Vuoden viimeisen päivän ilta, taas kerran. Muutaman tunnin päästä tämä kotoinen kolkkammekin on siirtynyt uuteen lukemaan ajanlaskussa. Alamme totutella vuosilukuun 2017. Mitä kaikkea se mahtaakaan tuoda mukanaan?Onneksi en ennalta tiedä omista päivistäni, yhtä vähän kuin viisaimmatkaan osaavat nähdä koko maailman tulevaisuuden haasteita. Paljon hurskaita toiveita, paljon vaikeita haasteita, aivan liian paljon kärsimystä ja pelkoja, niinhän on aina ollut ja on varmaan ensi vuonnakin.Tulevana vuonna täytän 74 vuotta, poikani 38 ja lapsenlapseni jo kokonaiset kolme vuotta. Ensi vuonnakin syntyy uusia suomalaisia, jotkut hartaasti toivottuja, muutamat varmaan täydellisiä yllätysvauvoja. Ehkä syntyy jopa enemmän kuin tänä erittäin pienen syntyvyyden vuonna 2016. Tänä vuonna on saatu lukea ja nähdä liian paljon uutisia kuolemasta.Tuhannet ihmiset ovat menettäneet henkensä sodassa, pommituksissa, terrori-iskuissa ja toivottomissa yrityksissä paeta sodan ja hävityksen tieltä. Kuoleman kuvia ei ole kukaan pystynyt välttymään näkemästä. Tänä vuonna on myös kuollut monia koko maailman tuntemia ja rakastamia taiteilijoita ja muita merkittäviä ihmisiä. Muutamat näistäkin kuolonuutisista yllättivät ja järkyttivät odottamattomuudellaan. Minä menetin vanhimman sisareni huhtikuussa. Sotaa käyvissä maissa ja pakolaisten matkaseurana kuolema on erilailla läsnä kuin iäkkään ja sairaan sisaren kuolinkamppailua seuratessa. Aina se kuitenkin puhuttelee voimakkasti lähellä olevia .
Suomalaisille alkava vuosi on merkittävä juhlavuosi, sillä vuoden loppuun päästyämme Suomen voidaan laskea olleen 100 vuoden ajan itsenäinen valtio.Täällä asuvat ihmiset ajattelivat olevansa suomalaisia jo paljon ennen tuota päivää, mutta Suomen itsenäistä valtiota ei sitä ennen ollut olemassa. Siihen asti oltiin toki suomalaisia, mutta Ruotsin tai Venäjän vallan alla. Lehdistä olen lukenut, että Suomessa on elossa vielä muutamia ikäihmisiä, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin Suomi kuului Venäjän valtakuntaan. Heillä on poikkeuksellisen pitkä omakohtainen kokemus Suomen historiaa. Sekä isäni että äitini syntyivät Venäjän alamaisiksi! Jos isäni ja äitini olisivat tässä kanssani nyt keskustelemassa, haluaisin kysyä heiltä, muuttuiko jotakin tavallisen pienen somerolaistorpan elämäntavassa sen jälkeen kun Suomesta oli tullut itsenäinen Suomen Tasavalta? Puhuttiinko asiasta lasten kuullen, merkitsikö se jotain suurta ja erityistä tavalliselle vähävaraiselle, kouluja käymättömälle kansanosalle? Toki Suomi oli jo siihenkin asti ollut erityisasemassa suuren Venäjän muihin osiin verrattuna, mutta täydellinen itsenäisyys oli jotain uutta ja paljon arvokkaampaa. Pitkään odotettu ja hartaasti kaivattu tunnustus. Sen puolesta taiteilijat, kirjailijat, säveltäjät ja koko muu sivistyneistö oli vuosikaudet ponnistellut ja yrittänyt juurruttaa kansallistunnetta ja itsenäisen Suomen aatetta myös tavallisen kansan keskuuteen.
Keskustelu vanhempieni kanssa on kyllä ihan järjetön ajatusleikki. Ensinnäkin vanhempani ovat kuolleet jo ajat sitten. Kysymykseni ovat siis kovin myöhäsyntyisiä. Ne olisi pitänyt tehdä vuosikymmenet sitten. Monet muutkin kysymykset ovat tulleet minulle tärkeiksi vasta nyt, kun vastausten saaminen on mahdotonta. Huomaan usein ajattelevani, että tätä asiaa pitää kysyä äidiltä!Hetken ajan saatan olla valmis tarttumaan puhelimeen! Melkein pelästyn, kun huomaan kuinka auttamattoman typerä olen: äidin kuolemasta on kymmenkunta vuotta! Kysymykset olisi todella pitänyt uskaltaa ja ymmärtää tehdä oikeaan aikaan. Miksen silloin keskustellut ja kysynyt, kun se olisi ollut mahdollista? Nyt on myöhäistä, ei ole enää ketään, jolta saisin vastauksia nyt mieleeni pulpahteleviin kysymyksiini menneistä ajoista ja ihmisistä, aatteista ja valinnoista. Miksi ihminen kypsyy niin myöhään miettimään asioita, jotka ovat tärkeitä?
Isäni syntyi elokuussa 1910 ja äiti helmikuussa 1912. Tuohon aikaan koko maailman sotien ja kauhujen tai yhä uusien, tavallista ihmistä hämmästyttävien muutosten kuvavyöryt eivät vielä ilta illan perään rymistelleet maan tärkeimpiinkään tupiin tai vallan kammareihin, saati että 6 vuotiaan Einon tai 4 vuotiaan Elman elämässä mikään olisi konkreettisesti muuttunut tuon valtiollisen vallanvaihdon takia. Heidät oli kirkonkirjoihin merkitty syntyneiksi ja kastetuiksi suomalaisiksi ja ilmeisesti jo suomenkielellä, ei venäjäksi eikä edes ruotsiksi niinkuin vielä hyvin hiljattain oli ollut yleinen käytäntö. Arkielämällä oli omat murheensä ja ilonsa siinäkin ajassa, mutta suuren maailman asiat ja politiikka eivät varmaan yhtä konkreettisesti ja mullistavasti tulleet pieniin tupiin eivätkä ainakaan lasten tietoon kuin nykyään helposti käy. Elämä oli ollut sitä ennen, mutta myös itsenäisyyden saamisen jälkeen tiukkaa huolta toimeentulosta ja jokapäiväisen lähiarjen sujumisesta. Toki tiedettiin jo koko maailmankin asioista. Sen huomaa esimerkiksi, kun ajattelee niitä lukuisia suomalaisten perheitä,joista lähdettiin usein yksin tai koko perheenä etsimään leveämpää leipää ja uusia mahdollisuuksie elämään Amerikan ihmemaasta.
