Kesäkuu on lopuillaan. Ensimmäinen varsinainen kesäkuukausi, jos ajatellaan niinkuin entisaikaan on kesää määritelty. Ainakin olen muistavinani, että kautta omien kouluvuosieni kuin myös opetustyössäni käytössä olleissa oppikirjoissa vuosi jaettiin kaavamaisesti neljään yhtä pitkään jaksoon: Summer=June, July, August. Autumn=September, October, November jne. Joskus oppilaat hoksasivat pohtia, kuulostiko tuo jako ollenkaan toimivalta jos asuikin vaikkapa Kittilässä eikä täällä Turussa. No ei kai kuulostanut, sillä meillä lienee automaattisesti ajatustapa, että kesä on silloin, kun säät ovat suloisen lämpimät, aurinko paistaa, kukat kukkivat ja on aika valoisaa lähes koko vuorokauden.Eikä kukaan osannut hahmottaa ,että talvi jatkuisi toukokuulle.
Tänä vuonna ( kuten joskus ennenkin) tapahtui suuri poikkeama tuosta kaavamaisesta kesäajatuksesta, kun yhtäkkiä saimmekin hypätä täyskesäiseen lämpöön ja kukoistukseen jo heti toukokuun alkupäivistä. Kevät jäi pikku vilauksesksi.Toisenlaisia kesän alkuja muistan yhtä lailla : ikävinä odotuksen päivinä jolloin lämmön odotus kesti ja kesti. Aina vain jatkui samaa kylmää, kylmää. Tuskin omenapuut ehtivät kukkaan juhannukseksi. Mutta tänä vuonna hellepäiviä on laskettu toukokuussa olleen jo saman verran kuin useina vuosina koko kolmen kesäkuukauden aikana. Kuitenkin, jos nyt sään mukaan vuodenaikaa päättelee, on pieni vaara, että juuri tänä viikonloppuna yllättäen tuntuisi kuin syksy olisi jo tullut.
Vuodet eivät ole veljiä keskenään, niin muistan kuulleeni sanottavan. Eivät likikään identtisiä . Ja nyt on kai typerimmän ja kiihkomielisimmän konservatiivinkin pakko kallistaa korvansa kuuntelemaan tietoja menossa olevasta ilmastonmuutoksesta ja sen tuomista yllätyksistä maapallomme suursäätilojen kehittymiseen. Televisio pakottaa näkemään ja kuulemaan faktoja oudoista ja mittasuhteiltaan yllättävistä sääilmiöistä ympäri palloamme.Useat totutut mittaustiedot eivät enää päde. Säätilat ovat koko pallon mitassa muuttuneet selvästi mitattavissa ja todennetavissa oleviksi muutoksiksi. Jos tätä ihmisten aiheuttamaa ongelmaa ilmasto-oloihin ei saada pian kuriin, joutuvat jo syntyneet lapset unohtamaan vielä tähän asti jotakuinkin toimineet käsitykset kesäsäästä ja syksystä, kunnon talvesta nyt puhumattakaan. Suomi ei taida silloin enää missään kolkassaan olla selkeästi neljän, virkistävän erilaisen vuodenajan maa.
Heinäkuussa Suomi on kiinni, sanottiin vielä aika hiljattain. Sillä tarkoitettiin, että heinäkuussa ihmiset ovat lomalla, eikä oikein mikään instanssi, virasto, teollisuus, politiikka, lehdistö eikä muukaan yhteinen asia yhteiskunnassamme toimi. Kaikki uinuu kesähorteista untaan ja tarjoaa ei-oota palvelua tarvitsevalle. Muistan ensimmäisiä juhannuksia, jolloin jostain syystä olin jäänyt kaupunkiin. Oli kuin jokin suuronnettomuus olisi pyyhkäissyt yli ja vienyt ihmiset mennessään. Lähiö, jossa asuin, oli melkein tyhjennyt asukkaistaan. Lippu liehui autiolla pihalla, jota tavallisesti reunustivat autot ja kansoittivat lapsiaan ja kauppakassejaan holhoavat perheelliset. Kuin kuolema olisi käynyt koko kerrostalossa. Vain vanhimmat ja sairaimmat yksineläjät "kyyhöttivät" hissukseen kaupunkiasunnoissaan ja kuuntelivat radioistaan:"jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee. ja autereet kiirehtii pois, kun Pohjolan palkeet soivat...."Ilman tämmöisiä kliseitä ei voi kokea aitoa suomalaista juhannusmieltä !
Keskikaupungilla sain kävellä kopisuttaa yksikseni autioita katuja ja arvailla olisiko ehkä Vaakahuoneella sentään joku kylmää olutta siemailemassa , saisiko sieltä jo uutta perunaa ja silakkaa tämmöisen luuserin pahimpaan juhannusnälkään ja hylätyksi tulleen mielennostatukseen.
Ajat muuttuvat. Eivät vain säät. Nykyään ainakin suurimmat kaupungit, Helsinki, Tampere, Turkukin pitävät huolen, että kaupunkiin Juhannukseksi jäänyt tai sinne vahingossa pyrähtänyt turisti saa osakseen palvelua, viihdykettä ja tilaisuuden aistia suloista kesätunnelmaa. Hiljaista toki on, mutta ei enää hautajaisleimaa. Ja jos tutkii tarkemmin kaupungin info-sivuja, huomaa, että myös heinäkuussa voi kaupungissa olla paljon muutakin kivaa kuin torin ihanat mansikat ja herneenpalot. Turku on oikein hieno kesäympäristö. Täällä on huikean kaunista ja tarjolla vaikka mitä nähtävää ja kuultavaa ja koettavaa. Samoin ajattelee kuulemma nykyään moni helsinkiläinenkin omasta kotikaupungistaan ja nauttii lomastaan kotoaan käsin ympäristön parhaat puolet päiväretkillä poimien. On täyttä elämää, on ihmisten yhteistä pörinää, terasseja ja konsetteja.Lapsiakaan ei ole unohdettu. On meri, on upeita saunoja. melontapaikkoja.On kulttuuria sitä janoaville. Ja on tosi röyhkeitä lokkeja nappaamassa jätskisi, jos et pidä varaasi. Helsinki on nykyään jo lähes eurooppalainen suurkaupunki.
Tämmöisille monien rajoitteiden kiusaamille seniorikansalaisille, joille tärkeintä ei ole, että vielä kerran jaksaa matkustaa loputtomille ulkomaanmatkoille, melkein riittää kesäiloksi pitkä valoisa Suomen kesäyö. Oman parvekkeen kukkaryöppyjen seassa voi istuskella pitkälle aamuyöhön lukemassa kirjaa. Voi vain katsella vehmasta ympäristöä, voi nautiskella teetä tai viinilasillista ja kuunnella yölintujen konserttia. Ja sitten kun se lyhyt pimeän aika huomaamatta tihentyy, on niin mukava köpöttää omaan viileään ja tutun tuntuiseen makuuhuoneeseensa. Ei ole kalliinkin hotelliyön usein järjestämiä pieniä epämukavuuksia eikä huolta jaksaako nousta ajoissa aamupalalle.
