Lapsuuden tuntemuksista kai on alkanut elää ajatus, että minusta tuntuisi oikeammalta, jos Uusivuosi olisikin syyskuun alussa. Siis että nyt elettäisiin vuoden viimeisiä viikkoja . Tänä vuonna se tarkoittaisi , että perjantaina 31 elokuuta juhlittaisiin vuoden vaihtumista toiseksi. Minusta jollain lailla on aina tuntunut, että koska on pakko määrittää ajan kuluminen 365 vuorokauden syklissä tämän pallomme kiertoradan pituuden määräämänä, rajapyykki uuden ja vanhan kierroksen vaihteessa pitäisi olla syyskuun alkaessa eikä suinkaan keskellä pimeintä vuodenaikaa. Ymmärrän, että tämän tuntemukseni syntyyn ovat ehkä eniten vaikuttaneet sekä tämä pohjoinen pallon kolkka, jolla minun elämänpiirini pyörii, myös maalaisympäristössä kasvaminen ja tietysti suuren roolin elämässäni esittänyt koululaitos.
Maalaisille syksy on merkinnyt koko vuodeksi riittävän sadon korjuun saantia. Vaikka kotini ei varsinaisesti mikään maalaistalo ollutkaan vaivaisen 2 hehtaarin peltoineen, elin kuitenkin vahvasti ympäristöni tiedostaen ja oman perheeni vähäiset, mutta vaativat syystoimet ymmärtäen, koska niistä koko elantomme paljolti riippui. Jos tuli hyvä sato ja se saatiin onnistuneesti puitua ja talteen hyvälaatuisena, oli luvassa turvatumpi vuosi eteenpäin. Syyskuussa alkoi koulu . Ainakin kun olen oman koulutaipaleeni käynyt. Luulen, että aloitusaika oli ollut jo ennen minun kouluaikojanikin pitkään pysynyt vakio. (En toki ole asiaa mistään tarkistanut). Koulun aloitus oli joka vuosi jännittävä, iloinen ja merkittävä asia ainakin minun mielessäni. En muista koskaan suhtautuneeni siihen negatiivisin ajatuksin:voi ei, onko taas pakko, voi kuinka kurjaa!! Ei, minusta koulunalku oli täynnä positiivisia ajatuksia ja jänniä odotuksia sisällään piilotteleva merkkipaalu uudelle jaksolle elämässä. Sama tunne jatkui ihan eläkkeelle siirtymiseeni asti vuonna 2003. Joka vuosi uusi jännittävä aloitus, uudet oppilaat, ehkä uudet työtoverit vanhojen tuttujen seassa, uusi työjärjestys vuodeksi eteenpäin. Joka vuosi erilainen mutta aina yhtä jännittävä ja mukava aloittaa. Joka kevät, toukokuun viimeisen päivänä kaivattu , mutta silti yllättävä äkkipysähdys ja ihmettely: ai, nytkö se jo meni, tämmöinen vuosi tämä sitten oli.
Kesäloma oli ikäänkuin Ajatonta aikaa. Se kellui irrallaan koko muusta,"oikeasta"vuodenkierrosta. Kuin jokin ei kenenkään maa, ei kenenkään aika. Nyt kai sitten elän samanlaista ajatonta aikaa kaikkina päivinä "viimeisen kesäloman" alkuun asti.
No, jossain vaiheessa toki koululaitos siirtyi, tosiasiassa aluksi vähittäin pari viikkoa aikaisempaan aloitukseen. Mutta syyskuun alkuun sijoittamani " Uuden Aloitus" on yhä tunnemuistissani. Koen sen voimakkaana : se tuoksuu ilmassa erilaisena tuoksuna, se on erilainen väriskaala viljapelloissa ja luonnonkukkaniityissä. Se oli hiukan kirpeämpi viima ympärillä, kun poljin kouluun. Se oli lintujen oudoissa lähtörituaaleissa sähkölangoilla ja metsän hiljenemisessä. Se on aamujen usvassa ja illan erikoisessa pimeän ja valon vuoronvaihdossa. Minä pidän syksyn alkamisesta, ainakin useimmiten. Nyt, kun olemme saaneet kokea oudon ja ainakin minun kestokykyäni pahasti koetelleen hellekesän odotan syksyn edes hiukan palauttavan energisyyttä rapistuvaan olemukseeni.
Näinä päivinä huomaan toistuvasti palaavani ajatuksissani vanhoihin syksyihin tämän yli 70 vuoden muistipolussa. Jotkut tuttavani sanovat, etteivät muista esimerkiksi kouluajoistaan paljonkaan ja pitävät tämmöistä ihmistä, joka tykkää käydä muistojaan läpi ( ja mikä vielä vielä pahempi, puhuukin niistä!!) hiukan outona ja takapajuisena tyyppinä. Tylsänä peräpeiliin tuijottajana, sen sijaan, että yrittäisi elää sata lasissa tätä päivää. Ehkä niinkin, mutta minulle vanhat asiat pullahtavat kaiken aikaa mieleen elävinä kuvina kuin hyvät filminpätkät. Minun mielenrakenteeni nyt sattuu olemaan semmoinen, enkä pidä sitä ollenkaan harmillisena saati yhdentekevänä juttuna. Minä nautin tästä ominaisuudestani, sanoisinko "lahjastani". Malkein joka päivä.
Nykyhetken käsittelyssä ja uuden omaksumisessa huomaan puutteita, suuria muutoksia huonompaan päin on tapahtunut henkisissä kyvyissäni. En omaksu uutta enää samalla helppoudella kuin ennen. En ole koskaan ollut systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa puurtaja oppiakseni uutta ja vaativaa asiaa. Ennemminkin nopea hoksaamaan ja sillä pärjännyt joten kuten. Nyt olisi tarvetta sitkeydestä ja kyvystä kerrata ja ajaa itsensä vähitellen sisään uusiin, tuiki tarpeellisiin tietoihin ja taitoihin. Iso harmi, että ei ole semmoista rutiinia asioitten omaksumiseksi tullut koskaan opittua.
Vietän omanmakuistani hidastempoista elämäntapaa. Se tyydyttää minua, vaikka ymmärrän, että se monille ikätovereilleni olisi kauhistus. En tiedä onko valinta ollut tietoinen, vai onko se jotenkin geenieni sanelemaa tapaa ja mukavuudenhaluisen ihmisen lipsumista kovin vähäiseen aktiiviseen menoon. Luin päivän Hesarista pitkän ja kiinnostavan ( myös kuvitukseltaan upean) jutun, joka oli otsikoitu Elänkö minä vanhaksi? Asia, joka kiinnostaa lähes jokaista. Erityisesti meitä, jotka jo olemme eläneet AIKA vanhoiksi.
Kun ihminen on parikymppinen, kysymys tuskin usein nousee omaan mieleen. Eikä parikymppinen usko, että on jo alkanut rapistua: vanheneminen ja hidas alamäki alkaa jo heti, kun kasvukausi on päättynyt. Lapsena olin isokokoinen ja varhain murrosikään ehtinyt tyttönen. Sama vauhti jatkui, sillä harmillisia ulkonaisia merkkejä alkaneesta vanhenemisesta näkyi ulkomuodossani jo heti koulusta kaksikymppisenä päästyäni: ensimmäiset itsepäisesti sojottavat harmaat, lähes valkoiset hiukset ilmestyivät näkyviin tummasta hiuspehkostani. Kaverit naureskelivat, kampaajatkin päivittelivät. Jos en olisi ollut asiaan tottunut sukulaisissani, olisin ehkä ollut kauhuissani. Tätini, isäni ja vanhimman serkkuni hiushistoria auttoi minua hyväksymään löydökset pelkkinä kuriositeetteina. Minua on vain hymyilyttänyt, kun jotkut ystäväni ovat vasta aivan hiljattain alkanutta harmaantumistaan päivitelleet ja harmitelleet, nyt, yli viisikymmentä vuotta vanhempina. Varsinkin naisille tuuheat ja värinsä säilyttäneet hiukset ovat ylpeyden aihe ja merkki heidän "elinvoimastaan ja nuoruudestaan".Jopa silloin, kun väri on kotoisin kampaajan tulilla istumisesta. Monille ryppyjen ilmestyminen on kauhistus, mutta minä pidän joidenkin suht siloposkisten kanssasisarten "sisäisiä ryppyjä" pelottavampina.