Pian itsenäistymisen ilo Suomessa kumminkin vaihtui kasvavaan huoleen sekä köyhän kansan että valtaapitävien mielissä, sillä eri kansalaisryhmien tulevaisuuden toiveet ja mielialat olivat liian kaukana toisistaan. Ne uhkasivat väistämättä kärjistyä vakavaan törmäykseen. Toistensa mielipiteitten ymmärtämämisen ja kunnioittamisen mahdottomuus johti kansan jakautumiseen kahteen leiriin, valkoiseen ja punaiseen Suomeen: puhkesi pahin mahdollinen, verinen kansalaissota. Järjettömyys jakoi maan, kaupungit, kunnat, jopa perheet puoliin, jotka taistelivat asein toisiaan vastaan. Viha ja epäluulo paisuivat mittoihin, joitten suuruutta jälkeenpäin on ollut vaikea ymmärtää ja joiden jättämät syvät arvet ovat osin vieläkin olemassa.Väkivallanteot, molempien osapuolten järjettömät ylilyönnit, tappaminen ja viha säilyivät ihmisten mielissä pitkään ja siirtyivät osin seuraavien sukupolvienkin henkiseksi taakaksi. Jo aika pienenä opin perheemme sanattoman säännön, ettei vuoden 1918 tapahtumista haluttu lapsille puhua. Ihmeen hyvin lapsi tajuaa tabujen olemassaolon, vaikkei niitä selvin sanoin esitetä. Vaisto kertoo, mikä aikuisten kokemuksissa on kipeää tai muuten sopimatonta, mistä ei kannata edes yrittää kysellä. Selittämätön ymmärrys ikäänkuin pakottaa mykäksi, vaikka perheissä muuten oltaisiin puheliastakin sorttia! Meilläkin semmoisia asioita olivat kaikki sotiin ja seksiin liittyvät asiat. Sama vaikenemisen, kiertelyn ja suoranaisen valehtelun kulttuuri vallitsi melko tarkkaan vielä koulun historianopetustakin minun kouluvuosinani.
Nyt kun olen näin vanha, haluaisin tietää suvustani ja perheestäni paljon enemmän. Haluaisin tietää mitä ajattelivat, mitä kokivat, miten jaksoivat, mihin uskoivat. Miten näkivät itsensä ja tämän maamme?Tiedän sukulaisteni nimiä, tiedän muutamien olleen vangittuina, jopa tulleen tapetuksi, mutta mitä ajattelivat, mitä oikeasti kokivat, miten elämä jatkui, siitä ei minulla ole käsitystä. Kuvittelen, että tietäminen auttaisi minua ymmärtämään paremmin itseäni, maailmankatsomusteni pohjavirtoja, omaksumiani tapoja ja asenteita, heikkouksiani ja vahvuuksiani, koko tapaani elää suomalaisena tässä ajassa. Miksi minusta on tullut juuri tällainen ihminen, köyhästä sota-ajan lapsesta hyvän koulutuksen ansiosta melko keskituloiseksi eläkeläiseksi vanhentunut nainen, näillä syvään juurtuneilla ja oikeaksi luulemillani mielipiteillä varustettu jääräpää? Kuinka paljon minun ajatusmaailmaani vaikuttavat vanhempieni ja esivanhempieni kohtalot ja kotitaustani? Vai olenko kenties jo ajautunut yllättävänkin kauas Venäjän vallan loppuvuosien köyhien esivanhempieni suomalaisuudesta? Olenko sittenkin omaksunut enemmän identiteettini kirjoista, opettajiltani tai sanomalehdistä? Kuvittelen tietäväni ja erottavani oikean informaation väärästä? Uskon olevani realisti enkä vaarassa sortua uskomaan valeuutisia. Kuvittelen tunnistavani keskustelun, jossa totuus on tarkoitushakuisesti hämärretty ja muutettu? Niinhän me kaikki!Tänä vuonna totuuden ja valheen rajan erottaminen politiikassa ja sitä koskevassa informaatiossa, on osottautunut vielä entistäkin vaikeammaksi. Siitä on osoituksena syvä hämmennys Amerikan presidentinvaalien tai Englannin Brexit-äänestyksen tulosten paljastuttua. Miten tämmöinen on mahdollista?Näinhän ei mitenkään pitänyt käydä faktojen ja gallupien valossa? Niin on kysynyt moni muukin kuin minä.
Elämme "totuudenjälkeistä aikaa".
Tämmöiset asiat ajatteluttavat minua nykyään paljon enemmän kuin nuorempana. Kun katson itseäni nuorena suomalaisena 1960-luvun monella lailla kiihkeässä poliittisessa ympäristössä ja valtavin harppauksin muuttuvassa maailmassa, näen pinnallisen ja vain itsestään huolestuneen ihmistaimen. En ollenkaan osannut nähdä millaisessa ajassa ja maailmassa aikuistuin.Tämän muistaen minulla ei oikeastaan olisi varaa paheksua tämän ajan nuorisoa, joka ei jaksa ottaa asioista selvää, vaan uskoo heppoisin perustein tunteita nostattavia valeuutisia ja valitsee omaksi ajatusmallikseen luulot ja vihan tai valitsee täydellisen ulkopuolisuuden. Sellainen nuori olin itsekin, vaikka haluaisin uskoa itsestäni parempaa.