Mutta olisipa erinomaista, jos herrat Trump ja Putin, kun nyt kerran tänne asti lennähtävät "jutustelemaan" jäisivätkin ihan kunnolla muutamaksi yöksi ja päiväksi heinäkuiseen Helsinkiin ihan vain pörräämään, rentoutumaan ja kerrankin nauttimaan kesästä ja loistavasta palvelusta. Ei mitään pönötystä, eikä tyhjiä puheita ja propagandatäkyjä oman maan uutishaukoille. Vaikka asuisivat Helsingin kalleimmassa sweetissä, siitä selviäisivät puolta halvemmalla kuin mitä Trump joutui maksamaan Kimin korealaistapaamisesta. Vain noin 2000 euroa yöltä. Sauli N.voisi viedä heitä kaikkiin mukaviin kohteisiin. Varmaan fiksu Jenni ja vauva sen verran joustaisivat, että "pojat saisivat käydä yksityisillä huurteisilla". Suomessahan kyllä semmoinenkin olisi ihan turvallnen keikka. Kunnollinen pidempi Suomi-loma voisi tiputtaa kummankin kuminaamalta nuo tuskallisen näköiset pakkoliikkeiset ilmeet ja saada herrat muistamaan, miten suu menee ihan itsestään silloin, kun on oikein mukava ja rento olo. Johonkin uuteen yleiseen saunaan vaan muitten sekaan ja ehkä Kultarantaan hyppimään kilpaa Urkin laiturilta veteen, kovin kilpailunhaluisia kun ovat. Se olisi terveellistä kilpailua, se, ilman aseitten kalistelua.
Maailma saataisiin ehkä paremmalle mallille ja nimet kaikkiin järkeviin ehdotuksiin ilman kyräilyä ja hampaitten kiristelyä.
Oi Suomi, oi heinäkuu, Oi Saulin viisas vieraanvaraisuus: näytä nyt mahtisi, tee mahdottomasta mahdollista.
Kouluikäisenä olin kova lukemaan. Lukemiseen kului noina varhaisina vuosinani kohtuuttoman monia tunteja. Ei niin, että läksykirjat olisivat käsissäni kauan viipyneet. En muista koskaan käyttäneeni aikaa läksyihin tai edes myöhemmin opiskeluihin kuin pienimmän mahdollisen ajan. Vain selvitäkseni jotenkuten, ilman kovin suurta riskiä tulla yllätetyksi täydestä tietämättömyydestä . Minulta puuttui oikea halu omaksua kulloinkin käsillä olevat asiat kunnolla tai peräti hallita ja muistaa joku asia vaikka koko lopun ikääni.Tämän kypsymättömän ja tyhmän tapani, väärän asenteeni oppimiseen, tiedostin ja itselleni tunnustin vasta vuosia myöhemmin, jo reilusti vanhettuani. Oma lapsellinen käytökseni ei lakannut kiusaamasta minua noina 37 vuonna, jotka itse toimin opettajana. Mutta miten olisin voinut kertoa oppilailleni, että olen yksi niistä, jotka eivät omina kouluvuosina osanneet nähdä metsää puilta, eikä yhtään ymmärtäneet mistä opinnoinnissa on kysymys: omasta halusta oppia, ymmärtää ja omaksua se tieto, jota kussakin oppimistilanteessa kosketeltiin. Ei vain niin, että juuri ja juuri pärjää tuntematta noloutta, ei vain yrittääkseen miellyttää muita, opettajia ja vanhempia. Hyvällä muistilla ja silkalla tuurilla ja tilannetajulla pärjäsin noina elämäni oppimisvuosina kovin lepsusta työtavastani huolimatta aika hyvin, tai usein ainakin kohtalaisen hyvin. Kun oppilaissani erotin itseni tapaisia löysästi , ilman päämäärää asioihin suhtautuvia usein lahjakkaankin oloisia lapsia, toivoin aina, että heidän vanhemmillaan olisi ollut kykyä, kekseliäisyyttä ja riittävästi aikaa ohjata lapsiaan jo kotona erilaiseen, tuloksellisempaan asenteeseen. En kumminkaan voi omia vanhempiani syyttää , että sallivat velttoiluni. Heillä oli täysi työ luotsatessaan meidän perhettä ylipäätään jotenkin selviytymään päivästä seuraavaan.
Opettajavuosinani näin tapauksia, joissa moni sellainen oppilas, jolle oppiminen ei ollut suinkaan itsestään selvää tai edes kaikkein helpointa, vaan vaati enemmän aikaa ja paneutumista kuin joiltakin"välkymmiltä", kuitenkin koko ajan edistyi ja saavutti tuloksia. Tämmöisten oppijoitten takaa löysin kotiväen , joka osasi sopivasti ohjata ja kannustaa.Muistan semmoisia sisarussarjoja , joista aisti perheen vahvan tuen ja kannustuksen, kun joku sisaruksista oli selvästi saanut takkuisemmat oppimisen eväät kuin muut. Ihailin tämmöisiä vanhempia ja iloitsin, kun näin että kaikkien hyvällä yhteispelillä saimme tulosta syntymään silloinkin, kun se vaati tuntikausia enemmän työtä kuin muilta.
Nyt koko koulumaailma ja opettajuus on minulta jo jäänyt kauas menneisyyteen. Uudet tuulet puhaltavat .Tekniikka on tullut opettajan avuksi. Mutta se ei toimi vain koneitten hankinnalla. Ihmettelen sekä opettajien että oppijain valtavaa digiloikkaa. Lehdistä lukien koetan pysyä edes hiukan tietoisena koulun uusista haasteista, opetussuunnitelmien hiukan oudolta tuntuvista uusista linjoista. Yritän kuunnella ja ymmärtää käynnissä olevaa koulukeskustelua. Mielessäni arvioin, missä nyt mennään: ihanko rytisten metsään vai onko kehitys kumminkin oikeansuuntaista. Mietin, onko maan hallitus, raha-asioista päättäjät ymmärtäneet kuinka valtavan tärkeästä asiasta koulussa oikeastaan on kysymys. Suren nykyopettajien jaksamista, työmäärän ja monenlaisten vaatimusten valtavan korkeaksi kasvanutta vuorta. Ihmettelen olisinko itse millään pärjännyt nykykoulun opettajilta vaatimissa valmiuksissa ja tilanteissa. Kuinka monta kertaa mahdan olla ajatellut huokaisten: kuinka minä ja ikätoverini saimmekaan tehdä työuramme onnellisten tähtien alla . Pääsimme paljon helpommalla ja työtämme arvostettiin.