Yli satavuotiaiksi eläneiltä ihmisiltä ei ole saatu yhtäpitävää tietoa ja reseptiä, mistä uskovat pitkän elämänsä ja hyvän terveytensä olevan seurausta. Artikkelin mukaan hyvä hapenottikyky lupaa lisää elinvuosia.. Jutussa sanotaan, että jos katsoo omia vanhempiaan, voi aika hyvin ennustaa oman elämänsä pituutta. Äitini eli melkein 95 vuotiaaksi. Myös hänen enonsa ja tätinsä olivat hyviä esimerkkejä pitkäikäisistä, jotka edustivat hyväksi nähtyä keinoa pidentää elinikää:rajoitettu kalorien saanti. He elivät todella vaatimattomasti, hyvin pelkistettyä ja niukkaa ruokavaliota noudattaen koko elämänsä. Ei lääkärireissuja, ei kaloritaulukoita, ei kuntosaleja eikä elämäntapaohjeita.Semmoisia ihmisiä ei enää löydy mistään, ei edes Someron syrjäkyliltä.
Kohta on siis taas tämän "oman kalenterini" uudenvuodenaatto. Ajattelin tehdä pieniä korjausliikkeitä. Jos voisin saada itseni uskomaan, että pienikin lisäys päivittäisiin askeleisiin ja pienikin vähennys keksin ja pullan purentaan antaisivat minulle lisäaikaa seurata Irinan ja Elmon kasvuvuosia, olisi se ehkä tosiaankin vaivannäön arvoista. Mutta että satavuotiaaksi-ei, ei. Ehkä Elmo ja Irina sitten, jos maailma saa jatkaa kehittymistään hyvään suuntaan. Sellainen on ollut elinolojen kehityksen suuntaus edelliset sata vuotta.
Onnea Irina 104 vuotta ja onnea Elmo 101 vuotta!
Se on nyt täällä ja siitä puhetta piisaa: siis Suomen Suvi ja Uskomaton Helle.
Suomen kesästä on lähes kaikilla omia, syvään juurtuneita mielipiteitä. Kaikki tietenkin enemmän tai vähemmän suurella todennäköisyydellä väärään osuvia, sillä onko mahdottomampaa hommaa kuin määrittää muutamalla väitteellä ja kaikkien mielestä oikeaan osuen kesän säätila tai ainoa oikea kesätunnelma tai yleiset tavat niinkin vaihtuvassa käsitteessä kuin SUOMEN SUVI.
Meillä on ( onneksi vielä on!) neljä toisistaan selkeästi erottuvaa vuodenaikaa. Tosin joinakin viime vuosina on alkanut välillä olla vaikeata ainakin täällä Etelä-Suomessa tietää, onko menossa syksy vai talvi! Voiko edes puhua kesästä, kun juhannusaaattona on sama lämpötila kuin jouluaattona! Ja mikä talvi se semmoinen on kun parvekkeella kukkii pelargonia jouluvalojen seassa. Kirottu ilmastonmuutos, jota joittenkin mielestä ei kumminkaan ole olemassakaan.
Mutta nyt on kesä.Kesä suurin kirjaimin. Suorastaan superkesä. Ainakin niille, jotka rakastavat hellettä. Ensin saatiin ennätysmonta hellepäivää jo toukokuussa. Pieni notkahdus viileämpään. Ja nyt päivästä toiseen television sääkartat hehkuvat punaista väriä , polttavaa hellettä lähes koko Euroopan yllä. Lappikin liki jäämeren tuntumaan asti saa nauttia helteistä.
Huh kauhistus mikä helle, sanon minä, ihmisraukka, jota ei todellakaan ole tarkoitettu elämään tämmöisiin säihin. En ole ikinä, en nuorena, en edes viisikymmentä vuotta sitten, nauttinut näin kuumasta kesähelteestä. Helle saa minut huonovointiseksi. Se pakottaa etsimään varjoisia paikkoja. En ole voinut ikinä grillata valkoista nahkaani ruskeaksi, vaikka semmoinen oli minun nuoruudessani kovin haluttu parannuskeino suomalaisen kalpeaihoisen ulkonäköön silloin vallitsevien kauneusnormien mukaan. Olen ollut vain kaksi kertaa elämässäni ns etelänmatkalla. Kaksi on useimpien ikätovereitteni ja ystävieni mittapuun mukaan sopiva yhdelle vuodelle kuuluva määrä. Noilla molemmilla kerroilla kärsin liiasta kuumuudesta ja ihmettelin, mikä semmoisessa matkassa voi tuntua niin ihanalta ja haluttavalta. että on pakko päästä Etelään.Monien mielestä, että yleensä jaksaa Suomessa elää ja tuntee olevansa arvostettu ja kunnon suomalainen, on päästävä matkalle mahdollisimman kauas ja takuuvarmaan kuumuuteen.
Not my piece of cake.
Olen huomannut ajatuksineni olevani kyllä muutenkin "poikkeava", monessa asiassa vääränlainen, suorastaan outo ja epäsuomalainen. Kun luen lehdissä olevia kyselyjen tuloksista, mitä mieltä suomalaiset ovat milloin mistäkin asiasta, huomaan kuuluvani melkein aina marginaaliin, pienimpään vähemmistöön. Pakko myöntää, että häiritsee huomata niin usein olevansa eri mieltä kuin suurin osa suomalaisista. Mikä vika minussa mahtaa oikein olla? En mielestäni ehdoin tahdoin yritä olla erilainen ja tarkoituksellisesti vastaan pullikoiva. En halua uskoa, että ajattelisin muiden olevan harhaisia ja omituisia ja itseni laskisin ymmärtävämmäksi. Ei se niin ole. Enkä myönnä, että tuntisin narsistista mielihalua laskea itseni erityiseksi, siitä olen varma. Haluaisin tuntea kuuluvani suurimpaan joukkoon ja sanoa: juuri noin määkin ajattelen, noin ne asiat ovat, tottakai. Mutta eikun ei. Melkein aina joudun huomaamaan kuuluvani mielipiteineni, valintoineni, elämäntapoineni ja mieltymyksineni vähemmistöön, ainakin tilastofaktojen valossa. Se merkitsee lievää yksinäisyyden kokemista, koska en juuri osu kohtaamaan muita samanhenkisiä vähemmistöläisiä arjessani.
Pahemminkin voisi asiat vielä olla: olenhan sentään hetero, olen nainen, olen eläkeellä oleva, olen ylipainoinen ja olen suomenkielinen. Iso porukka. Voisinhan olla muunsukupuolinen, muunkielinen, bahaiuskova tai muslimi, autistinen, anorektikko, kehitysvammainen, täysin absolutisti ja tiukka viherpiipertäjä ja luonnonsuojelija. Saisin tottua vielä paljon syvempään ulkopuolisuuteen ja torjuntaan.