Nyt kun olen jo elämäni loppupuolella, kun takana on paljon enemmän aikaa kuin edessä, minua on ruvennut ahdistamaan pelko Suomen ja suomalaisuuden tulevaisuudesta. En pidä asioitten nykyisestä kehityssuunnasta, en semmoisten aatteitten hiljaisesta hyväksymisestä, joita ennen pidettiin mahdottomina ja ikiajoiksi häpeään tuomittuina. En olisi millään uskonut, että Suomessa saavat nyt metelöidä nuoret, jotka nimittävät itseään natseiksi ja jotka ylpeänä levittävät vihan ja valheitten "ilosanomaa". Totuus historian tapahtumista on alkanut saada outoja tulkintoja ja hämääviä uusia sanoja. Että on mahdollista puhua kanssaihmisistä ja varsinkin muiden kansojen ihmisistä "epäihmisinä", että muka on lupa häpäistä, raiskata, kiduttaa ja vaikka tappaa vain koska eivät nämä toiset ja vihattavat ole "meitä". En taida olla pelkoineni yksin, eikä tämä ole pelkästään vanhan ihmisen pelokkuutta.
En enää yhtään halua kuulla tätä typerää ja vihamielistä jakoa kantasuomalaisiin ja muihin. Mikä ihmeen kantasuomalainen? Tänne Pohjan perukoille tuli aikoinaan väkeä monesta ilmansuunnasta ja monenmoista geeniperimää olevia ihmisiä. Lisäännyttiin, sekoituttiin uusiin tulokkaisiin vuosituhansien ajan.Aina tänne on tultu, tänne asetuttu mutta täältä on myös aina lähdetty. On haettu sopivaa asuintilaa ja elinympäristöä, turvallista mahdollisuutta elää ja jatkaa sukua. Missä ja milloin on määritetty se ainoa oikea perimä ja se ainoa oikea ihmistyyppi, joka on oikeutettu kutsumaan itseään kantasuomalaiseksi? Kuinka kauan on oltava tämän maan asukkaana, täällä syntyneenä, tänne muuttaneena tai tänne avioituneena, ennenkuin voi rauhassa ja kenenkään muun kyseenalaistamatta olla oikea, hyväksytty suomalainen?Kuinka vanha oikeastaan on tämä kantasuomalainen ihmistyyppi? Olenko minä "oikea ja hyvä" suomalainen, kun en halua uhota suomalaisella paremmuudellani? Entä jos joku, kenties aika läheinenkin esi-isäni onkin sattunut olemaan "muukalainen", laukkuryssä, tataari, mustalainen tai ehkä juutalainen? Sellaista on hyvinkin voinut sattua. Sukuni piirteissä on paljon "liian" eksoottisia ja tummia ilmiasuja! Minua on nuorempana luultu monen muun maan tyttölapseksi ulkonäköni ja vilkkauteni johdosta! Olenko siis ollenkaan tämän paremmuuden tunteella kyllästetyn, rehellisyyden ja ahkeruuden perikuvan mukainen kantasuomalainen? Olenko ehkä 10% tai 30% verran "epäilyttävä muukalainen", vieras, joka on vahingossa päässyt pesiytymään ja vieläpä lisääntymään ja nauttimaan eläke-eduista tässä "oikeitten" ihmisten 100-vuotiaassa Suomessa?Siitäkö johtuu tämä pahoinvointini ja nationalismin ylettömän korostamisen kammoni?
"Kansa, kantasuomalainen, isänmaa ja äidinkieli", Ennen mielestäni neutraaleja, selkeitä, hyvämerkityksisiä ja arvokkaitakin sanoja. Nyt faktojen vääristely, sanojen merkitysten muuntelu, häpeilemätön vihapuhe, tosiasioitten tahallinen hämärtäminen ovat saaneet nämäkin hyvät sanat maistumaan lähes pilaantuneilta. Jotakin tahmeaa, likaista ja väärää on tarttunut niiden päälle nyt, kun niitä on käytetty kerrassaan vääriin tarkoitusperiin pakotettuina. Kansa ei ole minusta enää yksiselitteisesti kaunis, puhdas ja neutraali sana. Ennen sillä tarkoitettiin joukkoa, joka olemme me kaikki yhdessä. Nyt sillä luodaan raja meidän ja noiden toisten, siihen kuulumattomien ja ulkopuolelle kuuluvien välille. Isänmaa oli minulle ennen hieno ja ylevä käsite. mutta sekin on alkanut kuulostaa sanalta, joka ahdistaa, kalistelee sotilassaappaita ja haluaa vetää tiukat rajat ympärilleen. Se haluaa nähdä jokaisessa rajan takana elävässä mahdollisen ja pelättävän vihollisen.
Koko maailmassa tuntuu olevan hämmennys siitä, missä ovat kunkin ihmisen, kansan ja valtion rajat: olenko oikeutettu elämään tässä maassa, kuka antaa minun tuntea olevani omassa maassani, olenko hyväksytty kansalainen, vai olenko pakotettu loputtomaan muukalaisuuteen, törmäämään vuodesta toiseen yhä uusiin piikkilankoihin ja muureihin, olemaan kaikkialla torjuttu maaton ja kansaton,paperitin, pelätty ja vihattu? Mihin maahan, mihin kansaan lapseni saavat kasvaa osallisiksi?
Eikö tämä maapallo olekaan meidän yhdessä asuttamaksi tarkoitettu ihana planeetta? Kuka sääti rajat, kuka päättää elämästä ja kuolemasta?
