäänsä.Uskomattomalla sitkeydellä, lämmöllä ja huumorilla hän jaksoi välittää ja hoitaa serkkuni asioita tämän viimeiseen elinpäivään asti. Siitäkin huolimatta, että myös hänen oma vaimonsa on vaikeasti dementoitunut. Me kaikki etäsukulaiset olemme valtavan kiitollisia tälle ihmeellisen venyvälle ja aikaansa ja vaivannäköään säästämättömälle ystävälle kaikesta siitä hyvästä, mitä hän toi viimeisen kymmenen vuoden aikana omasta vapaasta tahdostaan yksinäisen vanhan serkkumme elämään. Semmoisen "ihmeen" toivoisi löytyvän jokaisen yksinäisen ja sairaan ihmisen lähettyviltä.

 Kaijan muistolle

Petites Femmes

Muutamana iltana olen selaillut ja ihaillut kirpputorilta ostamastani kirjasta Albert Edelfeltin maalauksia hänen Pariisissa viettämiltään vuosilta 1874 -1905. Aiheena näissä kuvissa on useimmiten kauniita ihmisiä, nuoria naisia ja lapsia. Joissakin tuon ajan suurissa maalauksissa on kuvattuna kokonainen tapahtuma monine ihmishahmoineen (esim. Luxenburgin puistossa v.1887), mutta hyvin monet suuretkin maalaukset sisältävät vain yhden naishahmon yltiöromanttisessa ympäristössään. 

Toki Edelfelt muistetaan Suomessa monista taidokkaista ja tunteita herättävistä maalauksistaan, kuten "Lapsen ruumissaatto" tai "Leikkivät pojat rannalla" tai "Ruokolahden eukkoja kirkolla", joissa hän hienosti kuvaa tavallista kansaa. Mutta on myös koko joukko kiiltokuvän kauniita maalauksia, joissa katsotaan hyvin toisenlaiseen maailmaan, toisenlaisten ihmisten silmiin. Kuvista minulle hymyilevät kujeellisesti, keimailevasti tai hieman surumielisesti, siropiirteiset, täydellisen sulokkaat, tummat nuoret naiset, lähes tyttöikäiset. Heidän pukunsa ja hattunsa on kuvattu niin taidokkaasti, että voin melkein tuntea silkin kosketuksen, sametin pehmeän poimuilun, hatun sulkien värinän, korvakorun heilahduksen.Tunnen parfyymin ja kukkien tuoksun ja aistin tuulen päivänvarjon reunassa, kun vaunut vierivät Champs- Elysees`llä. Melkein haistan kuvasta rakkauden ja intohimon tuoksun vielä leijuvan ateljeessa.Virginie lepää kädet niskan alla, silkkipeitteet valuvat kevyesti pitkin hänen pyöreitä vartalolinjojaan ja ilme on intiimin hetken  ja unen välimaastossa viipyilevä (v 1888).

Uppoudun ihailemaan "Pariisittaren" ( v.1885) kapeata vyötärölinjaa tummassa yksinkertaisessa puvussa, jota koristaa vain tiheä kivihiilinappien rivi lantiolta ylös pitkin vasenta kylkeä hienona linjana olkapäälle. Puku on yllättävän yksinkertainen leikkaukseltaan ja kaulaan asti peittävä, hyvin tyylikäs.Nappirivi päättyy olkapäälle ja siihen kohtaan on kiinnitetty pari vaaleata kukkaa. Ne näyttävät samanlaisilta kuin kimppu, joka on puvun laajan helman päällä lepäävässä kädessä. Oikea käsi on luontevasti rentona liinan peittämällä pöydällä. Taempana pöydällä on vihreä lasimaljakko, jossa keltaisia hoikkavartisia tulppaaneja ja valkoisia tasetteja.Naisella on tummat hiukset ja tumma puku. Hän on hyvin viehättävä siinä istuessaan rauhallisen oloisena vaaleansinervän taitettavan huoneenjakajasermin edessä. Hänen tukkansa ryöppyää ihanan vallattomana kiharapilvenä otsalle, mutta on kiinnitetty päälaelle jättäen paljaaksi leuan linjan ja korvan. Tyttö näyttää seuraavan jotain kiinnostavaa keskustelua kuvan ulkopuolelle jäävää kumppaniaan lämpimästi katsoen.Tämän "Pariisittaren" mallista tiedetään, että hän työskenteli kirjakaupassa kirjanpitäjänä, josta Edelfelt hänet keksi mallikseen pariin tauluun.Traagista lukea, että hänen elämänsä päättyi  jo 21 vuotiaana keuhkokuumeeseen. Kaikista Edelfeltin malleista tunnen suurinta mieltymystä juuri tähän älykkään näköiseen  ja lämpöä huokuvaan ruskeaverikköön. 