Helle, päivällä ja jopa yölläkin. Kestän tämän poikkeuksellisen helteen pysyttelemällä omassa kodissani.Täällä se on sentään suht helposti kestettävä: Päivällä ikkunat kiinni, mutta yöllä ikkunat ovat auki joka suuntaan ja vähän väliä sisään pöllähtää virkistävä, hiukan viileämpi ilmavirtaus. Tuoksuu kesäyölle. Harvakseltaan sisään eksyy joku pikkuinen lentävä luontokappale, mutta ei onneksi mikään kiusankappale. (niinkuin lapsena maalla asuessani paarmat, kärpäset ja hyttyset!!!!) Hyttysetkään eivät ole juuri vaivanneet :vain pari yllättävää ininää jonain yönä , mutta ei mitään vainon kohteeksi joutumista.Oikeastaan yöt ovat helteellä ihania. Siksi en malta paljon nukkuakaan. Päivällä voin sitten mieluusti torkahtaa kuumimpaan aikaan omalle sohvalle ja herätä tunnin parin köllöttelyn jälkeen keittämään mukillisen kahvia parin paksun piparin kanssa tarjottuna. Nämä ovat minulle juuri kesään kuuluvia juttuja samaan tapaan kuin joillekin toisille saunaolut ja grillimakkara. Viimeksi mainittuja en ole kaivannut moneen vuoteen. Kukin taaplaa tyylillään ja tulee onnelliseksi omista kesärituaaleistaan.Nykyään uimarannan korvaa ihana kylpyhuoneeni. Viileää vettä, eikä tarvitse ahtautua inhottavaan uimapukuun. Sinilevä ei kukoista putkistoissaSuihkun jälkeenkin on kiva käyskennellä paljaana ikäänkuin nakurannalla.
Minulla ei ole koskaan ollut omaa kesämökkiä, ei omaa rantasaunaa, venettä tai kalaverkkoja. Pientä makustelua noihin, kieltämättä mukaviin asioihin olen onneksi saanut kokea vuosien mittaan ystävien kesäpaikoilla. Nykyisin ei ole enää semmoisia ystäviä, jotka kutsuisivat. En valita. Olenhan vielä elossa, mitä moni noista mökkiystävistä ei ole. Elämä tuo uusia iloja ja karsii pois vanhoja. Onneksi monet hyvät kokemukset ja yhdessä koetut kesäilot ja -elot säilyvät muistissani, lähes heräävät eloon tuoksuina ja tunnelmina. Siunattu hyvä muisti. Sen kanssa voi asioita kokea uudestaan ja uudestaan. Harrastan usein semmoista lomailua.
Yksi tämmöinen pysyväksi jäänyt ilo alkoi vuonna 1965 , kun sain ensimmäisiä kertoja vierailla jo kauan sitten kuolleen rakkaan ystäväni Kaisan vanhempien vuokraamalla pikkuisella mökillä. Ihmettelen nyt, kuinka ihmeesti sopu teki tilaa vielä minullekin, noissa todella vähissä neliöissä. Kiitos siitä, että sain olla osa perhettä. Pysyväksi ilokseni jäi noista ensimmäisistä mökkipäivistä ja illoista minulle ennestään vieras lomahupi :ristisanatehtävien ratkonta. En ollut huomannut semmoisia olevan oikeastaan olemassakaan, saati että olisin niitä koskaan itse yrittänyt ratkoa. Niin se alkoi ja varmaan jatkuu, kunnes dementia vie kykyni niistä iloita. Kaisa opetti hoksaamaan jotkut niksit: monikon t-päätteet ja verbin infinitiivin päätteitten toistumisen sanojen lopuissa. Ja että usein on helpointa alkaa täyttäminen oikeasta alanurkasta jne.
En ole superratkoja. En hanki tai edes yritä osata hyvin vaikeita ristikoita. Helsingin Sanomien suuri ristikko jää minulta ratkomatta ja hyvin harvoin selvisin loppuun Suomen Kuvalehden ristikosta silloin kun olin lehden tilaaja. Muiden aikakauslehtien ristikot yleensä onnistun selvittämään. Joskus kuvien tulkinta kiikastaa ja jotkut urheilijain nimet tuottavat pulmia. Ostan halpoja ja helppoja ristikkokirjoja. Niiden hauskin puoli on nauttia pikavauhdista, jolla tämmöisen vaikkapa tuhannen ristikon kirjan täytän kuin kone! Se on jotenkin koukuttavan palkitsevaa. Useimmiten myös kovin helppoa koska samat jutut toistuvat ja etsittävät sanat ovat harvoin pitkiä ja harvinaisia. Tehdessäni nautiskelen ja hykertelen vanhahtavista suomenkielen usein lystikkäistä ja kauniista pikkusanoista, jotka nykyään melkein kokonaan puuttuvat arjen kielenkäytöstä. Monet palauttavat mieleen muistoja menneestä maailmasta , oudoista työkaluista tai luonnonilmiöistä.Nuorille ihmisille semmoiset ovat tuntemattomia sanoja, niinkuin minulle uusin tietotekniikka sanoineen. Naurahdan verbeille, jotka toki tunnen, mutten osaisi puheessani käyttää. Suomi on niin loogisesti rikas kieli, kun vaan pysähtyy ja huomaa ajatella asiaa.
huomen (=aamu), pauhu, usva, kutri, hekuma, uumen ( =sisus), auma (= viljakeko), elot (=viljat), auvo (=onni), tiine, akanat, otva(=uittopuu). puhuri, avitus, huhuilu, marjavasu. taatto, voro, suttura, korea( =kaunis),maitse...........
Pieniä kauniita vanhoja sanoja! Kuin karkkeja suussa.
Milloin viimeksi mahdoin käyttää puheissani verbejä: talloa, nuokkua, vaappua, soimata, inua, loikoa, valistaa(=opettaa),omata???
Oikein alkaa sydäntä KORVETA tämä köyhtynyt kielenkäyttöni. Nykyään ihan PIHTAILLAAN värikästä ja runsasta sanastoamme. Suomi on poikkeuksellisen rikas ja kaunis kieli, tulkoon sanotuksi vielä toisenkin kerran.
Suven armas auvo.
Kesäkuu on lopuillaan. Ensimmäinen varsinainen kesäkuukausi, jos ajatellaan niinkuin entisaikaan on kesää määritelty. Ainakin olen muistavinani, että kautta omien kouluvuosieni kuin myös opetustyössäni käytössä olleissa oppikirjoissa vuosi jaettiin kaavamaisesti neljään yhtä pitkään jaksoon: Summer=June, July, August. Autumn=September, October, November jne. Joskus oppilaat hoksasivat pohtia, kuulostiko tuo jako ollenkaan toimivalta jos asuikin vaikkapa Kittilässä eikä täällä Turussa. No ei kai kuulostanut, sillä meillä lienee automaattisesti ajatustapa, että kesä on silloin, kun säät ovat suloisen lämpimät, aurinko paistaa, kukat kukkivat ja on aika valoisaa lähes koko vuorokauden.Eikä kukaan osannut hahmottaa ,että talvi jatkuisi toukokuulle.
Tänä vuonna ( kuten joskus ennenkin) tapahtui suuri poikkeama tuosta kaavamaisesta kesäajatuksesta, kun yhtäkkiä saimmekin hypätä täyskesäiseen lämpöön ja kukoistukseen jo heti toukokuun alkupäivistä. Kevät jäi pikku vilauksesksi.Toisenlaisia kesän alkuja muistan yhtä lailla : ikävinä odotuksen päivinä jolloin lämmön odotus kesti ja kesti. Aina vain jatkui samaa kylmää, kylmää. Tuskin omenapuut ehtivät kukkaan juhannukseksi. Mutta tänä vuonna hellepäiviä on laskettu toukokuussa olleen jo saman verran kuin useina vuosina koko kolmen kesäkuukauden aikana. Kuitenkin, jos nyt sään mukaan vuodenaikaa päättelee, on pieni vaara, että juuri tänä viikonloppuna yllättäen tuntuisi kuin syksy olisi jo tullut.