Kaikesta edellä kirjoittamastani negatiivisesta ja peloistani huolimatta, haluan uskoa, että tämä nykytilanne synkeydestään huolimatta vähitellen (pian?) muuttuu. Että toisenlaiset arvot saavat pian vallan. Toivon, että voitaisiin sitten ajatella : vuosi 2016 oli kyllä rankka, kuin pahaa unta, omituinen, harhainen ja kärsimysten vuosi, joka onneksi on nyt ohi ja kurssi muutettu.Toivon, että kun Suomen juhlavuosi on lopuillaan, nähtäisiin isänmaa, joka on avoin ja sopiva maa monenlaisten suomalaisten asua. Suomi voisi olla hyvä ja turvallinen maa sekä kantasuomalaisille että kaikennäköiselle uusille suomalaisille. Suomi voisi olla maailman monien maiden joukossa se pieni, kaunis ja suvaitseva maa kaukana napapiirin tuntumassa, jossa on osattu arvostaa ja hoitaa kaunista, puhdasta luontoa samalla kun on kehitetty uutta teknologiaa ja tehty uusia innovaatioita. Maa, jossa neljä vuodenaikaa ainakin jossain määrin vielä on mahdollista kokea. Jossa voi nauttia saunasta ja revontulista kaikilla kielillä iloaan kiljahdellen. Joka ei sulkeudu vaan avautuu maailmalle. Ihan siitä silkasta onnesta ja kiitollisuudesta, että ollaan saatu nauttia sata vuotta itsenäisenä Suomena, aineellisen hyvinvoinnin, koulutuksen, sivistyksen ja väkiluvun kasvusta ja monipuolistumisesta. Ollaan rikkaita järkevällä tavalla.
Täällä Pohjantähden alla.
Tää
Huomenna on Tuomaan päivä. Sananparren mukaan Tuomas tuo Joulun tullessaan. Niin varmaan oli joskus ammoisina aikoina, joista joululauluissa lauletaan ja varmaan niin oli useimmiten tilanne vielä minunkin lapsuusaikoinani. Ei silloin melskattu etukäteen kuukausikaupalla joulusta, ei liioin yritetty häätää sen paremmin sisäistä kuin ulkoistakaan pimeyden painoa ledeillä tai muillakaan keinovaloilla jo marraskuun alkupäivistä. Joulua lähestyttiin maltillisesti ja vasta muutama päivä ennen Joulua sen sitten ymmärsi tyhmäkin: nyt on aika valoon ja iloon, pysähtymiseen ja hiljentymiseen. On Tuomaan päivä, ihan kohta on Joulu.
Nykyään joulu alkaa jo kun ollaan tuskin päästy alkusyksystä ohi.Varhaisimmat joulunodottajat minun pihapiirissäni sytyttivät jouluvalonsa jo monta viikkoa sitten. Tontut ovat nostaneet tossujaan muutamissa pihamme ikkunoissa marssiessaan niin kauan, että kilometrejä lie kertynyt tuhatkunta. Puhumattakaan nyt nykykauppiaitten jouluun valmistautumisesta: joulun suklaaherkuista rakennetut uudet muurit keskellä entistä mukavan avaraa käytävää ovat jo pitkään kohonneet korkeuksiin, kymmenet maistiaispisteet houkuttavat tekemään tuttavuutta eri glögeihin, ruotsalaisten julmustiin, mausteisiin makkaroihin, suussasulaviin kinkkuihin, koko maailman juustoihin, saariston leipiin.Voi tätä paljoutta,voi näitä uskomattomia hedelmien vuoria, kaukana maailman äärissä kasvaneita ja tänne Pohjolan pimeyteen joulun rakentamiseen rahdattuja ihmeitä. Voi tätä kinkkujen määrää!
Luukkaan evankeliumin kertoman mukaan reilu 2000 vuotta sitten Juudean pienessä kaupungissa syntyi poikalapsi yön pimeydessä ja muutenkin kovin haastavissa ( huom. nykyisin tarpeellinen ja vaikuttava sana) olosuhteissa. Ei ollut kunnollista vuodetta, ei minkäänlaista hygieniaa, ei kätilöä, ei doulaa, ei äitiyspakkausta. Kivunlievityksestäkään ei oltu kuultu. Synnyttäjä oli aivan nuori tyttö ja raskauskin oli oikeastaan täysin mahdoton, sillä tyttö oli edelleenkin neitsyt. Hänellä oli tukenaan vain kihlattunsa, vanha ja kaikesta omituisuudesta varmaan perin säikähtynyt ja avuton Josef. Jälkipolvet ovat romantisoineet karua selostusta syntymäpaikasta, eläinten tallista, kuvittelemalla lampaitten ja juhtien tarjoamasta lämmöstä ja sympatiasta.Seimestä on nykylukijalla hyvin hatara käsitys. Koulun joulukuvaelman näyttämölle nostama puuhäkkyrä ikiolkineen ei ole onnistunut sitä konkretisoimaan. Lähes jokainen aikuisikään ehtinyt suomalainen on kuullut tuon Luukkaan evankeliumiin kirjatun kertomuksen neitseellisestä lapsen syntymästä tallissa ja sitä seuranneet, enkelien, paimenten ja itämaan viisaitten miesten ( Ahtisaari ei ollut mukana!) tervehdyskäynnit niin usein, että voivat kuulla sen mielessään lukematta sanaakaan. Se on pieni, mutta tärkeä pala kansan yhteistä muistia :"ja tapahtui niinä päivinä..."Kuulen sen mielessäni helposti milloin vain haluan oman uskonnonopettajani hyvin sointuvalla, juhlallisella äänellä lausumana.
Sitten tuon syntymän miljardeja muita lapsia, poikia ja tyttöjä on syntynyt tähän maailmaan. Heistä eivät ole enkelikuorot ilmoittaneet ja riemuinneet. Useimmista heistä on syntymähetkellä suuresti iloittu. Ei tosin likikään kaikista. Kaikki ovat ihmiseksi syntyneet ja eläneet ihmisen elämää, kuka vain yhden henkäyksen, kuka sadan vuoden mittaisen elämän.Moni on ollut vanhemmilleen ja sukulaisilleen äärimmäisen rakas ja toivottu ja tärkeä.Jotkut harvat ovat olleet tärkeitä koko omalle kansalleen, jopa koko maailman ihmisille. Mutta kenenkään muun lapsen syntymällä ei ole ollut lähimainkaan yhtä suurta merkitystä koko maapallomme vaiheisiin, kuin juuri tällä talliin syntyneellä poikalapsella. Vaikka ei uskoisi Jeesuksen olleen ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika ja Vapahtaja, on pakko myöntää tämän syntyneen lapsen olevan hän, joka on eniten vaikuttanut pallomme historiaan. Ja vaikuttaa yhä. Yksikään muu yksittäinen ihminen ei ole saanut liikkeelle sellaisia valtavia voimia, kansanliikkeitä, sotia ja vainoja, käsittämätöntä hyväntekeväisyyttä ja uhrautumista, kaikille yhteistä kulttuuria ja sivistystä, sellaista kaiken voittavaa vihan ja rakkauden kiihkeyttä kuin tämä talliin yön pimeydessä syntynyt Marian poikalapsi.