Vuonna 1885 isoäitini oli 10-vuotias. Tämä pariisitar on siis kuvassa vajaa 20 vuotias, noin 10 vuotta mummuani ennen syntynyt. Minunkin isoäitini oli hienopiirteinen nuori nainen, kaunis omalla pelkistetyllä tavallaan vielä mummonakin. Mutta millään en voisi kuvitella omaa isoäitiäni tuon nuoren naisen tilalle. Maailma oli silloinkin jakaantunut, kuten nykyäänkin. Oli kovin erilaiset raamit, pukeutumiskoodit ja elämäntavat riippuen siitä, mihin ympäristöön ja yhteiskuntaluokkaan synnyit. Albert Edelfelt kuului aikansa suomalaisten joukossa hyvin etuoikeutettujen ihmisten harvalukuiseen eliittiin, aatelisperheeseen, joka köyhdyttyäänkin pystyi lähettämään pojan opiskelemaan Pariisiin parhaimpiin mahdollisiin taideopintoihin, seurustelemaan piireissä, joissa pukeuduttiin silkkiin ja samettiin, ympäröitiin koko elämä kauneudella ja  aistinautinnoilla.Vaikka perhe menetti enimmän osan omaisuuttaan, rikkaat sukulaissuhteet ja vaikutusvaltaiset ystävät auttoivat hänen äitiään kustantamaan pojan opinnot ja tuhlailevan elämäntavan Pariisissa, ennenkuin hän alkoi ansaita taiteellaan. Hyvä Veli-verkostot toimivat myös siihen aikaan. Pariisissa matalampaan yhteiskuntaluokkaan syntyneitten köyhyys näyttäytyi  hyväosaisille ja mm näille menestyville nuorille ulkomaalaistaiteilijoille kuin värikäs, pittoreskin näytelmän lavastus. Se oli omalle elämäntyylille tarjoutuva runollinen kontrastiefekti, ikäänkuin pikantti aromi oman ylellisen elämäntavan  keitossa. Sitä voi haistella, maistella ja kokea pikku annoksina, koska se ei ollut pakollista ja jokapäiväistä arkea.  

Nykyiset taidehistorioitsijat ovat yrittäneet jäljittää Albert Edelfeltin sulokkaita malleja, muusia, rakastajattaria, nuoria, useimmiten tummahiuksisia naisia, jotka poseeraavat lähes elävän tuntuisina hehkuvissa kuvissa. Mitä heille tapahtui oikeassa elämässä, miten heidän kävi myöhemmin, kun taiteilijan ja mallin välinen intohimo viileni, niinkuin sillä on taipumus viiletä ? Mitä sitten, kun hehkein kauneus alkoi haalistua, eivätkä he enää onnistuneet inspiroimaan taiteilijoitaan? Joutuivatko  köyhyyteen, kenties kadulle? Monet kai olivat olleet alunperin tavallista kansaa, mutta heidän poikkeuksellinen sulokkuutensa oli tuonut yllättävän  muutoksen elämänkulkuun. Tuo kuvissa näkyvä, täyteläisenä säihkyvä ja tuoksuva ylellisyys oli kuin todeksi muuttunut uni, josta kuitenkin oli vaara herätä jonakin päivänä. Usein äkillisen palautuksen elämän tummempiin sävyihin saattoi aiheuttaa nuoren naisen epätoivottu raskaus. Mitä tapahtui suloiselle Virginielle tai Thereselle tai Laetitialle, La Belle Antonialle? Joku päätyi kenties toisen taiteilijan elämän sulostuttajaksi. Tai kirjailijan, tai kuuluisan tiedemiehen. Esimerkiksi Pasteurin kerrottiin olleen silmittömästi rakastunut erääseen näistä  Edelfeltin malleista.