Vuodet eivät ole veljiä keskenään, niin muistan kuulleeni sanottavan. Eivät likikään identtisiä . Ja nyt on kai typerimmän ja kiihkomielisimmän konservatiivinkin pakko kallistaa korvansa kuuntelemaan tietoja menossa olevasta ilmastonmuutoksesta ja sen tuomista yllätyksistä maapallomme suursäätilojen kehittymiseen. Televisio pakottaa näkemään ja kuulemaan faktoja oudoista ja mittasuhteiltaan yllättävistä sääilmiöistä ympäri palloamme.Useat totutut mittaustiedot eivät enää päde. Säätilat ovat koko pallon mitassa muuttuneet selvästi mitattavissa ja todennetavissa oleviksi muutoksiksi. Jos tätä ihmisten aiheuttamaa ongelmaa ilmasto-oloihin ei saada pian kuriin, joutuvat jo syntyneet lapset unohtamaan vielä tähän asti jotakuinkin toimineet käsitykset kesäsäästä ja syksystä, kunnon talvesta nyt puhumattakaan. Suomi ei taida silloin enää missään kolkassaan olla selkeästi neljän, virkistävän erilaisen vuodenajan maa.
Heinäkuussa Suomi on kiinni, sanottiin vielä aika hiljattain. Sillä tarkoitettiin, että heinäkuussa ihmiset ovat lomalla, eikä oikein mikään instanssi, virasto, teollisuus, politiikka, lehdistö eikä muukaan yhteinen asia yhteiskunnassamme toimi. Kaikki uinuu kesähorteista untaan ja tarjoaa ei-oota palvelua tarvitsevalle. Muistan ensimmäisiä juhannuksia, jolloin jostain syystä olin jäänyt kaupunkiin. Oli kuin jokin suuronnettomuus olisi pyyhkäissyt yli ja vienyt ihmiset mennessään. Lähiö, jossa asuin, oli melkein tyhjennyt asukkaistaan. Lippu liehui autiolla pihalla, jota tavallisesti reunustivat autot ja kansoittivat lapsiaan ja kauppakassejaan holhoavat perheelliset. Kuin kuolema olisi käynyt koko kerrostalossa. Vain vanhimmat ja sairaimmat yksineläjät "kyyhöttivät" hissukseen kaupunkiasunnoissaan ja kuuntelivat radioistaan:"jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee. ja autereet kiirehtii pois, kun Pohjolan palkeet soivat...."Ilman tämmöisiä kliseitä ei voi kokea aitoa suomalaista juhannusmieltä !
Keskikaupungilla sain kävellä kopisuttaa yksikseni autioita katuja ja arvailla olisiko ehkä Vaakahuoneella sentään joku kylmää olutta siemailemassa , saisiko sieltä jo uutta perunaa ja silakkaa tämmöisen luuserin pahimpaan juhannusnälkään ja hylätyksi tulleen mielennostatukseen.
Ajat muuttuvat. Eivät vain säät. Nykyään ainakin suurimmat kaupungit, Helsinki, Tampere, Turkukin pitävät huolen, että kaupunkiin Juhannukseksi jäänyt tai sinne vahingossa pyrähtänyt turisti saa osakseen palvelua, viihdykettä ja tilaisuuden aistia suloista kesätunnelmaa. Hiljaista toki on, mutta ei enää hautajaisleimaa. Ja jos tutkii tarkemmin kaupungin info-sivuja, huomaa, että myös heinäkuussa voi kaupungissa olla paljon muutakin kivaa kuin torin ihanat mansikat ja herneenpalot. Turku on oikein hieno kesäympäristö. Täällä on huikean kaunista ja tarjolla vaikka mitä nähtävää ja kuultavaa ja koettavaa. Samoin ajattelee kuulemma nykyään moni helsinkiläinenkin omasta kotikaupungistaan ja nauttii lomastaan kotoaan käsin ympäristön parhaat puolet päiväretkillä poimien. On täyttä elämää, on ihmisten yhteistä pörinää, terasseja ja konsetteja.Lapsiakaan ei ole unohdettu. On meri, on upeita saunoja. melontapaikkoja.On kulttuuria sitä janoaville. Ja on tosi röyhkeitä lokkeja nappaamassa jätskisi, jos et pidä varaasi. Helsinki on nykyään jo lähes eurooppalainen suurkaupunki.
Tämmöisille monien rajoitteiden kiusaamille seniorikansalaisille, joille tärkeintä ei ole, että vielä kerran jaksaa matkustaa loputtomille ulkomaanmatkoille, melkein riittää kesäiloksi pitkä valoisa Suomen kesäyö. Oman parvekkeen kukkaryöppyjen seassa voi istuskella pitkälle aamuyöhön lukemassa kirjaa. Voi vain katsella vehmasta ympäristöä, voi nautiskella teetä tai viinilasillista ja kuunnella yölintujen konserttia. Ja sitten kun se lyhyt pimeän aika huomaamatta tihentyy, on niin mukava köpöttää omaan viileään ja tutun tuntuiseen makuuhuoneeseensa. Ei ole kalliinkin hotelliyön usein järjestämiä pieniä epämukavuuksia eikä huolta jaksaako nousta ajoissa aamupalalle.
Mutta olisipa erinomaista, jos herrat Trump ja Putin, kun nyt kerran tänne asti lennähtävät "jutustelemaan" jäisivätkin ihan kunnolla muutamaksi yöksi ja päiväksi heinäkuiseen Helsinkiin ihan vain pörräämään, rentoutumaan ja kerrankin nauttimaan kesästä ja loistavasta palvelusta. Ei mitään pönötystä, eikä tyhjiä puheita ja propagandatäkyjä oman maan uutishaukoille. Vaikka asuisivat Helsingin kalleimmassa sweetissä, siitä selviäisivät puolta halvemmalla kuin mitä Trump joutui maksamaan Kimin korealaistapaamisesta. Vain noin 2000 euroa yöltä. Sauli N.voisi viedä heitä kaikkiin mukaviin kohteisiin. Varmaan fiksu Jenni ja vauva sen verran joustaisivat, että "pojat saisivat käydä yksityisillä huurteisilla". Suomessahan kyllä semmoinenkin olisi ihan turvallnen keikka. Kunnollinen pidempi Suomi-loma voisi tiputtaa kummankin kuminaamalta nuo tuskallisen näköiset pakkoliikkeiset ilmeet ja saada herrat muistamaan, miten suu menee ihan itsestään silloin, kun on oikein mukava ja rento olo. Johonkin uuteen yleiseen saunaan vaan muitten sekaan ja ehkä Kultarantaan hyppimään kilpaa Urkin laiturilta veteen, kovin kilpailunhaluisia kun ovat. Se olisi terveellistä kilpailua, se, ilman aseitten kalistelua.
Maailma saataisiin ehkä paremmalle mallille ja nimet kaikkiin järkeviin ehdotuksiin ilman kyräilyä ja hampaitten kiristelyä.
Oi Suomi, oi heinäkuu, Oi Saulin viisas vieraanvaraisuus: näytä nyt mahtisi, tee mahdottomasta mahdollista.