Oliko hän pelkkä ihminen vai järjellä käsittämättömän, ylimaallisen voiman, Jumalan, ihmiseksi lähettämä olento, jää jokaisen hänestä kuulevan itse päätettäväksi. En voi muodostaa mielipidettäni vain seuraamalla vanhempieni tai ystävieni tai opettajaini mielipidettä. Päätöksen teen ihan yksin, omilla ajatusmalleillani ja sieluni rakenteilla joko hyväksyen tai hyljäten. Joko uskon tai sitten en usko.
Joulukauppa tarjoaa kaikenlaista mahdollista hyvää ja ihanaa makua ja tuoksua, pehmeätä ja kovaa, älykästä, viihdyttävää ja kiinnostavaa, sekä aineellista että aineetonta, hengellistä ja maallista lahjaa juhlistamaan ja muistuttamaan 2000 vuoden takaisesta ihmeestä, ainutkertaisen jumallapsen syntymästä.Yksi hyvin rakastetuista joululauluista sanoo: "vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?" Ei paljon muisteta.
Miten mahtavat joulua odottaa pelossa elävät ja kiihkeästi Alepposta poispääsyä odottavat kotinsa menettäneet kristityt perheet? Ne, joiden pienet lapset näyttävät kovin samannäköisiltä kuin meidänkin lapsemme ulkovaatteissaan, mutta sillä erolla, ettei heillä ole kotia , jonne mennä sisälle ja vaihtaa ylle yöpuku, kiivetä omaan sänkyynsä nukkumaleluaan puristaen. Ei, he kyhjöttävät raunioissa ja vaeltavat silmät suurina ihmetellen, minne oikein ollaan kävelemässä, kyselevät minne ovat äkisti hävinneet perheenjäsenet, ollaanko aina tässä teltassa, milloin mennään oikeaan kotiin, kuuleeko isä minua, kuuleeko Taivaan Isä?
Haluaisin myös tietää, mitä ajattelevat hartaasti uskovat muslimit oman Oikean jumalansa Allahin ja Vääräuskoisten kristittyjen Jumalan suhteista? Ajatteleekohan joku niinkuin minäkin, että miksi ihmeessä jumalien on pakko olla kaksi näin mahdotonta jääräpäätä, melkein samanlaisia "pikku putineita ja tollo trumpeja", jotka kyllä tietävät kaiken paremmin kuin kukaan muu olento, mutteivat silti osaa ratkaista maailman ikuista pahan ja hyvän taistelua, tai tehdä keskenään veljesliittoa. Eikö meillä voisi olla KAKSI tai KOLME tai VIISI suurta viisasta JUMALAA, jotka päättäisivät yhdessä lopettaa mielettomyyden tästä maailmasta, ennenkuin se tuhoutuu. Näin hieno ja ainutkertainen(?jos on ?) planeetta, joka voisi olla paratiisi ihmisten ja eläinten asustaa rauhassa. Tule meille Tuomas kulta, tuopa RAUHA ja VIISAUS tullessasi.
Lopultakin onnistuin soittamaan tärkeän puhelun, jota olen lykännyt muutaman päivän. Soitin Joulupukille. Edellisestä puhelustani Korvatunturille on yli kolmekymmentä vuotta.
Joulu on tullut ajallaan ja tavallaan joka vuosi, vaikka häpeäkseni muistan joskus vuosia sitten jonakin hektisenä joulunaluspäivänä uhkailleeni: meille ei tule joulua, jos et nyt ala siivota ja auttaa ja .....ja sitä sun tätä........Onneksi keskenkasvuinen poikani lienee noistakin ikävistä joulun peruutusuhkailuista lähes vammoitta selvinnyt ja kasvanut ihan normaaliksi aikuiseksi, itsekin jo perheelliseksi. Joulua edeltävät ajat ovat varmaan kiireisiä ja joskus hermoja kiristäviä myös nykyään työn ja perhekuvioiden yhteensovittamisen vaikeudessa kamppaileville nuorille .
Nyt siis tarvitsin taas puhelun pukille. Oli aihetta tehdä tiettäväksi näin hyvissä ajoin lapsenlapseni Irinan odottavan pukin löytävän hänet tänä jouluna Turun Mummulasta eikä kotoaan Itä-Helsingistä. Olisi tosi ikävää jos Irina odottaisi täällä jännittyneenä puhetta pulputtaen ja ovikellon soittoa ja oveen koputusta turhaan kuulostellen ja pukki taas turhautuisi Vuosaaressa heidän tyhjään, pimeään kotiinsa pyrkiessään. Kyllä Mummun nyt oli pakko soittaa pukille ja varmistaa, että hän löytää Irinan tänä jouluna Luolavuorentieltä. Helpotti kuulla, että pukki yrittää ehtiä jo aikaisin aattoiltapäivällä pistäytymään.