Kenestäkään heistä  ei tullut Edelfeltin rouvaa. Ei, siihen osaan sopi paremmin lapsuudesta asti tuttu, suomalainen ylhäisönainen Ellan de la Chapelle. Kuvista päätellen hänkin oli toki kaunotar. Mutta oliko kyseessä todellinen rakkaus, vai ennemminkin sopivuus? Mitä rouva mahtoi ajatella miehensä monista sulottarista? Oliko hän mustasukkainen taulujen ihanille rusottaville poskille, aistillisille huulille, ihon kuulaudelle, paljaille rinnoille?Vai oliko kaikille niin itsestään selvää, että miehillä oli rakastajattaria, pikku ystävättäriä, mutta avioliitto solmittiin edustavan ja sopivan samaan säätyyn kuuluvan naisen kanssa? Ehkä mustasukkaisuutta ei edes tunnettu noissa kuvioissa. En tiedä, eikä kai ole minun asiani arvioida Edelfeltin tai muiden sen ajan menestyneiden miesten moraalia tai päivitellä kauniitten, mutta köyhemmistä oloista rakastajattariksi päätyneitten pariisittarien kohtaloita. Maailma nyt vain oli sellainen, on kai ollut aina, on kai edelleen!

Jos olet nainen, mutta saanut syntymälahjana kauniin ulkomuodon, voit päätyä syntyperästäsi huolimatta täysin uskomattomiin vaiheisiin. Kauneutesi on rahaakin arvokkaampaa valuuttaa, himoittua ja monet portit avaavaa. Menestyneet miehet ovat aina halunneet ympäröidä itsensä kauniilla pikku ystävättärillä.Niin se on ollut ennen, eikä ilmeisesti mikään ole tässä kuviossa muuttunut.Tuskin yhdelläkään menestyneellä NHL-pelaajalla, formulakuskilla tai nykyajan pörssihailla on vaatimattoman tai edes tavallisen Maija-meikäläisen näköistä vaimoa tai tyttöystävää. Kauniille naiselle elämä antaa mahdollisuuden tehdä ja kokea monia semmoisia asioita, mitkä eivät ole mahdollisia hänen vähemmän kauniille siskolleen, vaikka hän olisi lahjakkaampi, ahkerampi tai rehellisempi. Mutta joskus, eikä kai kovin harvoin, pikku ystävätär saattaa joutua maksamaan myöhemmin kovan hinnan näistä vuosistaan elämän sulostuttajana suuren miehen rinnalla. Elämällä ei ole mitään takeita jatkua aina yhtä hohdokkaana kuin romanssin alkuvaiheissa.Menestynyt mieskin saattaa osottautua mahdottomaksi elämänkumppaniksi. 

Ei ole harvinaista, että nuoret tytöt vielä nykyäänkin useammin surevat puuttuvaa kauneuttaan kuin puuttuvaa viisauttaan.Voipa olla, että joku fiksu ja älykäs tyttö vielä nykyäänkin olisi valmis jättämään älynsä, jos vain saisi tilalle kauniina pitämänsä ulkonäön. Onneksi nykyisin monet älykkäät tytöt jo oivaltavat, että ulkonäkö on muokattavissa paremmaksi, Luojan luomusta on mahdollista parantaa, mutta tyhmyydellä on taipumus olla pysyvää laatua. Sanotaan, että tyhmyydelle ei Jumalakaan mahda mitään!
Minun mummuni oli  luullakseni viisaampi kuin kohtalainen kauneutensa. Koko elämänsä pituisesta köyhyydestään ja monista koettelemuksistaan  huolimatta, uskon hänen saaneen kokea omalla tavallaan rikkaan ja merkittävän elämän, ilman ainoatakaan silkkileninkiä, parfyymia tai divaanilla joutilaana haaveiltua hetkeä. Luulen, ettei hän edes koskaan nähnyt kuvia tuommoisista naisista kuin Edelfeltin tauluissa hymyilee, vaikka he olivat saman aikakauden naisia. Koko maailma ja erilaisten ihmisten kohtalot, eivät vielä silloin olleet läsnä ihmisen elämässä kuten nykyään .