Kouluikäisenä olin kova lukemaan. Lukemiseen kului noina varhaisina vuosinani kohtuuttoman monia tunteja. Ei niin, että läksykirjat olisivat käsissäni kauan viipyneet. En muista koskaan käyttäneeni aikaa läksyihin tai edes myöhemmin opiskeluihin kuin pienimmän mahdollisen ajan. Vain selvitäkseni jotenkuten, ilman kovin suurta riskiä tulla yllätetyksi täydestä tietämättömyydestä . Minulta puuttui oikea halu omaksua kulloinkin käsillä olevat asiat kunnolla tai peräti hallita ja muistaa joku asia vaikka koko lopun ikääni.Tämän kypsymättömän ja tyhmän tapani, väärän asenteeni oppimiseen, tiedostin ja itselleni tunnustin vasta vuosia myöhemmin, jo reilusti vanhettuani. Oma lapsellinen käytökseni ei lakannut kiusaamasta minua noina 37 vuonna, jotka itse toimin opettajana. Mutta miten olisin voinut kertoa oppilailleni, että olen yksi niistä, jotka eivät omina kouluvuosina osanneet nähdä metsää puilta, eikä yhtään ymmärtäneet mistä opinnoinnissa on kysymys: omasta halusta oppia, ymmärtää ja omaksua se tieto, jota kussakin oppimistilanteessa kosketeltiin. Ei vain niin, että juuri ja juuri pärjää tuntematta noloutta, ei vain yrittääkseen miellyttää muita, opettajia ja vanhempia. Hyvällä muistilla ja silkalla tuurilla ja tilannetajulla pärjäsin noina elämäni oppimisvuosina kovin lepsusta työtavastani huolimatta aika hyvin, tai usein ainakin kohtalaisen hyvin. Kun oppilaissani erotin itseni tapaisia löysästi , ilman päämäärää asioihin suhtautuvia usein lahjakkaankin oloisia lapsia, toivoin aina, että heidän vanhemmillaan olisi ollut kykyä, kekseliäisyyttä ja riittävästi aikaa ohjata lapsiaan jo kotona erilaiseen, tuloksellisempaan asenteeseen. En kumminkaan voi omia vanhempiani syyttää , että sallivat velttoiluni. Heillä oli täysi työ luotsatessaan meidän perhettä ylipäätään jotenkin selviytymään päivästä seuraavaan.
Opettajavuosinani näin tapauksia, joissa moni sellainen oppilas, jolle oppiminen ei ollut suinkaan itsestään selvää tai edes kaikkein helpointa, vaan vaati enemmän aikaa ja paneutumista kuin joiltakin"välkymmiltä", kuitenkin koko ajan edistyi ja saavutti tuloksia. Tämmöisten oppijoitten takaa löysin kotiväen , joka osasi sopivasti ohjata ja kannustaa.Muistan semmoisia sisarussarjoja , joista aisti perheen vahvan tuen ja kannustuksen, kun joku sisaruksista oli selvästi saanut takkuisemmat oppimisen eväät kuin muut. Ihailin tämmöisiä vanhempia ja iloitsin, kun näin että kaikkien hyvällä yhteispelillä saimme tulosta syntymään silloinkin, kun se vaati tuntikausia enemmän työtä kuin muilta.
Nyt koko koulumaailma ja opettajuus on minulta jo jäänyt kauas menneisyyteen. Uudet tuulet puhaltavat .Tekniikka on tullut opettajan avuksi. Mutta se ei toimi vain koneitten hankinnalla. Ihmettelen sekä opettajien että oppijain valtavaa digiloikkaa. Lehdistä lukien koetan pysyä edes hiukan tietoisena koulun uusista haasteista, opetussuunnitelmien hiukan oudolta tuntuvista uusista linjoista. Yritän kuunnella ja ymmärtää käynnissä olevaa koulukeskustelua. Mielessäni arvioin, missä nyt mennään: ihanko rytisten metsään vai onko kehitys kumminkin oikeansuuntaista. Mietin, onko maan hallitus, raha-asioista päättäjät ymmärtäneet kuinka valtavan tärkeästä asiasta koulussa oikeastaan on kysymys. Suren nykyopettajien jaksamista, työmäärän ja monenlaisten vaatimusten valtavan korkeaksi kasvanutta vuorta. Ihmettelen olisinko itse millään pärjännyt nykykoulun opettajilta vaatimissa valmiuksissa ja tilanteissa. Kuinka monta kertaa mahdan olla ajatellut huokaisten: kuinka minä ja ikätoverini saimmekaan tehdä työuramme onnellisten tähtien alla . Pääsimme paljon helpommalla ja työtämme arvostettiin.
Lukemisesta tykkään edelleen. En kumminkaan enää ole mikään himolukija. Minulla ei riitä energiaa jatkuvaan lukemiseen. Päivittäinen sanomalehden lukeminen nappaa usein aamuista yli tunni, joskus kaksi. Mutta voi mennä viikkoja, etten lue yhtään kirjaa. En osaa sellaista tapaa lukea kirjoja, että lukisin esimerkiksi joka ilta ennen nukahtamista pienehkön pätkän. Sitten tyynesti sulkisin kirjan pantuani merkin sivujen väliin ja nukahtaisin makeasti. Harmi, ettei semmoinen lukutyyli ole koskaan tullut minulle sopivaksi tavaksi. Olen yhä vielä 75 vuotiaanakin lapsekas, kypsymätön ja mielihyvähakuinen lukija. Jos kirja on minua oikeasti kiinnostava, se saa aivoni unohtamaan nukkumistarpeen. Jatkan pitkälti yli järkevän ajan. Joskus vieläkin valvon kirjan kanssa aamuun, vaikka tiedän seuraavan päivän takkuisen olon ja unirytmin täyden sekaannuksen. Jos taas luen kirjaa, jonka maltan lopettaa ja antaa unentunteelle vallan, käy usein niin, etten sitten haluakaan jatkaa samaa kirjaa seuraavana tai sitä seuraavinakaan iltoina. Saattaa jäädä loppuun lukematta. Kun usein aamuyön tunteina uneni syystä tai toisesta on kokonaan katkennut, on usein viisainta hakea aamun sanomalehti ovelta ja lukea se sängyssä. Tabloidkokoinen lehti sopii sängyssä lukemiseen. Koko lehden loppuun koluttuani olen valmis nukahtamaan ja hyvässä tapauksessa seurauksena voi olla neljänkin tunnin mittainen sikeä uni. Mutta tällä tyylillä ei passaa olla mitään aikaista aamuohjelmaa sovittuna.
Viimeisin kirja, jonka hotkaisin tällä lailla suurin piirtein yhtenä haukkapalana ei onneksi vienyt ihan koko yön unta. Olin ostanut kirjan SPR:n Konttitorilta 2 euron hintaan. Ulkonäkö ja pieni alkuselaus ratkaisi ostopäätöksen. Kirja on nimeltään Isoäidin elämänohjeita. Semmoisiahan minä tottakai haluan jakaa , jos tarvetta ilmenee!!! Kirjan on toimittanut Alexandra Berghholm toukokuussa 1996 ja ohjeet ovat hänen hänen isoäitinsä Katri Bergholmin pieniä kirjeitä, joita hän on jakanut elämänohjeina Kotilieden lukijoille 1930-40 luvuilla.
Katri Bergholm syntyi Helsingissä 1878 ja kuoli 1949 hiukan nuorempana kuin minä nyt ,70 vuotiaana. Monista muistakin kuin näistä rakastetuista kirjallisista ansioistaan hänet oli palkittu jo eläessään, mutta suurin kunnia tuli hänen osalleen kuoleman jälkeen. Suomen marsalkka Mannerheimin määräyksestä hänet siunattiin haudan lepoon sotilaallisin kunnianosoituksin Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhaan osaan. Millaisia olisivat tämmöisen ison arvostuksen ansainneen Isoäidin elämänohjeet. Pakko ottaa selvää.
Ihme kyllä, että kaikesta paatoksellisesta puheesta ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta kirja ei mitenkään tuottanut pettymystä eikä ollut vaarassa jäädä kesken. Sain ajattelemisen aihetta ihan tähän aikaan ja varsinkin heräsin miettimään omia nuoren minäni virheitä. Olisipa silloin,kauan sitten jostain pullahtanut Isoäidin elämänohjeita lukulistoilleni. Hänen tapansa puhua tyhmänsorttisille haihattelijoille olisi tullut minulle tarpeeseen. Vaan olisinko niitä silloin osannut arvostaa,saati pyrkiä tottelemaan, se onkin jo kokonaan toinen kysymys. Ehkä en.