Lukemisesta tykkään edelleen. En kumminkaan enää ole mikään himolukija. Minulla ei riitä energiaa jatkuvaan lukemiseen. Päivittäinen sanomalehden lukeminen nappaa usein aamuista yli tunni, joskus kaksi. Mutta voi mennä viikkoja, etten lue yhtään kirjaa. En osaa sellaista tapaa lukea kirjoja, että lukisin esimerkiksi joka ilta ennen nukahtamista pienehkön pätkän. Sitten tyynesti sulkisin kirjan pantuani merkin sivujen väliin ja nukahtaisin makeasti. Harmi, ettei semmoinen lukutyyli ole koskaan tullut minulle sopivaksi tavaksi. Olen yhä vielä 75 vuotiaanakin lapsekas, kypsymätön ja mielihyvähakuinen lukija. Jos kirja on minua oikeasti kiinnostava, se saa aivoni unohtamaan nukkumistarpeen. Jatkan pitkälti yli järkevän ajan. Joskus vieläkin valvon kirjan kanssa aamuun, vaikka tiedän seuraavan päivän takkuisen olon ja unirytmin täyden sekaannuksen. Jos taas luen kirjaa, jonka maltan lopettaa ja antaa unentunteelle vallan, käy usein niin, etten sitten haluakaan jatkaa samaa kirjaa seuraavana tai sitä seuraavinakaan iltoina. Saattaa jäädä loppuun lukematta. Kun usein aamuyön tunteina uneni syystä tai toisesta on kokonaan katkennut, on usein viisainta hakea aamun sanomalehti ovelta ja lukea se sängyssä. Tabloidkokoinen lehti sopii sängyssä lukemiseen. Koko lehden loppuun koluttuani olen valmis nukahtamaan ja hyvässä tapauksessa seurauksena voi olla neljänkin tunnin mittainen sikeä uni. Mutta tällä tyylillä ei passaa olla mitään aikaista aamuohjelmaa sovittuna.
Viimeisin kirja, jonka hotkaisin tällä lailla suurin piirtein yhtenä haukkapalana ei onneksi vienyt ihan koko yön unta. Olin ostanut kirjan SPR:n Konttitorilta 2 euron hintaan. Ulkonäkö ja pieni alkuselaus ratkaisi ostopäätöksen. Kirja on nimeltään Isoäidin elämänohjeita. Semmoisiahan minä tottakai haluan jakaa , jos tarvetta ilmenee!!! Kirjan on toimittanut Alexandra Berghholm toukokuussa 1996 ja ohjeet ovat hänen hänen isoäitinsä Katri Bergholmin pieniä kirjeitä, joita hän on jakanut elämänohjeina Kotilieden lukijoille 1930-40 luvuilla.
Katri Bergholm syntyi Helsingissä 1878 ja kuoli 1949 hiukan nuorempana kuin minä nyt ,70 vuotiaana. Monista muistakin kuin näistä rakastetuista kirjallisista ansioistaan hänet oli palkittu jo eläessään, mutta suurin kunnia tuli hänen osalleen kuoleman jälkeen. Suomen marsalkka Mannerheimin määräyksestä hänet siunattiin haudan lepoon sotilaallisin kunnianosoituksin Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhaan osaan. Millaisia olisivat tämmöisen ison arvostuksen ansainneen Isoäidin elämänohjeet. Pakko ottaa selvää.
Ihme kyllä, että kaikesta paatoksellisesta puheesta ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta kirja ei mitenkään tuottanut pettymystä eikä ollut vaarassa jäädä kesken. Sain ajattelemisen aihetta ihan tähän aikaan ja varsinkin heräsin miettimään omia nuoren minäni virheitä. Olisipa silloin,kauan sitten jostain pullahtanut Isoäidin elämänohjeita lukulistoilleni. Hänen tapansa puhua tyhmänsorttisille haihattelijoille olisi tullut minulle tarpeeseen. Vaan olisinko niitä silloin osannut arvostaa,saati pyrkiä tottelemaan, se onkin jo kokonaan toinen kysymys. Ehkä en.
Eräs tuntemani viisas isoäiti, suuresti arvostamani ystävä Airi
Luin tässä kaksi Apu-lehden kolumnia. Hiukan myöhässä, sillä saan Avun käsiini kierrätettynä, kuten muutamia muitakin aikakauslehtiä. Minua ei yhtään haittaa lukea lehdet hiukan myöhemmin kuin ne ovat ilmestyneet. Tärkeämpää on, mitä ne sisältävät.Olen iloinen tästä ystävieni tarjoamasta tilaisuudesta pysyä hiukan kärryillä siitä, mitä kanssaihmiseni tässä maassa lukevat ja miettivät. Ja millaisia juttuja kynänkäyttäjät sepittävät meille lehtien lukijoille. Olen usein yllättynyt, että esimerkiksi Apu-lehti jokseenkin varmasti sisältää sivukaupalla kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, kun taas monet muut runsaslevikkiset ja ulkoasultaan loistokkaammat, (kalliimmat!) lehdet aiheuttavat melkein aina pettymyksen. Usein ne sytyttävät minussa liiankin kohtuuttomia tunnekuohuja, kiukkua, ärsytystä, lähes raivon puuskahduksia. Miksi? Koska ajatuksia herättävä, asiallinen asia puuttuu kokonaan. Vain turhaa höttöä ja silkkaa kulutushysteriaa. Kauniita kuvia, turhia julkkishahmoja ilman mitään todellista sanottavaa. Loputtomasti paisuteltuja ruokaorgioita. Ruokakuvat ovat nykyään yököttäviä kuin eilispäivän raaka porno. Kun tämmöisen "Ällölehden" puhelinmyyjä soittaa minulle toistellen kaikki makeat fraasinsa, unohdan kohtuullisen käytöksen ja hyvät tavat. Lähestulkoon alan "raivota":pitäkää tyhmät, tyhjät ja tyyriit lehtenne!!! Ehkä hiukan eri sanoin kumminkin.
No, piti kommentoida viimeisintä lukemaani Apua, eikä kiihtyä taas kerran .
Tuomas Enbuske. Tämä julkisuudessa viihtyvä henkilö ärsyttää minua aika tavalla, ainakin kun kuuntelen ja katselen häntä. (itseasiassa harvoin) Mutta kun luen hänen tekstejään, voi hyvinkin käydä, että huomaankin olevani lähes samoin ajatteleva. Arvostan hänen kykyään kirjoittaessaan sanoa asiat selkeästi ja rohkeasti. Myös tämänkertainen kolumni "Sote kaatuu" oli ajatuksiani valaiseva ja tukeva:noin ehkä minäkin sanoisin, jos osaisin. Hän on kyllä älykäs. Paljon lahjakkaampi kuin useimmat meistä muista ihmisistä.Tässä ehkä on syy, että tunnen häntä kohtaan usein ärtymystä. Luulen, että hän liiaksi nauttii olla nokkela ja viisas. Hän kokee oikeudekseen saada nauttia omasta narsistin roolistaan. Olipa miten tahansa, kirjoitukset vilisevät vähemmän häiritseviä, usein terävän nautinnollisia sivalluksia melkein asiasta kuin asiasta. Sitä olivat myös tälläkin kertaa ne varsinaisen tekstin alareunan lisäykset : Kintaalla twiitaten kolme napakkaa mielipidettä. Eri luokkaa kuin tylsimys Trumpin twiitit.