"Onko tärkeämpää olla kaunis vai älykäs? "     Merituuli 2012

Kirpputorien kuningatar

Luulen, että runsaasti yli puolet ikäisistäni naisihmisistä ja kenties vielä isompi prosentti hiukan nuoremmista on jossain vaiheessa käynyt kirpputorilla. Toiset vievät tarpeettomiksi käyneitä, mutta vielä hyväkuntoisia tavaroitaan tai vaatteitaan kierrätykseen pois omia kaappeja täyttämästä. Jotkut lahjoittavat poistamansa tavarat hyväntekeväisyyskirpputoreille.Toiset vuokraavat loosin, johon voi järjestää oman pikkukirppiksensä ja saada näin osansa myydyn tuotteen hinnasta. Ilokseni huomasin, että kun viime keskiviikkona pyörähdimme ystävieni kanssa erinomaisen hyvinhoidetulla ja valoisan avaralla Konttitorilla, se  pursuaa hyvää kierrätystavaraa ja asiakkaina on nykyään myös jo monia miehiäkin, nuoria pariskuntia, kaikenikäisiä ja  myös monenmaalaisia ostajia.
   
Kun olin muuttanut Turkuun kesällä 1972, löysin vuokrakodin Kupittaan puiston läheltä Itäiseltä kadulta. Varmaan jo samana syksynä avasin ensimmäisen kerran oven saman kadun varrella olevaan erikoiseen "myymälään". Liike oli Pelastusarmeijan Kirpputori ja sijaitsi punatiilisessä entisessä leipomotilassa katutasossa. Semmoisesta myymälästä minulla ei ollut mitään kokemusta ja käsitystä ennestään. Oli ehkä ihme, ettei visiittini jäänyt kovin lyhyeksi ja ainoaksi. Myymälä ei nimittäin ollut kaikkein houkuttelevin tuoksultaan ja näkymiltään. Jokin seikka, liekö minua aina vaivannut uteliaisuus, sai minut kuitenkin jäämään. Aloin tympeästä kellarien ja vinttien vanhan tavaran lemusta huolimatta  silmäillä tarkemmin erikoisia tavarain esillepanokasoja, vaatemyttyjä, hyllyjä ja pahvilaatikoita, joissa oli vaatteita, kankaita, kirjoja, käsilaukkuja, hattuja, kenkiä, astioita, melkeimpä mitä tahansa pikku tilpehööriä ilman tolkkua ja järjestystä.Yhtä kaaosta koko myymälä.

Muitten asiakkaitten käytösmallia seuraillen minulle selvisi, että oli luvallista itse penkoa näitä esillepantuja tavararöykkiöitä. Missään ei ollut hintalappuja. Erikoisen oloinen, ystävällisesti hymyilevä iäkäs mummoihminen vain sivusta seuraili penkojien touhuja ja sitten pakkasi ostajan valitsemat tavarat käytettyyn muovikassiin. Hinnaksi hän sanoi jonkunlaisen tasasumman, tavallisesti uskomattoman pienen summan. Joskus hän jopa kysyi asiakkaalta, mitä tämä halusi maksaa. Ällistyttävää kaupankäyntiä. Jonain toisena päivänä myyjänä olikin vanha maireasti hymyilevä Pelastusarmeijan tummassa univormutakissa  ja koppalakissa komeileva pienikokoinen mies. Hänet tunnistin samaksi, jonka olin usein nähnyt keskikaupungin tavaratalojen oviaukon lähellä tyrkyttämässä ohikulkeville Sotahuuto-lehteä. Hänen hintapyyntönsä olivat vieläkin yllätyksellisempiä, milloin liian pieniä, mutta välillä aivan liian korkeita tavaran laatuun ja mummon pyyntöihin nähden. Tyhmää oli tietysti maksaa semmoista, sillä usein hän oli sentään valmis tinkimään, jos hinnasta valitti. Ei kuitenkaan aina. Joskus hän tuntui olevan hyvin ahneella ja ikävällä tuulella.Välillä ihmettelin, mahtoiko hän ylipäätään oikein ymmärtää rahan arvoa, niin yllättävää hänen hinnoittelunsa oli.

Ai mitäkö sitten ostin. Kun voitin  tympeän hajun, epäjärjestyksen, kamalien romujen ja rikkinäisten tavaroitten johdosta ensin tuntemani vastenmielisyyden, avautuivat silmäni piankin tekemään löytöjä. Yhä edelleen rakastan 1900-luvun alkuvuosikymmenten 5-haaraista komeata kattovalaisintani, jonka ostin silloin. Vuosien mittaan olen ostanut kymmeniä kauniita Kupittaan saven maljakoita, vateja ja kynttilänjalkoja, lasiastioita, koriste-esineitä, villamattoja, sohvia, tuoleja, hyllyjä, vuodevaatteita, ryijyjä ja tauluja. Mitäpä minä en olisi ostanut, semmoista on vaikea keksiä. Olen ollut superasiakas.