Eräs tuntemani viisas isoäiti, suuresti arvostamani ystävä Airi
Luin tässä kaksi Apu-lehden kolumnia. Hiukan myöhässä, sillä saan Avun käsiini kierrätettynä, kuten muutamia muitakin aikakauslehtiä. Minua ei yhtään haittaa lukea lehdet hiukan myöhemmin kuin ne ovat ilmestyneet. Tärkeämpää on, mitä ne sisältävät.Olen iloinen tästä ystävieni tarjoamasta tilaisuudesta pysyä hiukan kärryillä siitä, mitä kanssaihmiseni tässä maassa lukevat ja miettivät. Ja millaisia juttuja kynänkäyttäjät sepittävät meille lehtien lukijoille. Olen usein yllättynyt, että esimerkiksi Apu-lehti jokseenkin varmasti sisältää sivukaupalla kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, kun taas monet muut runsaslevikkiset ja ulkoasultaan loistokkaammat, (kalliimmat!) lehdet aiheuttavat melkein aina pettymyksen. Usein ne sytyttävät minussa liiankin kohtuuttomia tunnekuohuja, kiukkua, ärsytystä, lähes raivon puuskahduksia. Miksi? Koska ajatuksia herättävä, asiallinen asia puuttuu kokonaan. Vain turhaa höttöä ja silkkaa kulutushysteriaa. Kauniita kuvia, turhia julkkishahmoja ilman mitään todellista sanottavaa. Loputtomasti paisuteltuja ruokaorgioita. Ruokakuvat ovat nykyään yököttäviä kuin eilispäivän raaka porno. Kun tämmöisen "Ällölehden" puhelinmyyjä soittaa minulle toistellen kaikki makeat fraasinsa, unohdan kohtuullisen käytöksen ja hyvät tavat. Lähestulkoon alan "raivota":pitäkää tyhmät, tyhjät ja tyyriit lehtenne!!! Ehkä hiukan eri sanoin kumminkin.
No, piti kommentoida viimeisintä lukemaani Apua, eikä kiihtyä taas kerran .
Tuomas Enbuske. Tämä julkisuudessa viihtyvä henkilö ärsyttää minua aika tavalla, ainakin kun kuuntelen ja katselen häntä. (itseasiassa harvoin) Mutta kun luen hänen tekstejään, voi hyvinkin käydä, että huomaankin olevani lähes samoin ajatteleva. Arvostan hänen kykyään kirjoittaessaan sanoa asiat selkeästi ja rohkeasti. Myös tämänkertainen kolumni "Sote kaatuu" oli ajatuksiani valaiseva ja tukeva:noin ehkä minäkin sanoisin, jos osaisin. Hän on kyllä älykäs. Paljon lahjakkaampi kuin useimmat meistä muista ihmisistä.Tässä ehkä on syy, että tunnen häntä kohtaan usein ärtymystä. Luulen, että hän liiaksi nauttii olla nokkela ja viisas. Hän kokee oikeudekseen saada nauttia omasta narsistin roolistaan. Olipa miten tahansa, kirjoitukset vilisevät vähemmän häiritseviä, usein terävän nautinnollisia sivalluksia melkein asiasta kuin asiasta. Sitä olivat myös tälläkin kertaa ne varsinaisen tekstin alareunan lisäykset : Kintaalla twiitaten kolme napakkaa mielipidettä. Eri luokkaa kuin tylsimys Trumpin twiitit.
Toinenkin Apuun kirjoittava henkilö herättää minussa hiukan samantapaisia, osin ristiriitaisia tuntemuksia: Anna-Leena Härkönen. Sanan voimalla -otsikoitu teksti kiinnostaa useimmiten. Nautin hänenkin tavastaan jäsentää ajatuksiaan sanoiksi ja lauseiksi,vaikka silloin tällöin häntä teeveessä kuultuani myös hän on aiheuttanut olemuksellaan ja puhetavallaan samantapaista ärtymystä kuin Enbuske. Johtunee jostain omasta, kenties hyvinkin torjutusta ongelmastani.
Tämänkertaisen Härkösjutun otsikkona oli Lakkiaiset.Kirjoittajan aidon oloisesti välittämät asiaan liittyvät tuntemukset osuivat omiin muistoihini poikani lakkiaisten tunnelmista niin, että kyyneleet nousivat silmiin. Asiaan ehkä vaikutti, että tänä keväänä olin jo ehtinyt hiukan muistaa noita aikoja ja tunnelmiani enemmän kuin yleensä. Pari viikkoa sitten Mikko oli yllättäen sanonut tulevansa lakkiaisviikonloppuna Turkuun tapaamaan luokkatovereitaan 20 vuoden takaa ja juhlistamaan iltaa yhteisellä illallisella. Yllätyin , sillä en ollut mieltänyt tuosta itselleni niin tärkeästä ja erityisestä päivästä jo vierähtäneen 20 vuotta. En ole tässä välissä nukkunut sadun prinsessan unta, mutta hämmästyin tosiaan kuin unesta herännyt Ruusunen :onko kulunut 20 vuotta siitä keväästä, kun iloitsin poikani ylioppilaaksi tuloa, mutta myös itkin, koska ymmärsin , että hänen oli aika lähteä yhteisestä kodistamme omaan elämäänsä. Se oli voimakkaiden, koettelevien tunneryöppyjen kevät. Anna-Leena Härkönen nosti koko tuon, unohduksiin vajonneen tunnerekisterini esiin. Äitinä olemisen ilo ja tuska:minussa asuva ikuinen emo.
Sieluni silmin näen vielä nytkin myös oman äitini vaihtelevat kasvojen ja silmien ilmeet 55 vuotta sitten, omana lakkiaispäivänäni. Silloin en ymmärtänyt, mitä kaikkea hän tunsi, muisti ja yritti mielessään ennakoida. Äidin oli vaikea puhua tunteistaan.Se tuntui nuorempana pahalta. Nykyään ymmärrän häntä paremmin.
Kadehdin miniäni äitiä Ullaa, koska hän sai tänä keväänä osallistua vanhimman tyttärensä tyttären lakkiaisiin. Semmoista iloa en voi saada kokea, koska ymmärsin tulla äidiksi vasta myöhään. Samoin kuin poikani. Tästä hitaudesta seuraa, että Irinan ja Elmon koulutaipaleet jäävät minulta todennäköisesti kokematta.
Mutta saan sentään kokea iloa sydämeni pohjasta jokaisena yhteisenä leikkipäivänä näiden maailman "kauniimpien, ihanimpien. älykkäimpien ja tärkeimpien ihmislasten" seurassa ilman murheita heidän tulevasta koulumenestyksestään. Kaikki toimii omalla aikataulullaan.
Pojalla elämä vasta edessä.................
Keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, että on saatu nauttia poikkeuksellisen upeasta toukokuusta. Aurinkoiset päivät ovat jouduttaneet luonnon uskomattomaan, suorastaan villiin kukoistukseen. Kuin olisi avattu ovi lähes talvesta suoraan kesään. Ne, jotka rakastavat hellettä ja auringonpalvontaa, ovat voineet kansoittaa rannat ja terassit joutumatta manailemaan pilviä tai äkillisiä sadekuuroja. Hellettä on piisannut ja piisannut. Ennätysmonta toukokuista hellepäivää. Jopa yli monen ikäihmisen sietokyvyn. Vanhojen ja sairaitten (kuten esim minä) on ollut viisainta pysytellä viileämmissä sisätiloissa tai ainakin varjossa. On ollut hyvä hyödyntää varhaista aamua tai hiukan viileämpää ehtoopuolta kun olen lähtenyt pakollisille reissuilleni ulkoilmaan.