Toinenkin Apuun kirjoittava henkilö herättää minussa hiukan samantapaisia, osin ristiriitaisia tuntemuksia: Anna-Leena Härkönen. Sanan voimalla -otsikoitu teksti kiinnostaa useimmiten. Nautin hänenkin tavastaan jäsentää ajatuksiaan sanoiksi ja lauseiksi,vaikka silloin tällöin häntä teeveessä kuultuani myös hän on aiheuttanut olemuksellaan ja puhetavallaan samantapaista ärtymystä kuin Enbuske. Johtunee jostain omasta, kenties hyvinkin torjutusta ongelmastani.
Tämänkertaisen Härkösjutun otsikkona oli Lakkiaiset.Kirjoittajan aidon oloisesti välittämät asiaan liittyvät tuntemukset osuivat omiin muistoihini poikani lakkiaisten tunnelmista niin, että kyyneleet nousivat silmiin. Asiaan ehkä vaikutti, että tänä keväänä olin jo ehtinyt hiukan muistaa noita aikoja ja tunnelmiani enemmän kuin yleensä. Pari viikkoa sitten Mikko oli yllättäen sanonut tulevansa lakkiaisviikonloppuna Turkuun tapaamaan luokkatovereitaan 20 vuoden takaa ja juhlistamaan iltaa yhteisellä illallisella. Yllätyin , sillä en ollut mieltänyt tuosta itselleni niin tärkeästä ja erityisestä päivästä jo vierähtäneen 20 vuotta. En ole tässä välissä nukkunut sadun prinsessan unta, mutta hämmästyin tosiaan kuin unesta herännyt Ruusunen :onko kulunut 20 vuotta siitä keväästä, kun iloitsin poikani ylioppilaaksi tuloa, mutta myös itkin, koska ymmärsin , että hänen oli aika lähteä yhteisestä kodistamme omaan elämäänsä. Se oli voimakkaiden, koettelevien tunneryöppyjen kevät. Anna-Leena Härkönen nosti koko tuon, unohduksiin vajonneen tunnerekisterini esiin. Äitinä olemisen ilo ja tuska:minussa asuva ikuinen emo.
Sieluni silmin näen vielä nytkin myös oman äitini vaihtelevat kasvojen ja silmien ilmeet 55 vuotta sitten, omana lakkiaispäivänäni. Silloin en ymmärtänyt, mitä kaikkea hän tunsi, muisti ja yritti mielessään ennakoida. Äidin oli vaikea puhua tunteistaan.Se tuntui nuorempana pahalta. Nykyään ymmärrän häntä paremmin.
Kadehdin miniäni äitiä Ullaa, koska hän sai tänä keväänä osallistua vanhimman tyttärensä tyttären lakkiaisiin. Semmoista iloa en voi saada kokea, koska ymmärsin tulla äidiksi vasta myöhään. Samoin kuin poikani. Tästä hitaudesta seuraa, että Irinan ja Elmon koulutaipaleet jäävät minulta todennäköisesti kokematta.
Mutta saan sentään kokea iloa sydämeni pohjasta jokaisena yhteisenä leikkipäivänä näiden maailman "kauniimpien, ihanimpien. älykkäimpien ja tärkeimpien ihmislasten" seurassa ilman murheita heidän tulevasta koulumenestyksestään. Kaikki toimii omalla aikataulullaan.
Pojalla elämä vasta edessä.................
Keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, että on saatu nauttia poikkeuksellisen upeasta toukokuusta. Aurinkoiset päivät ovat jouduttaneet luonnon uskomattomaan, suorastaan villiin kukoistukseen. Kuin olisi avattu ovi lähes talvesta suoraan kesään. Ne, jotka rakastavat hellettä ja auringonpalvontaa, ovat voineet kansoittaa rannat ja terassit joutumatta manailemaan pilviä tai äkillisiä sadekuuroja. Hellettä on piisannut ja piisannut. Ennätysmonta toukokuista hellepäivää. Jopa yli monen ikäihmisen sietokyvyn. Vanhojen ja sairaitten (kuten esim minä) on ollut viisainta pysytellä viileämmissä sisätiloissa tai ainakin varjossa. On ollut hyvä hyödyntää varhaista aamua tai hiukan viileämpää ehtoopuolta kun olen lähtenyt pakollisille reissuilleni ulkoilmaan.
Viikonloppuna nautin mukavasti, mutta koruttomasti tähän upeaan vuodenaikaan osuvasta syntymäpäivästäni parhaalla mahdollisella kokoonpanolla. Siis itselleni parhaalla.Vain rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset vierainani. Olinkin jo ehtinyt heitä kaivata, Elmoa, Irinaa ja heidän vanhempiaan. Syntymäpäivälaulu sujui ihan kahdella kielellä ja vielä lisäksi saatiin kuulla päiväkodissa opittu Äitienpäivälaulu suurella tunteella ja eläytyen sanomaan. Syötiin hyvää kotiruokaa yhdessä. Ihastelin jo tutuiksi tulleita Irinan mielikuvituksellisia leikkejä Mummulan vanhoilla, kierrätysleluilla ja monilla turhilla tyynyillä, koruilla ja muilla omituisilla härpäkkeillä tehostettuina. Sitä vaihtelevaa pikku naisen ohjailemaa tuntikausien mittaista näytelmää on aina hauska seurata ja jaksamiseni mukaan itsekin rooliini eläytyä. Ei haittaa, vaikka just ikään vaivalla siivottu koti onkin koko ajan suuren myllerryksen kourissa. Ei mitään syytä jarrutella, sillä ennen haikeata eron hetkeä kaikki tavarat on yleensä palautettu paikoilleen odottamaan seuraavaa visiittiä. Elmon pettämätön valttikortti toistaiseksi on hänen tavattoman valloittava persoonansa:intensiivinen katse ja hymy, joka takuulla lämmittää pahankin mummomörököllin sydämen missä ikinä Elmo sitä väläyttelee.
Sunnuntaiaamuna esitin Irinalle toivomuksen saada vielä ison kielokimpun tuosta ikkunani takana levittäytyvästä kielometsiköstä. Alkoi olla jo kiire poimia tuoksuva puketti levittämään makeaa aromiaan , sillä kielot ovat tänä keväänä auenneet kovin aikaisin. Sain kimppuni, mutta tyttö lähti äitinsä kanssa ulos vielä uudelleen oikein keräilemään ja tutkimaan mitä kaikkea muuta jo löytyisi kukassa ihan tässä lähinurkilla. Kun he sitten palasivat, oli saalis melkoinen. Sain tunnistettavakseni ainakin parisenkymmentä erilaista kasvia. Ilokseni voin kerrankin loistaa muistillani( yleensä se pettää ja reistailee!) vanhan, kouluaikaisten opetusten antamilla tiedoilla. Siihen aikaan me kerättiin ja prässättiin kasveja herbaarion ja opeteltiin niiden nimet ihan latinankielisiä nimiä myöten. Minullakin oli pakolliset 120 prässättyä kasvia ja kaikki niiden nimet päässäni. Siellä ovat ihmeesti tallessa vieläkin! Äitini oli kyllä joutunut minua ankarasti patistelemaan kasvien prässiin saamiseksi. Olin laiska ja "huomenna" oli mielestäni aina parempi päivä ryhtyä keräilyyn. Olen iloinen , että miniäni on aidosti luontoihminen ja opastaa Irinaa jo pienestä pitäen havainnoimaan ja oppimaan luontoa ja eläimiä ympäristössään. Pelkillä koulutiedoilla se jäisi ehkä turhan ohueksi.Yhteisen innostuksen huomasin nytkin kasvien nimeämis- ja tunnistushetkessämme olohuoneen pöydän ääressä.