Tottakai pukin virkaatekeviä apulaisia on Irinakin jo nähnyt monta kertaa kauppareissuillaan, saanut kenties jo karamellinkin pukin taskusta tai korista. Mutta kotiin tuleva pukki on jotain ihan eri luokkaa oleva kokemus. Toivottavasti hyvä, mukavia muistoja jättävä. Ehkä ei kumminkaan niin erinomaisen hyvä kuin pukki, joka vieraili viimeisen kerran henkilökohtaisesti poikani toiveen mukaan kodissamme. Mikko oli jo iso poika, oppinut jopa yllättäen lukemaan sinä syksynä. Kun sitten tulimme eräänä iltapäivänä kotiin hänen hoitopaikastaan, hän huomasi heti rappukäytävän ilmoitustauluun kiinnitetyn uuden lappusen ja luki: luotettava ja reipas joulupukki, soita 1234567.Homma oli hänen mielestään ihan selvä: pukille pitää soittaa ja sopia aika, että hänen kiireiseen ohjelmaansa saataisiin neuvoteltua hyvä aika, niin ettei vahingossa sattuisi tulemaan esimerkiksi juuri kun olemme joulusaunassa. Totta kyllä, mutta kun en ryhtynyt heti soittamaan, minua muistutettiin ja patistettiin moneen kertaan viipymättä hoitamaan homma. Aika saatiin sovituksi ja muistin myös antaa pukille muutamia tärkeitä tietoja ja toimintaohjeita. Odoteltiin sitten hiukan jännittyneinä tulevaa pukin visiittiä, sekä poika että äiti. Enhän tiennyt pukin hekilöllisyydestä ja "laadusta" mitään.
Ilman joulupukin vierailua siitä joulusta olisi voinut tulla hyvin alakuoloinen. Ensimmäistä kertaa olimme joulussamme ihan kahdestaan, poika ja minä. Aattoaamuna kävi selväksi, että kutsumattomaksi, kovin ikäväksi jouluvieraaksi oli kotiin saatu tunti tunnilta paheneva flunssa. Mikon vointi alkoi olla tosi surkea, kuume punoitti poskissa ja hän jaksoi vain pötköttää sohvassa odottamassa illan hämärtymistä ja sovittua pukin tuloaikaa. Ei joulusaunaa, ei halua maistaa mitään jouluruokaa, ei jouluvieraita. Sain hillitä itseäni, etten näyttänyt kovin surulliselta ja huolestuneelta. Vihdoin kaivattu vieras ilmoitti olevansa oven takana. Ja millainen pukki sieltä kopisutteli keppiinsä nojaten ja hyvää joulua toivotellen olohuoneen hämärään kynttilänvaloon?
Täydellinen oikean pukin ulkonäkö ja vaateparsi.Täydellinen pukin ääni ja puhetapa, keppi, oikea parta ja lyhtykin ihan perinteinen. Kun pukille sitten kävi selväksi, että täällä kipeä lapsi ja alakuloinen äiti nyt varmaan tarvitsevat vähien lahjojen lisäksi paljon pukin sympatiaa ja iloa, hän alkoi laulaa kauniisti ja ihan pyytelemättä. Ei kiirettä lähteä pois, ei tyhmiä fraaseja vaan kiinnostavia kysymyksiä pienelle potilaalle. Pukki pelasti paljon sen joulun tunnelmasta.Ovella sujautettu palkkio pukin kouraan oli jokaisen markkansa arvoinen.
En koskaan saanut pientäkään vihiä pukin siviiliminästä. Joskus ajattelin, että hän saattoi hyvinkin nähdä ja tunnistaa minut jossain, vaikkapa kaupungilla tai lähibussissa, mutta minä en kyllä koskaan tunnistanut ainoatakaan tuntematonta partamiestä meidän joulumme kirkastaneeksi pukiksi. Hän säilyi "oikeana" ja vain joulunaikaan nähtynä. Yksikään minun lapsena kodissamme käynyt pukki ei kyennyt lähellekään tätä aitoudessa ja elämyksen ja ilon tuojana. Jokaisena jouluna en edes nähnyt pukkia, kun hänellä oli ikävä tapa osua tulemaan juuri saunomisen aikaan. Kun menimme sisään tupaan hämärän pihan poikki, olimme vaarassa kompastua porstuan oven pieleen jätettyyn lahjasäkkiin. Eräässä kylän taloista kävi jokaisena jouluna niin, että pukki tuli aina kun"pappa" meni iltatalliin hoitamaan hevosta. Maili-tyttöä harmitti kovin, ettei hänen isänsä ikinä ehtinyt nähdä pukkia. Mutta kamalin kai oli semmoinen pukkiongelma, joka syntyi, kun isäni nuoruuden hölmöyksissään erehtyi tarjoamaan pukille tupakan. Roolinsa ja vastuunsa täysin unohtanut pukki pani sen suuhunsa ja ryhtyi tupakoimaan:hups vain tupakan sytytys levisi hetkessä pörröiseen rutikuivaan pumpulipartaan ja niin oli sen joulun illuusio tuhottu. Tämän olen kuullut vain kerrottuna, omakohtaista muistoa ei siitä ole, onneksi. Minua 8 vuotta nuorempi pikkusisko odotti kovasti joulupukkia. Häntä jännitti niin, ettei laulusta tahtonut tulla mitään, mutta ihmeen äkkiä hän reipastui heti pukin lähdettyä ja sanoa paukautti: Ei se mikään pukki ollut, se oli Uolevi. Sen paperiposken alta näkyi toinen poski".
No niinhän se oli Uolevi, naapurin harvoin nähty aikamiespoika, pitkä hojoppi eikä todellakaan yhtään pukin olemusta omaksunut.Turkki oli väärinpäin käännetty miesten sisäturkki ja naamalla todella kamalan luonnoton pahvinen, punaposkinen ja jo kärsinyt, lättään painunut naamari ja siinä rempottavina parta ja kulmakarvat valkoisesta pumpulista. Ei menisi läpi enää nykylapsille semmoinen Pukki. Ei mennyt Ritvallekaan 1950-luvun loppupuolella.
Nykylapset tapaavat useimmiten punanuttuisen ja runsaan kiharaisen tekoparran ja tukan keskeltä huhuilevan Disneypukin. Mahtaako nykypukki jo huudella jossain kodissa: ho-ho-ho, kuten suuressa lännessä pukeilla on tapana.Semmoinen on tuttu television joulufilmeistä. Vai vieläkö mahtaa kysellä onko kilttejä lapsia?
Pian me taas elämme jännittäviä aikoja täällä Mummulassa koko kolmen sukupolven joulujengi. Tulisipa meille avarasydäminen ja lämmin , ennemmin kuin säkkinsä painon rasittama pukki.
