Läheisten piiri

Sain eilen sisareltani viestin sukumme vanhimman jäsenen poismenosta. Serkkuni täytti marraskuussa 94 vuotta ja oli kuollessaan siis 4kk sen yli. Hän oli pitkään tosi virkeä ja nuorekas ikäihminen. Vieraitten ihmisten oli tapana arvioida hänen ikänsä kymmenen, viisitoista vuotta nuoremmksi. Vielä yli kahdeksankymmenen iässä hän suoritti lukion kurssin erinomaisin arvosanoin iltaoppikoulussa. Näön heikentyminen lähes sokeudeksi oli asia, joka murensi tätä hänen ikuisen nuoruuden imagoaan. Asia oli hänelle yhtä vaikea kuin aikaisemmin hänen äidilleen: kumpikin sai elää pitkän elämän ulkoisesti hyvin nuorekkaana säilyen, mutta joutui hyväksymään vähittäisen sokeutumisen. Molemmille se oli kova isku, sillä lukeminen oli molemmille heidän elämänsä ydinasia.

   Pari viimeistä elinvuottaan hän oli selvästi vanhus ja lukuisat sairaala- ja lääkärireissut seurasivat toistaan. Periaaatteessa hän kuitenkin oli yksin kotonaan monien eri hoitajien ja tukipalveluitten varassa sinnittelevä aikamme "ihannevanhus" ihan viimeisiin elinviikkoihinsa asti. Siirtyminen ajasta iäisyyteen sai kuitenkin tapahtua sairaalavuoteessa, mikä tuntui minusta hyvältä.Uskon , että hän viimeisen elinviikkonsa aikana sai nauttia kaikista niistä keinoista, joilla lääketiede nykyään pystyy helpottamaan päiviä, jolloin voimat lopullisesti ehtyvät ja lähtö saattaisi ilman kipujen lievitystä olla liian tuskaisa.Hän sai nukkua pois hiljaa yöllä.

      Minulla on hyvin pieni joukko, jotka olen tottunut ajattelemaan kuuluviksi sukulaisiini. Nyt kuolleen serkkuni lisäksi minulla on enää kolme serkkua, kaikki jo yli 80 vuotiaita. Heihinkään suhteeni ei ole sillä lailla likeinen kuin monilla tutuillani on omiin sukulaisiinsa. Emme ole kai kovin perhekeskeisiä tai sukurakkaita. Olen oikeastaan tavannut heitä vain tasavuotissyntymäpäivillä, joita on vietetty viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Poikkeuksen tekee Ruotsissa asuva naimaton tyttöserkkuni, johon suhteeni on paljon lähentynyt vanhetessamme. On ollut hauska täydentää muistoja kuuntelemalla ja itse kertomalla niitä kymmeniä nuoruusvuosia, jolloin tuskin mitenkään olimme toisistamme tietoisia. Tosin joskus näillä muistelemisilla on vaara johtaa perustavaa luokkaa oleviin käsityseroihin, mitä "oikeasti " on tapahtunut, tai millaisia yhteiset isovanhempamme ja heidän vaiheensa "oikeasti" olivat . Totuuksia kun tässäkin asiassa on vähintäin kaksi.

    Oma perheeni on myös syntymäaikaansa nähden yllättävän pieni. Monilla ikätovereillani on monia sisaruksia ja heillä isoja perheitä. Olen läheisessä suhteessa vain yhteen sisareen ja veljeen puolisoineen. Kummankaan lapsetkaan eivät aikuistuttuaan tunnu enää kovin läheisiltä. Se on tavallaan harmi, sillä tästä seuraa, että myös poikani suhde serkkuihinsa jää ohuen rihman paksuiseksi: tietävät olevansa serkkuja, mutta heiltä puuttuvat yhteiset kokemukset ja yhteiset tarinat.Tämmöinen tilanne ei liene nykyään kuitenkaan ihan poikkeuksellinen. Silti se on minusta hiukan surullista.Vai lieneekö niin, että kuulun jo viimeiseen sukupolveen, joka yleensäkään haluaa ja osaa ajatella itseään jonkin suuremman sukulaispiirin,"oman heimon" jäsenenä . Nykyään kai ollaan ennemmin osa jotain kaveriporukkaa, harrastuspiiriä tai työyhteisöä. Ehkä näin on oltava, koska harvat sukulaiset elävät hajallaan ympäri Suomea, jopa ympäri maailmaa. Muummolaankin pidetään yhteyttä helpommin skypen avulla, kuin reissaamalla vaivalloisesti ja aikaa vievästi.