Maanantaina ystäväni (ja entinen oppilaani !)Outi ehdotti retkeä Ruissaloon. Se on turkulaisten ikioma paratiisi olipa vuodenaika mikä tahansa. Mutta tällä kertaa se oli jo melkein liian upea yllätyskevään herätettyä kaikki mahdolliset kasvit ennenaikaiseen kukoistukseen. Ruissalon elävät jättiläiset, tuhatvuotiset tammet ja uskomattoman suuret kuuset ja männyt kapean mutkittelevan tien reunoilla ovat kuin mielikuvitusolentoja, jotain paljon huimempaa kuin vain puita. Aukenee huikaisevan värisiä niittyjä ,välillä välkehtivää merta vihreyden lomassa. Sitten saavutaan kasvitieteellisen puutarhan taikapiiriin. Alue on niin valtava, nähtävää ja ihmeteltävää niin loputtomasti, että yhdellä kerralla ei siitä voi nautiskella kuin pienen annoksen verran. Tällä kertaa tyydyimme tässä kuumuudessa puutarhan alkuosia kiertäneisiin polkuihin. Joka askeleella riitti tarkkaa katsomista vaativaa ihmeteltävää. Kukassa olivat jo monet semmoisetkin lajit, jotka yleensä kukkivat vasta muutamien viikkojen päästä. Toinen toistaan kauniimpia kukkaryppäitä, lukemattomia erikoisia, hyvin hienostuneita ja herkkiä kukkavanoja, erikoisia lehtimuotoja, värivariaatioita, outoja lajeja, mutta myös ihania, tuttuja lapsuus- muistoja herättäviä vanhoja lajeja. Hidasta askeltamista, pysähtelyä , kuuntelua. ei kiire mihinkään. Suuria perhosia hitaassa leijuvassa kaartelussa kuin balettitanssijoita, pikkuinen ,kirkkaanvihreä toukka mittailemassa ja kuin suunnittelemassa sammaleisen kiven pinnalla matkareittiään: menisinkö tuonne, en sittenkään, jospa tuonne , noin. Vartalon venytys ja peräpään veto mukaan. Kymmenesosa millimetriä taittui matka ja taas uusi suunnistus.....
Kun sitten jaksoin kääntää oman jäykän niskani ja suuntasin katseeni ylös, kohti huiman korkeitten puitten latvoja vasten pilvetöntä taivasta, ihan hullaannuin. Suomessa harvinaisten mäntyjen hyvin pitkäneulasisten oksien latvoissa sojotti superpitkiä hoikkia kukintoja. Ne olivat mahtavan hienoja, kuin juhlasalien upeimmat kruunukynttilät. Olin keskellä keväistä juhlaa. Vasta Turussa asuessani kevään suosikeiksi minulle ovat tulleet hurjina valkoisina ja punervina vaahtoavat hevoskastanjapuut. Sellaisia en koskaan lapsuudessani ollut nähnyt.Tietysti pidän sireeneistä ja muista kukkivista puista ja pensaista, mutta hevoskastanja on hengästyttävin. Nykyään ajattelen niitä luonnon minulle, siis juuri minulle tarjoamina erityissyntymäpäivälahjoina. Huh, mikä itsekkyys! Joskus kevät antaa odottaa itseään ja hevoskastanjat myöhästyvät juhlinnastani. Mutta nyt eivät. Ruissalon puutarhassa ne ovat upeimmillaan sillä jättikokoisia puita on monia vieri vieressä. Ne kurkottavat kukkiaan uskomattomiin korkeuksiin. Satakieli ja mustarastas täydensivät laulullaan onneni. Joskus tuntuu että onnen mitta on ylitsepursuavan täynnä : enempää en voisi toivoa. Pysähdyn, nautin, ymmärrän: kaikki maailman ihanuus ja kauneus on juuri tässä hetkessä minun saatavillani.
No tottapuhuen ehkä voisin toivoa, että vielä eläissäni saisin Irinan ja Elmon mukaani Ruissalon ihmemaahan. Ehkä se voi onnistuakin kunhan vanhenen vielä muutaman syntymäpäivän pidemmälle.
Pehmeä tuulenvire hyväilee paljasta niskaani, kun istun pöytäni ääressä naputtelemassa ajatuksiani.Iloitsen tästä yllättävällä vauhdilla kesäksi puhjenneesta keväästä. Viikkokaudet kevään eteneminen oli kitsas ja pitkään viipyilevä: sadetta, lisää sadetta ja harmautta. Viileitä päiviä, kylmiä öitä. Usko kevääntuloon alkoi jo tuntua turhalta. Näinkö ikävästi tämä ilmastonmuutos nyt tulee meitä kohtelemaan! Ja sitten yhtäkkinen hyppäys alistuneesta odotuksesta ihmeelliseen kevään heräämiseen ja täyskesään. Oi, tätä ihmettä! Eihän tätä melkein jaksa todeksi uskoa.
Luulen monena keväänä ihmetelleeni vähän samaan tyyliin: onko ikinä ennen kevät ollut näin kaunis, näin ihmeellinen, näin heleä , näin huumaavalta tuoksuva. Silti tämän kevään puhkeaminen tuntuu nyt voimallisimmalta, nopeimmalta, suurimmalta ihmeeltä kuin koskaan muistan ajatelleeni.Hämmästelen ikkunani takana vihreänä levittäytyvää miljoonien kielonlehtien mattoa. Olin tosiaan jo ehtinyt odottaa tätä näkyä, sillä pikkumetsän pohja näytti liian pitkään vain ruskean ja harmaan takkuiselta ryteiköltä. Onneksi olin passissa ikkunani ääressä todistamassa vain pari päivää tarvinneen täyden muutoksen. Kuin olisi suurella maalipensselilla vedelty värilaatikkoni kirkkainta vihreää paksuina vetoina vieri viereen valtavaksi polveilevaksi peitoksi. Yön aikanako siellä joku salainen pensselinheiluttaja huiski tauluaan valmiiksi? Luontonäkymistä hullaantuvaa ihmistyyppiä kun olen, jaksan ihmetellä: ei se ole KOSKAAN ollut ihan noin uskomaton, ihan noin vihreä! Tämä on ehdottomasti paras kevät ikinä!