Viikonloppuna nautin mukavasti, mutta koruttomasti tähän upeaan vuodenaikaan osuvasta syntymäpäivästäni parhaalla mahdollisella kokoonpanolla. Siis itselleni parhaalla.Vain rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset vierainani. Olinkin jo ehtinyt heitä kaivata, Elmoa, Irinaa ja heidän vanhempiaan. Syntymäpäivälaulu sujui ihan kahdella kielellä ja vielä lisäksi saatiin kuulla päiväkodissa opittu Äitienpäivälaulu suurella tunteella ja eläytyen sanomaan. Syötiin hyvää kotiruokaa yhdessä. Ihastelin jo tutuiksi tulleita Irinan mielikuvituksellisia leikkejä Mummulan vanhoilla, kierrätysleluilla ja monilla turhilla tyynyillä, koruilla ja muilla omituisilla härpäkkeillä tehostettuina. Sitä vaihtelevaa pikku naisen ohjailemaa tuntikausien mittaista näytelmää on aina hauska seurata ja jaksamiseni mukaan itsekin rooliini eläytyä. Ei haittaa, vaikka just ikään vaivalla siivottu koti onkin koko ajan suuren myllerryksen kourissa. Ei mitään syytä jarrutella, sillä ennen haikeata eron hetkeä kaikki tavarat on yleensä palautettu paikoilleen odottamaan seuraavaa visiittiä. Elmon pettämätön valttikortti toistaiseksi on hänen tavattoman valloittava persoonansa:intensiivinen katse ja hymy, joka takuulla lämmittää pahankin mummomörököllin sydämen missä ikinä Elmo sitä väläyttelee.
Sunnuntaiaamuna esitin Irinalle toivomuksen saada vielä ison kielokimpun tuosta ikkunani takana levittäytyvästä kielometsiköstä. Alkoi olla jo kiire poimia tuoksuva puketti levittämään makeaa aromiaan , sillä kielot ovat tänä keväänä auenneet kovin aikaisin. Sain kimppuni, mutta tyttö lähti äitinsä kanssa ulos vielä uudelleen oikein keräilemään ja tutkimaan mitä kaikkea muuta jo löytyisi kukassa ihan tässä lähinurkilla. Kun he sitten palasivat, oli saalis melkoinen. Sain tunnistettavakseni ainakin parisenkymmentä erilaista kasvia. Ilokseni voin kerrankin loistaa muistillani( yleensä se pettää ja reistailee!) vanhan, kouluaikaisten opetusten antamilla tiedoilla. Siihen aikaan me kerättiin ja prässättiin kasveja herbaarion ja opeteltiin niiden nimet ihan latinankielisiä nimiä myöten. Minullakin oli pakolliset 120 prässättyä kasvia ja kaikki niiden nimet päässäni. Siellä ovat ihmeesti tallessa vieläkin! Äitini oli kyllä joutunut minua ankarasti patistelemaan kasvien prässiin saamiseksi. Olin laiska ja "huomenna" oli mielestäni aina parempi päivä ryhtyä keräilyyn. Olen iloinen , että miniäni on aidosti luontoihminen ja opastaa Irinaa jo pienestä pitäen havainnoimaan ja oppimaan luontoa ja eläimiä ympäristössään. Pelkillä koulutiedoilla se jäisi ehkä turhan ohueksi.Yhteisen innostuksen huomasin nytkin kasvien nimeämis- ja tunnistushetkessämme olohuoneen pöydän ääressä.
Maanantaina ystäväni (ja entinen oppilaani !)Outi ehdotti retkeä Ruissaloon. Se on turkulaisten ikioma paratiisi olipa vuodenaika mikä tahansa. Mutta tällä kertaa se oli jo melkein liian upea yllätyskevään herätettyä kaikki mahdolliset kasvit ennenaikaiseen kukoistukseen. Ruissalon elävät jättiläiset, tuhatvuotiset tammet ja uskomattoman suuret kuuset ja männyt kapean mutkittelevan tien reunoilla ovat kuin mielikuvitusolentoja, jotain paljon huimempaa kuin vain puita. Aukenee huikaisevan värisiä niittyjä ,välillä välkehtivää merta vihreyden lomassa. Sitten saavutaan kasvitieteellisen puutarhan taikapiiriin. Alue on niin valtava, nähtävää ja ihmeteltävää niin loputtomasti, että yhdellä kerralla ei siitä voi nautiskella kuin pienen annoksen verran. Tällä kertaa tyydyimme tässä kuumuudessa puutarhan alkuosia kiertäneisiin polkuihin. Joka askeleella riitti tarkkaa katsomista vaativaa ihmeteltävää. Kukassa olivat jo monet semmoisetkin lajit, jotka yleensä kukkivat vasta muutamien viikkojen päästä. Toinen toistaan kauniimpia kukkaryppäitä, lukemattomia erikoisia, hyvin hienostuneita ja herkkiä kukkavanoja, erikoisia lehtimuotoja, värivariaatioita, outoja lajeja, mutta myös ihania, tuttuja lapsuus- muistoja herättäviä vanhoja lajeja. Hidasta askeltamista, pysähtelyä , kuuntelua. ei kiire mihinkään. Suuria perhosia hitaassa leijuvassa kaartelussa kuin balettitanssijoita, pikkuinen ,kirkkaanvihreä toukka mittailemassa ja kuin suunnittelemassa sammaleisen kiven pinnalla matkareittiään: menisinkö tuonne, en sittenkään, jospa tuonne , noin. Vartalon venytys ja peräpään veto mukaan. Kymmenesosa millimetriä taittui matka ja taas uusi suunnistus.....
Kun sitten jaksoin kääntää oman jäykän niskani ja suuntasin katseeni ylös, kohti huiman korkeitten puitten latvoja vasten pilvetöntä taivasta, ihan hullaannuin. Suomessa harvinaisten mäntyjen hyvin pitkäneulasisten oksien latvoissa sojotti superpitkiä hoikkia kukintoja. Ne olivat mahtavan hienoja, kuin juhlasalien upeimmat kruunukynttilät. Olin keskellä keväistä juhlaa. Vasta Turussa asuessani kevään suosikeiksi minulle ovat tulleet hurjina valkoisina ja punervina vaahtoavat hevoskastanjapuut. Sellaisia en koskaan lapsuudessani ollut nähnyt.Tietysti pidän sireeneistä ja muista kukkivista puista ja pensaista, mutta hevoskastanja on hengästyttävin. Nykyään ajattelen niitä luonnon minulle, siis juuri minulle tarjoamina erityissyntymäpäivälahjoina. Huh, mikä itsekkyys! Joskus kevät antaa odottaa itseään ja hevoskastanjat myöhästyvät juhlinnastani. Mutta nyt eivät. Ruissalon puutarhassa ne ovat upeimmillaan sillä jättikokoisia puita on monia vieri vieressä. Ne kurkottavat kukkiaan uskomattomiin korkeuksiin. Satakieli ja mustarastas täydensivät laulullaan onneni. Joskus tuntuu että onnen mitta on ylitsepursuavan täynnä : enempää en voisi toivoa. Pysähdyn, nautin, ymmärrän: kaikki maailman ihanuus ja kauneus on juuri tässä hetkessä minun saatavillani.
No tottapuhuen ehkä voisin toivoa, että vielä eläissäni saisin Irinan ja Elmon mukaani Ruissalon ihmemaahan. Ehkä se voi onnistuakin kunhan vanhenen vielä muutaman syntymäpäivän pidemmälle.
Pehmeä tuulenvire hyväilee paljasta niskaani, kun istun pöytäni ääressä naputtelemassa ajatuksiani.Iloitsen tästä yllättävällä vauhdilla kesäksi puhjenneesta keväästä. Viikkokaudet kevään eteneminen oli kitsas ja pitkään viipyilevä: sadetta, lisää sadetta ja harmautta. Viileitä päiviä, kylmiä öitä. Usko kevääntuloon alkoi jo tuntua turhalta. Näinkö ikävästi tämä ilmastonmuutos nyt tulee meitä kohtelemaan! Ja sitten yhtäkkinen hyppäys alistuneesta odotuksesta ihmeelliseen kevään heräämiseen ja täyskesään. Oi, tätä ihmettä! Eihän tätä melkein jaksa todeksi uskoa.