     Eilen kuulin tutkimuksesta, jolla oli selvitetty suomalaisten yksinoloa. Mikään yllätys ei ollut se, että eniten yksineläviä ja yksinäisiä ovat yli 65 vuotiaat. Siihen joukkoon kuulun itsekin. Poismennyt serkkuni valitteli minulle usein pohjatonta yksinäisyyttään ja sanoi kadehtivansa minua, jolla sentään on sisaruksia ja mikä parasta, ikioma aikuinen lapsi perheineen. Saan kutsua itseäni nimellä Mummu. Elämä jatkuu jälkeeni. Hän koki olevansa äitinsä kuoleman jälkeen totaalisen yksin maailmassa, perheetön ja vailla todellisia ystäviä. On selvää, että ystävät vähenevät vuosi vuodelta, jos itse saa elää hyvin pitkän elämän. Siksi onkin tärkeää pitää yhteyttä ystäviinsä, niin kauan kuin heitä vielä on. Luulen, että hän ei myöskään omista, jo lapsuudesta asti seuranneista traumoistaan ja luonteensa vaikeuksista johtuen ollut koskaan onnistunut olemaan helppo ja rakastettava sukulainen, ystävä tai työtoveri. Kauneutta, älyä, tarmokkuutta ja monipuolista lahjakkuutta hän oli saanut syntymälahjana monin verroin yli tavallisen, mutta eväät onnelliseen elämään jäivät silti liian ohuiksi. Siksipä vuodet vanhana ja toisia ihmisiä kaipaavana eivät olleet hänelle helpot. Hänen oli vaikeata olla avuton ja löytää lämmintä sanaa ja kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka häntä auttoivat selviytymään kodissaan.Ymmärrän myös, että kiireisillä kotihoitajilla ei ollut helppoa auttaa perfektionistia, joka vielä vanhuksena ja avuttomanakin pyrki kasvattamaan ja oikaisemaan työtään tekeviä aikuisia. Voi olla, että semmoisessa vuorovaikutussuhteessa oli mahdotonta kohdata lämmöllä ja ymmärryksellä. Minusta oli usein vaikeata ja  raskasta kuulla hänen valituksiaan auttamaan tulleitten ihmisten osaamattomuudesta ja typeryydestä.Teki mieli olla eri mieltä,vaikka enhän minä voinut oikeasti tietää, miten asiat hoituivat.Negatiivisuus vain herätti halun puolustaa hoitajia kiireisessä ja vaativassa työssään. 

    Onneksi oli olemassa kuitenkin yksi etäisen sukulaisen aviomies, todellinen ihmemies, joka poikkeuksellisesti oli löytänyt väylän hänen sydämeensä ja hyväksyntäänsä.Uskomattomalla sitkeydellä, lämmöllä ja huumorilla hän jaksoi välittää ja hoitaa serkkuni asioita tämän viimeiseen elinpäivään asti. Siitäkin huolimatta, että myös hänen oma vaimonsa on vaikeasti dementoitunut. Me kaikki etäsukulaiset olemme valtavan kiitollisia tälle ihmeellisen venyvälle ja aikaansa ja vaivannäköään säästämättömälle ystävälle kaikesta siitä hyvästä, mitä hän toi viimeisen kymmenen vuoden aikana omasta vapaasta tahdostaan yksinäisen vanhan serkkumme elämään. Semmoisen "ihmeen" toivoisi löytyvän jokaisen yksinäisen ja sairaan ihmisen lähettyviltä.

 Kaijan muistolle