Toki ymmärrän ajatusteni hölmöyden. Voisin vain olla onnellinen ja nauttia. Miksi aina pitää vertailla, kilpailuttaa, laatia tilastoja ja sääntöjä?Hölmöä järjestää kilpailu keväitten kesken? Voiko olla turhempaa kuin ainainen asiain keskinäinen vertailu: mikä (kuka) on paras, kaunein, viisain, kallisarvoisin, nopein, vahvin, rikkain, rakkain? Miksi ihminen (minä)on valmis kilpailuttamaan asioita, kun voisi vain iloita ja saada tyydytystä ihan ilman listaa paremmuudesta.Surkeaa, että elämää ei muka pysty elämään ilman jatkuvaa, tyhjää kilpailuttamista,voittajan nimeämistä.
Kilpailuvietti on kaikille tuttu asia. Mahtaako siltä olla kukaan täysin välttynyt? Harvoin kuulee kenenkään sanovan, ettei yhtään välitä vaikka olisi "häviäjä" lajissa kuin lajissa, ettei olisi ikinä halunnut kokea olevansa, voittaja, "paras". Jo aika varhain kai lapset alkavat kilpailla ja nauttia voittajan tunteista? Kuuluuko kilpailu siis oleellisena ihmisen elämään?Onko se synnynnäinen vietti vai opitaanko se ympäristöstä?
Lapsenlapseni Irina (4vuotta) kertoi ihan hiljattain voittaneensa perheensä jossain leikkimielisessä pallonlyöntikisassa. Kysyin, mitä hän sai voitostaan palkinnoksi. Irina kysyi ehkä vähän ihmetystä äänessään isältään: Isi, mitä mä sain palkinnoksi. Mainetta ja kunniaa, vastasi isä ja se tuntui kelpaavan vastauksesi mummun tarpeettomaan kysymykseen.
Kun Irinan isän kauan sitten oli aika syksyllä aloittaa koulutiensä, näin tarpeelliseksi koulukypsyyden avuksi alkaa kesän aikana totuttaa häntä sietämään kokemusta, ettei hän voi aina olla "voittaja". Tiesin, että hän joutuu varmasti kokemaanasioita,joissa muut ovat parempia. Esimerkiksi urheilussa ja pallopeleissä hän ei ollut terävintä voittaja-ainesta. En ollut huolissani hänen tietoa, älyä ja hoksaamista vaativissa asioissa pärjäämisestään. Halusin, että hän oppisi reilusti häviämään, ei suuttuisi, ei liikaa masentuisi, ei polttaisi päreitään, vaan haluaisi yrittää uudelleen.
Häviämiskyvyn oppimistarpeeseen kävi hyvin tuntikausien kortinpeluu aikuisten pelitovereitten kanssa ihan miesporukassa. Olimme pakotettuja pärjäämään viikkojen ajan melko eristyksissä Kanadassa valtameren äärellä ilman samanikäistä seuraa ja kodin tavanomaisia kiinnostuksen kohteita, kirjoja, karttoja sekä omaa pyörää. Pelituokiot olivat paitsi tarpeellista viihdettä, myös koko ajan vaativampaa ja vaativampaa harjoitusta tappion kokemiseen, häviämiseen. Pelimiehet eivät antaneet hänelle juurikaan lapsihyvitystä , ei armoa, ei tahallista ja katteetonta voitonmahdollisuutta. Kiukkua, pettymystä ja itkua harjoiteltiin oikein urakalla. Luulen, että siitä oli apua.
Kasvit kilpailevat elintilasta, ravinteista, vedestä ja valosta. Eläimet kilpailevat ravinnosta sekä oikeudesta saada jatkaa sukuaan. Komeitten hirvieläinten, peurojen, härkien, teerien, metsojen, kukkojen ym. hurjat sarvien kalistelut ja usein tunteja kestävät voimainmittelöt oikeudesta paritella kiimassa olevien naaraiden kanssa ovat mahtavaa televisiostakin koettuna. Mutta minulla ei ole lainkaan samanlaista kiinnostusta katsella taistelua jääkiekon tai nyrkkelyn tai painin herruudesta. Minä en osaa jännittää, iloita tai syvästi surra Kaisa Mäkäräisen puolesta, en innostua kotikaupunkini jääkiekkoilijoitten erinomaisuudesta. Noissa, monien ihmisten niin rakastamissa lajeissa ei palkintona ole oikeus suvunjatkamiseen.Ei suoranaisesti. Mainetta ja kunniaa, sekä runsaasti rahaa niillä voi saavuttaa.Ja näyttää olevan niin, että kauneimpina ja siis haluttavina itsensä kokevat naispuoliset "mittelijät" palkitsevat urheilusankarit innolla päästä lisääntymään juuri heidän kanssaan!Tuttua eläinten kisoista.
Opettajana näin vaarallisen voimakkaan kilpailuvietin joskus jo aika pienilläkin oppilailla. Kodin vahvaa vaikutusta. Varsinkin urheilussa pärjääminen oli tärkeää pojille ja monille heidän isilleen, joskus myös äideille.
Pojan menestys urheilussa, erityisesti pallopeleissä, oli tärkeämpää kuin lukemaan kannustaminen tai luonnon tuntemus. Näinä päivinä ajattelen myötätunnolla opettajia, jotka yrittävät löytää oikeat sanat kevätarvosteluihinsa. Miten osata antaa oikeudenmukainen arviointi, miten antaa arvosana, joka on osuva ja tosi, kannustava ja aito. Joutavan ja järjettömän kilpailun valtava tarjonta viihteessä ja pärjäämisen kuttuurin yletön korostaminen tuntuu joskus elämänarvoista tärkeimmältä.
Kiky, kilpailukyky, yrittäminen, voitontahto ja pärjäämisen eetos hinnalla millä hyvänsä, ovat " Nykyjumalan sanaa". Elämme aikaa, jossa vahvat ja voittajat ovat arvokkaita. Mutta kaikki eivät ole voittajia ja parhaita. Eivät nyt eivätkä koskaan .
Päätän lopettaa tai ainakin huomattavasti vähentää omaa typerää vertailun tarvettani. Saa nähdä onnistunko tästedes nauttimaan maailman ihmeistä ilman turhaa pisteyttämistä.
Voi olla vain hurskas yritys. Kuten laihdutuskuurin tai lenkkeilyn aloitus. Yritän kumminkin. Siis näin ajattelen: Elämä on jännittävää ja kaunista. Kesä on kuumaja kaunis.Syksy on kaunis ja kiihkeä.
Talvi on kylmä, mutta kaunis. Vanhus on arvokas, kauniskin ja nuori ihminen, se vasta onkin kaunis ja upea.
"All is well and wisely put:
if I can`t carry mountains on my back,
neither can you crack a nut".
"Yksin oot sinä ihminen,
kaiken keskellä yksin,
yksin sa syntynyt oot,
yksin sa lähtevä oot...
................................
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
Koskenniemen runo, jonka useimmat suomalaiset ovat kuulleet, jopa lähes oppineet ulkomuistiinsa. Runo, jonka minäkin melkein pystyn korvissani kuulemaan synkeä-äänisen lausujan äänellä. Tämä runo muutaman muun saman ajan suosikin ( Kaarisilta, Tuonen lehto) ohella ehkä kertoo suomalaisen ihmisen olemuksesta. Erilaisuudesta, sivullisuudesta, elämän vaikeudesta, yksinäisyyden tunteesta.