Luulen monena keväänä ihmetelleeni vähän samaan tyyliin: onko ikinä ennen kevät ollut näin kaunis, näin ihmeellinen, näin heleä , näin huumaavalta tuoksuva. Silti tämän kevään puhkeaminen tuntuu nyt voimallisimmalta, nopeimmalta, suurimmalta ihmeeltä kuin koskaan muistan ajatelleeni.Hämmästelen ikkunani takana vihreänä levittäytyvää miljoonien kielonlehtien mattoa. Olin tosiaan jo ehtinyt odottaa tätä näkyä, sillä pikkumetsän pohja näytti liian pitkään vain ruskean ja harmaan takkuiselta ryteiköltä. Onneksi olin passissa ikkunani ääressä todistamassa vain pari päivää tarvinneen täyden muutoksen. Kuin olisi suurella maalipensselilla vedelty värilaatikkoni kirkkainta vihreää paksuina vetoina vieri viereen valtavaksi polveilevaksi peitoksi. Yön aikanako siellä joku salainen pensselinheiluttaja huiski tauluaan valmiiksi? Luontonäkymistä hullaantuvaa ihmistyyppiä kun olen, jaksan ihmetellä: ei se ole KOSKAAN ollut ihan noin uskomaton, ihan noin vihreä! Tämä on ehdottomasti paras kevät ikinä!
Toki ymmärrän ajatusteni hölmöyden. Voisin vain olla onnellinen ja nauttia. Miksi aina pitää vertailla, kilpailuttaa, laatia tilastoja ja sääntöjä?Hölmöä järjestää kilpailu keväitten kesken? Voiko olla turhempaa kuin ainainen asiain keskinäinen vertailu: mikä (kuka) on paras, kaunein, viisain, kallisarvoisin, nopein, vahvin, rikkain, rakkain? Miksi ihminen (minä)on valmis kilpailuttamaan asioita, kun voisi vain iloita ja saada tyydytystä ihan ilman listaa paremmuudesta.Surkeaa, että elämää ei muka pysty elämään ilman jatkuvaa, tyhjää kilpailuttamista,voittajan nimeämistä.
Kilpailuvietti on kaikille tuttu asia. Mahtaako siltä olla kukaan täysin välttynyt? Harvoin kuulee kenenkään sanovan, ettei yhtään välitä vaikka olisi "häviäjä" lajissa kuin lajissa, ettei olisi ikinä halunnut kokea olevansa, voittaja, "paras". Jo aika varhain kai lapset alkavat kilpailla ja nauttia voittajan tunteista? Kuuluuko kilpailu siis oleellisena ihmisen elämään?Onko se synnynnäinen vietti vai opitaanko se ympäristöstä?
Lapsenlapseni Irina (4vuotta) kertoi ihan hiljattain voittaneensa perheensä jossain leikkimielisessä pallonlyöntikisassa. Kysyin, mitä hän sai voitostaan palkinnoksi. Irina kysyi ehkä vähän ihmetystä äänessään isältään: Isi, mitä mä sain palkinnoksi. Mainetta ja kunniaa, vastasi isä ja se tuntui kelpaavan vastauksesi mummun tarpeettomaan kysymykseen.
Kun Irinan isän kauan sitten oli aika syksyllä aloittaa koulutiensä, näin tarpeelliseksi koulukypsyyden avuksi alkaa kesän aikana totuttaa häntä sietämään kokemusta, ettei hän voi aina olla "voittaja". Tiesin, että hän joutuu varmasti kokemaanasioita,joissa muut ovat parempia. Esimerkiksi urheilussa ja pallopeleissä hän ei ollut terävintä voittaja-ainesta. En ollut huolissani hänen tietoa, älyä ja hoksaamista vaativissa asioissa pärjäämisestään. Halusin, että hän oppisi reilusti häviämään, ei suuttuisi, ei liikaa masentuisi, ei polttaisi päreitään, vaan haluaisi yrittää uudelleen.
Häviämiskyvyn oppimistarpeeseen kävi hyvin tuntikausien kortinpeluu aikuisten pelitovereitten kanssa ihan miesporukassa. Olimme pakotettuja pärjäämään viikkojen ajan melko eristyksissä Kanadassa valtameren äärellä ilman samanikäistä seuraa ja kodin tavanomaisia kiinnostuksen kohteita, kirjoja, karttoja sekä omaa pyörää. Pelituokiot olivat paitsi tarpeellista viihdettä, myös koko ajan vaativampaa ja vaativampaa harjoitusta tappion kokemiseen, häviämiseen. Pelimiehet eivät antaneet hänelle juurikaan lapsihyvitystä , ei armoa, ei tahallista ja katteetonta voitonmahdollisuutta. Kiukkua, pettymystä ja itkua harjoiteltiin oikein urakalla. Luulen, että siitä oli apua.
Kasvit kilpailevat elintilasta, ravinteista, vedestä ja valosta. Eläimet kilpailevat ravinnosta sekä oikeudesta saada jatkaa sukuaan. Komeitten hirvieläinten, peurojen, härkien, teerien, metsojen, kukkojen ym. hurjat sarvien kalistelut ja usein tunteja kestävät voimainmittelöt oikeudesta paritella kiimassa olevien naaraiden kanssa ovat mahtavaa televisiostakin koettuna. Mutta minulla ei ole lainkaan samanlaista kiinnostusta katsella taistelua jääkiekon tai nyrkkelyn tai painin herruudesta. Minä en osaa jännittää, iloita tai syvästi surra Kaisa Mäkäräisen puolesta, en innostua kotikaupunkini jääkiekkoilijoitten erinomaisuudesta. Noissa, monien ihmisten niin rakastamissa lajeissa ei palkintona ole oikeus suvunjatkamiseen.Ei suoranaisesti. Mainetta ja kunniaa, sekä runsaasti rahaa niillä voi saavuttaa.Ja näyttää olevan niin, että kauneimpina ja siis haluttavina itsensä kokevat naispuoliset "mittelijät" palkitsevat urheilusankarit innolla päästä lisääntymään juuri heidän kanssaan!Tuttua eläinten kisoista.
Opettajana näin vaarallisen voimakkaan kilpailuvietin joskus jo aika pienilläkin oppilailla. Kodin vahvaa vaikutusta. Varsinkin urheilussa pärjääminen oli tärkeää pojille ja monille heidän isilleen, joskus myös äideille.
Pojan menestys urheilussa, erityisesti pallopeleissä, oli tärkeämpää kuin lukemaan kannustaminen tai luonnon tuntemus. Näinä päivinä ajattelen myötätunnolla opettajia, jotka yrittävät löytää oikeat sanat kevätarvosteluihinsa. Miten osata antaa oikeudenmukainen arviointi, miten antaa arvosana, joka on osuva ja tosi, kannustava ja aito. Joutavan ja järjettömän kilpailun valtava tarjonta viihteessä ja pärjäämisen kuttuurin yletön korostaminen tuntuu joskus elämänarvoista tärkeimmältä.
Kiky, kilpailukyky, yrittäminen, voitontahto ja pärjäämisen eetos hinnalla millä hyvänsä, ovat " Nykyjumalan sanaa". Elämme aikaa, jossa vahvat ja voittajat ovat arvokkaita. Mutta kaikki eivät ole voittajia ja parhaita. Eivät nyt eivätkä koskaan .
Päätän lopettaa tai ainakin huomattavasti vähentää omaa typerää vertailun tarvettani. Saa nähdä onnistunko tästedes nauttimaan maailman ihmeistä ilman turhaa pisteyttämistä.
Voi olla vain hurskas yritys. Kuten laihdutuskuurin tai lenkkeilyn aloitus. Yritän kumminkin. Siis näin ajattelen: Elämä on jännittävää ja kaunista. Kesä on kuumaja kaunis.Syksy on kaunis ja kiihkeä.
Talvi on kylmä, mutta kaunis. Vanhus on arvokas, kauniskin ja nuori ihminen, se vasta onkin kaunis ja upea.
"All is well and wisely put:
if I can`t carry mountains on my back,
neither can you crack a nut".