Olenko siis  pyyteetön hyväntekijä vai ahne ja itsekäs omaneduntavoittelija? Riippuu mistä näkökulmasta haluaa asiaa ajatella. Itse näen kyllä olevani molempia. Mutta vuosien mittaan olen suorastaan alkanut pitää uutena kaupasta ostettua tavaraa jotenkin vähemmän haluttavana, persoonattomana.
Talouteni kannalta vaikeimpina vuosinakin minun rahani riittivät yllättävän hyvin, sillä ammattitaitoni kirppislöytäjänä kehittyi samalla vauhdilla, kuin kirpputorien tasokkuus, tavaran laatu ja määrä muuttuivat vuosi vuodelta paremmiksi. Ostin lähes kaikki niin omat kuin läheisteni vaatteet ja muut kodin tarvikkeet kirpputorilta. En myöskään pitänyt häpeällisenä paljastaa, mistä eleganssini oli peräisin. Näin sain myös nuoremmat kollegani ajattelemaan, että ei ole mitään pahaa tai nöyryyttävää esitellä kaunista uutta laukkuaan tai huiviaan tai puseroaan kirpputorilta löydettynä. Ennemminkin siitä tuli yhdessä jaettu ilon ja ylpeilyn aihe. Pian olimme kaikki yhtä suurta kirpputorijengiä, joka jaksoi iloita toistensa löydöistä tai antaa vihjeen ystävälle mennä tekemään otollinen ostos, jos ajatteli, että vastaan tullut tavara saattaisi sopia juuri hänelle. Joskus loman alettua järjestimme yhteisen huvitteluretken kirpputoreille. Se päättyi kikattelevan joukon raahautumiseen usein muhkeitten löytökassien kanssa ansaitulle iltapäiväkahville tai kuplivalle juomalle jonnekin kesäterassille. 

Työvuosina kirpputorilla käynti oli paitsi löytöjen tekemistä, myös oivallinen tapa irtautua työpäivän jälkeen kouluasioista. Se oli mielen tyhjennyspaikka, tapa ikäänkuin meditoida hiljaisuudessa hulinan ja äänen jälkeen, ennenkuin palasi kotiin. Tiedän kollegoitteni kokeneen nämä poikkeamiset kirpputorille vain katselemaan ja kääntelemään sekä ystävällisten ja tutuiksi tulleitten myyjien, tai toisten samanhenkisten asiakkaitten kanssa rupattelun   loistavana sressin poistokeinona. Ja jos jotain ostikin, se oli toki halvempaa kuin heppoinen " kaukoidässä valmistettu perjantaipusero" tavaratalosta. Ihme kyllä samalla hinnalla voi kirpputorilta löytää todellista laatua, kun vain jaksoi olla huolellinen etsijä.

Yhä vieläkin käyn kirpputorilla. Mutta nyt meillä on uusi sääntö. Kirppikselle saa mennä tekemään löytöjä vain, jos samalla reissulla on viemisenä tarpeetonta tavaraa omista kaapeista. Ainakin yksi tavara on poistettava. Kun sitä yhtä rupeaa etsimään, löytää yleensä monta, joista on valmis luopumaan. Nykyään ostoni voivat olla pehmoleluja Irinalle, puhtaita ja uutuuttaan valkoisina hohtavia pulleita nalleja tai koiria hintaan yksi euro.Tai löydän itselleni hienoja, kiinnostavia taidekirjoja, joita minulla ei ikinä olisi ollut varaa ostaa niiden alkuperäisillä kauppahinnoilla. Ostin juuri paksun, upean kuvateoksen Albert Edelfeltistä hintaan 3 euroa ja todella puhuttelevan kirjan, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat äidistään ja taiteilijat ovat maalanneet äitikuvia. Aikoinaan  se oli maksanut Wiklundilla 71 markkaa, hintalappu oli edelleen paikoillaan kannen sisäsivulla. Nyt, vuosia, mutta ehkä vain pari lukukertaa myöhemmin, kun se oli tyhjennetty jonkun hyllystä ja päätynyt Konttitorille, sain sen hintaan 1euro. Hieno ja kiinnostava kirja, josta  iloitsen vielä ensimmäisen lukukerran jälkeenkin, tosi onnistunut ostos. 

      Terveiset Kupittaalta     

Entä sitten, jos olisin.......