Moni on menettänyt uskon rakkauteen, perheeseen, lapsiinsa, ystäviinsä. yhteiskuntaan, jopa koko ihmisyyteen.
Tämä minusta "kamala" runo alkoi tahtomattani kumista ajatuksissani muutamien viimeaikaisten kokemusten ja keskustelujen johdatellessa alitajuntaani tämän tapaisiin tunnelmiin.. Ei niin, että erityisemmin juuri nyt olisin kokenut olevani yksin tai peräti kaipaavani päästä kaarisillalta viimeiseen rauhan lehtoon. Toki ruumis on painava ja raihnaan oloinen koko talven kestäneen paikoillaan pysymisen ja perussairauksieni lannistama. Mutta mieleni koen virkeäksi ja tuotteliaaksi. Mutta parin viime päivän uutislähetykset, sanomalehtien lukeminen ja muutamat keskustelut lähipiirin kesken yrittävät tehokkaasti laskea lähestyvän kevään ja lastenlasten tapaamisen virittämää iloista ja optimistista oloa.
Hammaslääkärin odotusaulassa vieressäni istuneen vanhan naisen heittämä kysymys olenko yksinäinen, pysäytti, jäi vaivaamaan ja pakotti ajattelemaan hiukan syvemmin. Olenko minä paitsi yksi Suomen valtavasta yksin asuvien ihmisten joukosta myös ihminen, joka (ehkä itseltäni salaa )myös kärsii yksinäisyydestä? Ja vaikka en pidä itseäni yksinäisenä, ajattelevatko ihmiset ympärilläni minun todennäköisesti potevan yksinäisyyttä?
Aloin tarkkailla onko minulla tapana antaa ajatusteni ja tuntemusteni asettua ikäänkuin miinuksen puolelle? Olenko mahdollisesti toisten silmin nähtynä negatiivinen, pelokas, kadehtiva, turhista mariseva, vähästä ahdistunut ?Horjuuko uskoni lasteni tulevaisuuteen ja kaiken hyvän menestymiseen tässä maailmassa?
Olen muutaman vuoden ajan kirjoitellut pientä muistelmakirjaa oman elämäni, mutta myös perheeni ja sukuni, sekä koko ympäristöni vaiheita ja kokemuksia parhaani mukaan kuvaillen. Motiivini on tarjota kuin avointa ikkunaa omaan ja perheeni vaiheisiin lapsenlapsilleni aikuisina nähdä ja yrittää hahmottaa omaakin minihistoriaansa.Kun en enää ole vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin miten ja millä lailla heitä ympäröivä reaalimaailma on muuttunut minun, heidän mummunsa ja parin kolmen edellisen sukupolven ajoista.Muutoshyppäys on ollut valtavan suuri. Aikuisena semmoinen alkaa usein kiinnostaa, ehkä heitäkin.
Kirjoittaessani olen itse alkanut ymmärtää paremmin, että vaikka olen varttunut hyvin köyhän perheen lapsena, olen silti saanut elää ajassa, jossa elämänolot sekä yleisesti että itseni kannalta ovat koko ajan parantuneet. Omiin vanhempiini ja isovanhempiini nähden olen saanut kasvaa ja vanheta paljon helpompana aikana. Maailmassa on menty hyvään suuntaan. Nykyajan kauheuksista, katastrofeista, sodista ja tuhoista kuuleminen päivittäin tuppaa hämärtämään tämän tosiasian ymmärtämistä.
Oli hyvä lukea tämän päivän lehdestä toimittaja Heikki Aittokosken sivun mittainen artikkeli, joka pohti elämänlaatua. Aittokosken jutun otsikko:Jos saisit valita, minä vuonna syntyisit? (yhdessä vaikuttavan kuvan kanssa: lähes syntymävalmis sikiö kohdussaan sekä kappale kaunista palloamme) nappasivat huomioni. Kuvatekstin alla oli väite, että jos ihminen voisi valita syntymäajankohtansa, todennäköisyys elää terve ja pitkä elämä olisi nyt suurempi kuin millään aiemmalla sukupolvella on ollut.
Aittokosken artikkeli käsittelee Steven Pinkerin paksua uutuusteosta :Valistus nyt. Järjen, tieteen, humanismin ja edistyksen puolustuspuhe. Luettuani Aittokosken tämän kirjan hänessä herättämät ajatukset ja tunnelmat haluan uskoa samaan kuin hänkin. Sen, että ne , jotka kylvävät pelkoa kauheilla ennustuksilla saattavatkin olla VÄÄRÄSSÄ: Pinker peräänkuuluttaa järkiperäistä suhtautumista teknologiaan ja tieteeseen. Ne ovat tähän asti KOHENTANEET elämänlaatua ja avartaneet maailmankuvaa. Eikö olisi siis LUULTAVAA, että suotuisa kehitys jatkuisi? Koko artikkelin luettuani haluan ajatella, että ne ovat väärässä, jotka sanovat yhteiskunnan saavuttaneen jo käännekohdan ja että olemme jo nähneet parhaat päivämme. Niin on todellakin sanottu AINA ja aina ennenkin on oltu väärässä. Koska näen itse kuinka maailma on kehittynyt huimasti paremmaksi sitten isovanhempieni ajan, miksi se ei edelleen jatkaisi suotuisaa kehitystään.
Samanlaiseen positiiviseen ajatukseen päädyin myös, kun kahlasin pitkän ajan jälkeen Kaari Utrion 1984 julkaisemaa paksua naisen, lapsen ja perheen historiaa käsittelevää kirjaa Eevan tyttäret. Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Ihmiset ja arvot ovat todellakin muuttuneet ammoisista ajoista nykypäivään .Muutos on ollut hidas , mutta silti koko ajan naisten, lasten ja perheitten asema yhteiskunnissa on muuttunut inhimillisemmäksi, elämänlaatua helpottavammaksi. Minun osani naisena on ollut helpompi kuin äitini tai mummuni . Puhumattakaan vuosituhanten ja - satojen takaisesta naisten ja lasten elämästä.