Istun läppärini ääressä tänä hämäränä ja tuulisena marraskuun lopun pyhäpäivänä. Ei houkutusta eikä välttämätöntä pakkoa ulkoiluun.Tässä pöydälläni on läppärin lisäksi toinenkin minulle tärkeä laite, pieni radio. Sillä voin kuunnella radion lisäksi myös musiikkia CD:ltä tai kasetilta. Aparaatti on jo iäkäs. Nykyään, kun lähes kaikkii koneet ja vempaimet ikääntyvät ennätysvauhdilla ja usein vaihdetaan jo vuoden parin jälkeen uudempaan ja "paranneltuun" versioon, tämä pieni, tosi näppärä ja mielestäni ihmeen tyylikäskin himmeän hopeanharmaa Sony on tosiaan vanha palvelija, joka on käynyt vuosi vuodelta rakkaammaksi. Pelkään sen päivän tulevan pian, jolloin se syystä tai toisesta ehtii matkansa päähän ja lakkaa palvelemasta minua. Mitenkähän sitten elämäni ollenkaan sujuu, kun en voi kuunnella Riston Valinnan rauhoittavia adventin ajan ajatuksia ja musiikkia, niinkuin nyt, tai kuunnella unettomina öinä radiosta klassisen unimusiikkia, kuten tein viime yönäkin. Bachin loputtomina jatkuvat, tyynnyttävät pianokappaleet kuuluivat hiljaisina jossain valveen ja unen rajatilassa. Se ei vaadi liian keskittynyttä kuuntelua, muttei liioin häiritse eikä kiihdytä tarpeettomasti eikä estä uneen pääsyä sopivan ajan kuluttua. Jossain vaiheessa olen aina nukahtanut hyvään uneen, vaikka musiikki soi. Ihanaa, että minulla on nyt tämä vanha radioni makuuhuoneessa.
Puolisen vuotta sitten laitteeni jo alkoi yskähdellä ja nikotella: CD-levyllä oli vaikeuksia käynnistyä, vaikka levy itsessään oli kunnossa. Kun levy sitten oli pikku hämmennyksen jälkeen alkanut pyöriä, kuuntelua häiritsi kiusallinen toistuva naksahtelu. Jonkun ajan kuluttua naksuna sentään yleensä loppui ja levyn pystyi kuuntelemaan loppuun asti. Sitten naksuna alkoi kuulua myös radiokanavalla kestäen ehkä viisi, kymmenen minuuttia toosan avaamisesta. Ongelma jatkui samanlaisena, kovin kiusallisena vaivana viikon pari, mutta hävisi ilman mitään erityistoimenpiteitä yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Poikani päätti varmistaa, että minulle kotona viihtyvälle ja musiikkiini ja tuttuihin radioääniini addiktoituneelle olisi jatkossakin mahdollista nauttia näistä arkisista iloista. Hän ei kuitenkaan ajatellut uuden pienen soittimen hankintaa. Sen sijaan hän kysyi, saisiko ostaa minulle uutta tekniikkaa monipuolisesti hyödyntävän laitteen. Luotan hänen ymmärrykseensä ja tietotaitoonsa näissä tekniikka-asioissa, joten annoin hankintaluvan.Viime kerralla heidän täällä käydessään laite tuotiin ja hän koplasi hyvän aikaa sen asennuksessa. Vanha radioni siirrettiin makuuhuoneeseen. En ihan tiedä millä nimellä tätä uutta aparaattia pitäisi kutsua. Se yhdistää ihmeellisesti sekä tietokoneeni modeemin, koneelle tallennetut sadat kuvat, tv-laitteeni sekä monenlaiset Areenan, YouTuben ja radion toiminnot. Paikassa, jossa pieni Sonyni aikaisemmin nökötti vanhan senkin päällä, koreilee nyt vitivalkoinen uusi laite. Onneksi se ei ole liian suurikokoinen eikä häiritsevän pompöösi tai muuten ruma. Sen naamapuolella on vain kolme mustaa pyöreätä aluetta, niistä suurin äänentoistoon kuuluva keskellä. Vasemman poskipallon alla palaa pieni sininen valo merkkinä siitä, että virta laitteeseen on kytketty. Sen voin tehdä uudella, pikkuruisella hopeanvärisellä, tosi söpöllä "kapulalla". Sen pelkistetyllä etupuolella on teksti audio pro. Tämän jälkeen tartun vanhaan tuttuun televisiokapulaani ja kohdistan sen ruutuun avatakseni jonkun telkun kanavista. Sitten otan käteeni uuden, kolmannen kapulan. Sen päällä lukee MINIX ja sen alla pikkuruisin kirjaimin Next Generation Computing. Tällä kapulalla saan käyttööni kaikki laitteen moninaiset toiminnot. Siis JOS SAAN!Siinäpä se!
Riippuu siitä osaanko käyttää tätä kapulaa oikein, niin että ruutuun ilmestyy aloituslogo ja sitten edelleen valitsemani palvelu. Minun on ymmärrettävä miten käyttelen säätelynäppäimiä, mihin suuntaan ja millä vauhdilla nappuloita ohjailen ja että muistan vahvistaa siirtoni keskellä olevalla robotilla. Myönnän, että olen jo onnistunut saamaan kaiken sekaisin. Suomenkieliset ohjeet TV-ruudussa olivat yhtäkkiä muuttuneet ranskankielisiksi ja sen sijaan , että olisin voinut ihailla tietokoneelleni tallennettuja piirroskuviani isoina ja hienoina television näytöllä, poukkoilin jatkuvasti satojen maailman eri radiokanavien listaa ylös, alas ilman ulospääsyä. Yhä uusia yrityksiä, yhä uusia outoja näkymiä. Ei lainkaan sitä mitä halusin ja luulin valitsevani. Panikoin, räpläsin ja napsuttelin kuin heikkopäinen. Saanko koskaan enää vanhoja televisiokanaviani näkyville?Vihaan tyhmää ja hätäilevää itseäni, vihaan tekniikkaa, joka ei voi olla yksinkertaisempaa vanhoille aivoilleni ja olemattomalle näppäryydelleni loogisesti aukenevaa.