Joskus on mukava antaa omituisten pikku päähänpistojen jatkaa elämäänsä sen ensimmäisen puolenminuutin jälkeen hiukan pidempään, mitä päähänpiston ajattelu tavallisesti kestää.Tulos voi olla virkistävä uusi näkökulma, hupaisa ja yllättävä, vaikka todennäköisesti vähämerkityksinen. Luulen kumminkin, että jotkut merkittävätkin oivallukset ja hyödylliset keksinnöt ovat saaneet alkunsa juuri  tämmöisistä pikkuvälähdyksistä, joita aivot joutilaana tarjoilevat.

Eilen kuuntelin  ikäänkuin puolella korvalla toimittajan kysymyksiä Timo Hännikäiselle hänen uuden kirjansa Kunnia julkitulon johdosta. Timo Hännikäisen muistin aikaisemmin itseäni kovin vähän miellyttävänä henkilönä muutaman vuoden takaisten Tv-esiintymisten perusteella. Hänen silloin esittämänsä mielipiteet naisista, miehistä, seksuaalisuudesta ja yhteiskunnastamme olivat minusta kovin vastenmielistä kuultavaa.Kaikki muukin, mukaanlukien hänen ulkoinen habituksensa, puhetapansa ja ajatuksensa herättivät  minussa torjuntaa.Ymmärsin,että hänen uusi kirjansa jatkaa hyvin samanlaisia teemoja ja argumentteja. En mitä ilmeisimmin ole ainoa, jota Hännikäinen ja ajatuksensa ärsyttävät. Ankara kritiikki  ja suoranainen parjaava ryöpytys häntä kohtaan olivat alkaneet ilmeisen kiivaina tämänkin kirjan ilmestyttyä ja ilman,että moittijat tuskin olivat ehtineet kirjaan perehtyä. Tästä ilmiöstä haastattelussakin oli kyse.

Vaikka Hännikäinen kuuluukin siis ihmisgalleriassani selvästi osastoon inhokit, sain häntä kuunnellessani ihan hykerryttävän päähänpiston, ajatusleikin, jossa käännetään olemassaolevat faktat nurin ja kysytään "entäpä jos...?".Kiitos Hännikäinen, leikki alkakoon:

Entäpä, jos en olisikaan saanut perimässäni naispuolisia geenejä, vaan olisin syntynyt, kylläkin omille vanhemmilleni ja täsmälleen muuten samaan kuvioon ja hetkeen, mutta poikavauvana. Entä jos en olisikaan Marja-Liisa vaan Markku, syntynyt toukokuun lopussa 1943 vanhempieni kolmanneksi lapseksi, yllätysvauvana kuten me kaikki sodassa olleiden isien lomilla siittämät lapset. Miten erilailla minuun olisi suhtauduttu ensimmäisestä parkaisustani lähtien! Olisiko joku sanonut kyynisesti: syntyi lisää tykinruokaa? Olisiko minusta ajateltu kasvavan pian uusi vahva apulainen auttamaan äitiä talon töissä? Minkälaisia lauluja Mummu olisi laulanut pontevalle ja vaateliaalle poikavauvalle? Olisinko ollut äidin silmissä kallisarvoisempi ja rakkaampi? Miten perhekuvio olisi näyttäytynyt isolle siskolle, kun hän olisikin  saanut säilyttää arvonsa ainoana isän lempityttösenä kahden pojan porukassa? Ei olisi tarvinnut mustasukkaisena ennakoida kilpailutilannetta ja vaatia pikaista vauvan poislähettämistä Amalialle kasvatiksi!! 

Jos olisin ollut poika, minulla olisi ollut leikkitoverina vain naapurin Heikki. Kaikki muut ikätoverit kylällä sattuivat olemaan tyttöjä. Olisiko meistä Heikin kanssa tullut hyvätkin kaverit? Olisiko minunkin tieni johtanut Ruotsiin autotehtaalle, kuten Heikin? Vai olisinko ehkä kuitenkin päätynyt oppikouluun, aloittamaan 40 pojan joukossa vuonna 1955. Kenestä luokkatoveristani olisin löytänyt hengenheimolaisen? Olisiko se ollut välkky Olli vai hiljainen Jouni tai Matti, laulava ja harmiton Lasse ,vai kenties sittenkin nokkela ja vitsikäs Taisto? Kehen rinnakkaisluokan tyttöön olisin halunnut lähemmin tutustua, jos olisin uskaltanut? En varmaankaan Kaijaan, joka yhtäkkiä tupsahti jostain uutena tulokkaana luokkaan ja hetkessä nappasi kaikki ihailijoikseen. En varmaankaan olisi uskaltanut semmoista haaveilla! Olisinko pärjännyt paremmin matematiikassa kuin kielissä, niinkuin lähes kaikki luokan pojat? Millainen ylioppilas minusta olisi tullut, 4 approbaturia vai 4 laudaturia? Siltä väliltä kai.