Tämänpäivän vauvat eivät saaneet itse valita halusivatko he syntyä tähän aikaan ja näille vanhemmille ja tälle, juuri nyt monissa suurissa ongelmissaan kamppailevalle Tellukselle. Haluan uskoa, että ihmiskunta osaa ratkoa tämän ajan ongelmansa kuten on selvittänyt rutot ja katastrofit, sekä ihmislajin suuruudenhullut typeryydet ennenkin. Jääkööt oman aikansa pessimistiseen kulttuuriin kaikumaan Koskenniemen sanat
Olen nyt asunut Turussa ensin kaksi opiskeluvuotta ja sitten vajaan kymmenen eri suunnilla Suomessa vierähtäneen vuoden jälkeen muutin taasTurkuun syksyllä 1972. Voinko siis laskea itseni turkulaiseksi, vaikken olekaan tullut tänne Heidekenilta ?(Oli aika, jolloin turkulaiset kuulemma kirjoittivat viralliseen kyselyyn syntymäpäikasta:Heideken, eikä Turku! H= vanha synnytyslaitos Turussa, H ei ole olemassa enää)
Olen elänyt tästä pitkänpuoleisesta elämästäni yli kaksikolmasosaa Turussa.Voin kai siis ajatella olevani turkulainen. Aina en kumminkaan koe olevani oikeanlainen, aito ja edustava turkulainen. En puhu helposti tunnistettavaa turun murretta. En lue Turun Sanomia. En kannata "tepsiä", en kuuntele Mattia ja Teppoa, en mieluusti edes Matti Salmista. En äänestä Ilkka Kanervaa enkä Petteri Orpoa. En osta torikauppiaalta sipulaa, vaikka syön paljon sipulia. Ja mikä omituisinta, puhun paljon ja oikein mieluusti kaikenlaisten vieraittenkin ihmisten kanssa:kaupoissa, bussissa, hammaslääkärin vastaanotolla,Yliopistonkadun penkillä, kirpputorilla. Ei perinteinen turkulainen niin tee. Ei puhu, eikä kutsu vieraita kotiinsa, ennenkuin on tuntenut heidät noin 50 vuotta!Tai ei ainakaan perinteisesti ole niin tehnyt. Mutta tavat kai ovat muuttumassa tässäkin.
Pari päivää sitten minulla oli sovittu aika hammaslääkärille kaupungin keskustaan. Lähdin hyvissä ajoin reissuun bussilla 18. Olin valinnut kaapista ylleni räikeän syklaaaminpunaisen kevättakin, josta tykkään. Se on väljä, kevyt ja väri on herkullinen. Kun löysin sen divarista pari vuotta sitten, se oli ihmeen halpa. Se on palvellut minua jo koko 5 euron hintansa edestä. Sen huima väri saa minut iloiseksi, mutta on se kirvoittanut kiitosta näiltä jäyhilta turkulaisilta kanssaihmisiltäkin, ihan tuntemattomiltakin. Niin on käynyt muutaman kerran ja aika yllättävissä tilanteissa. Kerran torin laidalla rahaa aneleva Romanian kerjäläinen hämmästytti. Minulla oli se tavanomainen harkittu kiire sivuuttaa hänen pyyntöön ojennettu kätensä. Hymyilin sentäänkun, puistin päätäni ja olin jo sivuuttamassa hänet. Yllättäen hän hymyili minulle takaisin, sipaisi takkini hihaa ja sanoi:beautiful. Niinkuin nainen toiselle naiselle. Sävyssä ja hänen katseessaan ei ollut vähääkään oman edun tavoittelun sävyä. Eikä myöskään sitä katkeraa ilmettä, jonka tämmöinen sivuutus useimmiten tuo pyytäjän naamalle. Kai se oli minun takkini heleän värin sytyttämä ilon pilkahdus kaikkien mustien ohikulkijain joukossa.
Tapahtuma palautui eilen mieleeni. Olin noussut pysäkiltäni bussiin ja istuin jo omissa ajatuksissani kun bussiin nousi pari pysäkkiä myöhemmin lisää väkeä. Eräs rouva oli aikeissa istua yhtä penkkiparia edemmäs käytävän toiselle puolelle, kun hän kääntyi katsomaan suoraan minua, hymyili kivasti ja nyökkäsi ennen istahtamistaan. Hämmennyin, kun näytti, että hän jotenkin tervehti, mutten yhtään tunnistanut häntä. Sitten hän uudelleen kääntyi taaksepäin minua kohti ja viittilöi. Näytin varmaan tyhmältä. Sitten tajusin, että hän osoitti omaa takkiaan ja minun takkiani. Toden totta. olimme lähes identtisiä asuiltamme ja tyyliltämme, oikeita huutomerkkejä, huiveja ja huulipunaa myödenkaikkien harmaitten ja mustien mummojen ja pappojen joukossa. Siitäkö alkoi välillämme myös sanallinen ilottelu, jota pidimme häpeilemättä yllä koko matkan kaupungille asti. Tässä oli ihminen, joka pursui hyvää tuulta, itseluottamusta, välittömyyttä. Rouva oli ilon aihe sekä silmille että korville. Hän sai myös minut mukaan samanlaiseen avomieliseen, hyväntuuliseen seurusteluun.Tunsimme tavanneemme hengenheimolaisen.
Jos matka olisi ollut muutaman kilometrin pidempi, olisimme varmaan ehtineet jakamaan synnytyskokemuksiamme ja kehumaan ihania lapsenlapsiamme.Yhtäkkiä hän huomasi, että hänen piti hypätä kyydistä jo pysäkkiä ennen toria Aurakadulla. Ohittaessaan minut hän rutisti minulle lämpimän halauksen. Aistin bussiin jääneen hiljaisuuden. Lähellä istuvien naamoista näin, että olivat kuunnelleet korvat hörössä meidän juttujamme. ja todennäköisesti olleet yhtaikaa uteliaan kiinnostuneita että paheksuvia. En yhtään välittänyt, oloni oli höyhenenkevyt.
Hammaslääkärin odotustilassa istui ennestään kaksi naista, noin ikäiseni ja toinen vielä kokolailla vanhempi rouva. He olivat hipi hiljaa. Minäkin istuin joukkoon hiljaa odottelemaan. Oltiin taas tavallisia "mykkiä" turkulaisia vanhoja ihmisiä. Täysin hiljaista, ei sanaakaan. Ohi kulki pari hammashoitajaa, jotka vain nyökkäsivät kevyesti. Hiljaisuus jatkui. Sitten nuorempi rouvista kutsuttiin sisään. Yhtäkkiä toisella puolellani istuva iäkkäämpi rouva katsoi minuun päin ja yllättättäen rikkoi täyshiljaisuuden sanomalla: "oletteks te usein yksinäinen? Meinaan , mult kysytään usein, olenks mää yksinäinen ja mää sanon ain , et em mää ol yksinäinen, vaikka mää olenkin leski".
Yllättävä ja suora kysymys. Ei muuta kuin suora vastaus: en kyl määkän ol juur yksinäinen vaikka olenkin enimmät päivät ihan yksin.
Sitten me juteltiin päiviemme kulusta ja oltiin molemmat iloisia, ettei me olla yksinäisiä. Vaikka ollaan yksinäisiä! Jäin pohtimaan asiaa, kun hänet kutsuttiin sisään. Miksi hän alkoi yllättäen puhua minulle?
Erikoinen päivä. Erikoisia ihmisiä. Ehkä minun on syytä lakata ajattelemasta ihmisiä jotenkin turkulaisina tai karjalaisina tai romanialaisina kerjäläisinä tai minkään muunkaan ryhmän leimalla varustettuina. En oikein osaa ryhmittää itseäni mihinkään selvään kuplaan kuuluvaksi. Miksi pitäisi siis pakottaa muitakaan saamaan etiketti kylkeensä?
Mukavia ihmisiä on nykyään paljon täällä tylsäksi haukutussa Suomen Turussa.