Tuntuu hurjalta ajatella itseäni asevelvollisuutta suorittamassa . Voi minua, en näe itsessäni sopivuutta aliupseerikouluun. Siihen aikaan ei vielä ollut mahdollisuutta siviilipalveluun. Minulla olisi varmaan muistoja monista epäonnistumisista nuoren miehen taipaleellani. Olisiko minun onnistunut löytää tyttöystävä 1960-luvun uusia tuulia ja tapoja pursuavassa opiskelijaelämässä? Kukaties olisin ajautunut metelöimään politiikasta, koska olisin perinyt kiihkeän luonteen ja jylläävät testosteronit. Miten olisin suhtautunut siihen valtavaan vapauteen seksuaaliasioissa, mitkä ajan henki tarjosi. Eihän vain minusta olisi tullut yhä uusia valloituksia haluavaa ja sitoutumista välttelevää tyyppiä? Voi,voi, siinä olisivat olleet vaarassa jäädä hyvin alkaneet opintoni kesken. Mitä minusta mahtoikaan lopulta tulla? En sentään  halua nähdä itseäni alkoholisoituneena luuserina.

Kun vanhenin, minusta tuli ensin lähes kalju ja sitten loput hiukseni muuttuivat valkoisiksi. Minun oli koko ikäni pakko hyväksyä, etten ole komea ja urheilullinen, vain juuri ja juuri keskimittainen ja muutenkin kovin keskinkertainen. Ei minusta tullut tykinruokaa, mutten liioin ollut se, josta 60-vuotispäivän johdosta  kirjoitettiin juttu Helsingin Sanomiin. Lähdin  kai eläkkeelle sopivaan aikaan ja tyytyväisenä, mutta tietysti minäkin korkeata eläkeläisverotusta valittelevana,kuinkas muuten. Hiukan raihnainenkin jo olin, mutta ihmeesti sentään hengissä, Luojan kiitos. Likimainkaan kaikki ikätoverini eivät enää olleet. 

Mikä oli parasta tässä 70 vuoden mittaisessa  miehenelämässäni?
Tasa-arvoinen ja antoisa suhde vaimooni, jonka monen väärin osuneen ihastuksen, yrityksen ja erehdyksen jälkeen löysin ja tunnistin sopivaksi kumppaniksi, soulmate, niinkuin sarjafilmeissä sanotaan.Yhdessä vanhettiin ja hiottiin suurimmat särmät. Oli tosi hienoa saada syntyä mieheksi ajankohtaan, jolloin Suomen miestä ei kertaakaan määrätty sotaan, "teit isäin astumaan".Luultavasti olen monen sukupolven ketjussa ensimmäinen miespuolinen, joka on saanut koko aikuiselämänsä nauttia rauhan ja uskomattoman hyvinvoinnin lisääntymisen aikaa.  Harras toiveeni on, että myös poikani välttyy siltä mielettömyydeltä, joka syntymäni aikoihin  vei isältäni 5 raskasta vuotta parhainta elämää ja tuhosi hänen terveytensä koko loppuiäksi.

Huh huh, olipa erilaista elää nämä vuosikymmenet miehen elämää! Mutta on kai parempi jatkaa tästä eteenpäin taas naisena. Osaan selkeämmin kuvitella  tulevat vuoteni ja naisgeeneihini  liittyvän kohtaloni, oman elämäntarinani. Ja osaan arvostaa suurta onneani, että vaikka synnyin tytöksi ja naiseksi, sain syntyä naiseksi  juuri Suomeen ja näihin toteutuneisiin vuosikymmeniin. En tiedä monta maata, joka olisi tarjonnut 1943 todella köyhään perheeseen syntyneelle tyttövauvalle paremmat elämäneväät. Ei päivääkään prinsessana, mutta lähes kaikessa ja joka päivä omana itsenäisenä päättäjänä.

  "Tartsa" ,  syntynyt  samantapaiseen tilanteeseen kuin minäkin