Robotti, kiltti robotti, päästä minut pois. Armahda minua, lue ajatukseni, tee ihme! Muistin, että poikani sanoi taaksekääntyvän nuolen peruuttavan edellisen toimintokäskyn:käänny pois,robotti, pois, robotti, pois, robotti!Olisiko hiirestä apua? Mutta missä se on? Olen täysin unohtanut miten saan hiiren ilmestymään ruutuun ja kun se lopulta vahingossa jostain ilmestyy näkyviin, se on kankea ja uppiniskainen, en osaa hallita sen suuntaa vaikka olen lähes korkkiruuville käteni kääntänyt. Voi minua : en selvästikään kuulu tähän Next Generationiin. Turha kuvitellakaan. On pakko odottaa, että opin riittävästi ja helpolla käyttämään laitetta.
Eletään adventin aikaa. Adventti on odotuksen aikaa. Minäkin odotan tulevaa joulunaikaa. Silloin saan rakkaat nuoreni tänne mummulaan. Odotan lämpimin ajatuksin joulua heidän seurassaan. Minun ikioma ja koko ajan kehittyvä ja uutta oppiva "Next Generation-tyttöni" on minulle jatkuvan ilon aihe. Iloitsen hänen puheen pulputuksestaan ja loputtomasta energiastaan. Hänen söpö olemuksensa ja huikea naiseutensa hurmaavat. Iloitsen poikani ja miniäni hyvästä ja viisaasta tavasta hoitaa vanhemmuuttaan. Iloitsen jo etukäteen ajatuksesta yhdessäolosta ja pukin odotuksesta nyt, kun Irina on osallistuva ja ymmärtävä pikku persoona. Toisin kuin viime joulun suloinen, mutta vielä melko vauvamainen Irina.
Mutta on pakko myöntää, että odotan joulua myös siksi, että kaiken jouluisen menon, vilskeen ja herkuttelun lomassa aion oppia käyttämään uutta tekniikkaani täydellä ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Toivottavasti Mikon riittävän kärsivällisen opastuksen jälkeen onnistun.Vaikka kuinka haluan ajatella olevani vielä jotenkin ajassa kiinni ja sopivasti uusia asioita oppimaan kykenevä mummu, tiedän tarvitsevani aikaa ja monia toistoja, paljon kertausta ennenkuin oikeasti pääsen kiinni taitoihin, joita next generation computing vaatii. Kertaus on opintojen äiti, sanottiin entisaikaan koululaisille, niin se varmaan on vieläkin. Sen tietää ainoaksi keinokseen oppia myös vanha opettaja-isoäiti. Kiltti joulupukki: Tuo minulle malttia ja kärsivällisyyttä, että oppisin toimimaan hallitusti ja loogisesti niinkuin Next Generation Computing edellyttää.
Sana. Lause. Virke. Ilme. Huudahdus. Itku. Nauru.Tuhahdus. Murahdus. Hymähdys. Hartioitten nosto. Pään puistelu. Nyökkäys. Halaus. Käsien levittely. Huuto.
Ihmisellä on monia mahdollisuuksia ilmaista ajatuksiaan, tunteitaan tai halujaan lajitovereilleen. Puhumme sekä sanoilla että ilmeillämme ja koko ruumiin kielellä. Joskus lapsena muistan lukeneeni runon, jossa pohdiskeltiin, mikä on maailman kaunein sana. Runon tekijää en muista, mutta lopputulos oli jotenkin semmoinen, että sana ÄITI on maailman kaunein sana lapsen lausumana.Tuosta on ajat muuttuneet ja lapsiperheissä on kehitytty tasa-arvoisempaan tilanteeseen. Uskon, että nykyään yhtä lailla kaunis on sana ISÄ lapsen lausumana. Tosin nykyään monet suomalaislapset omaksuvat sen muodossa ISI, joka joskus kuulosti hiukan liian söpöstelevältä, mutta on nyttemmin muuttunut ihan normaaliksi. Kun oma pieni lapsenlapseni sanoo isi, hiukan ässää suhistaen, se on kovin kauniilta kuulostava sana ja täynnä tunnetta. Suorastaan hiukan kadehdin häntä, että saa kasvaa perheessä, jossa on sekä isä että äiti, molemmat tärkeitä, molemmat rakkaita ja läsnä jokaisessa päivässä ja kasvun vaiheessä. Tiedän oman perheemme monenlaisten, raskaitten koettelemusten aikoina itse jääneeni usein ilman sellaista sataprosenttista läsnäoloa ja välittämistä, kuin olisin halunnut ja tarvinnut lapsena, mutta samoin olin usein pahasti riittämätön myös itse, kun oli pakko venyä sekä äidiksi että isäksi pojalleni.
Meillä on kieli, jolla ilmaista itseämme ja ymmärtää toisten meille tarkoittamia viestejä. Meillä on kieli, jolla saamme tietoa asioista, joita emme ennestään tunne. Meillä on kieli, jonka avulla voimme sukeltaa jopa maailman toisella laidalla asuvien ihmisten mitä erilaisimmista oloista kertoviin vaiheisiin ja tunnelmiin.Voimme osuvan sanan voimalla eläytyä vieraitten ihmisten pelkoihin ja haaveisiin. Kieli avaa väylän yhden ihmisen sisäisestä maailmasta toisen sieluun, kokemuksiin, oivalluksiin, syvimpiinkin tuntoihin. Olisin tosi paljon köyhempi ilman niitä elämyksiä, joita olen lukemalla saanut, aivan kuin olisin saanut elää kokonaisia elämänkohtaloita rinnakkaistodellisuudessa, silloin kun sanojen kirjoittaja on ollut todellinen taitaja. Ihmeellistä, että sanat ja ajatukset voivat tuntua tuoreilta kuin äsken lausutut, vaikka ne olisi ajateltu ja kirjoitettu vuosisatoja sitten. Sanat koskettavat, osuvat ja kirkastavat omia ajatuksia, silloin kun ne tunnistaa tosiksi ja aidoiksi. Sanat liikuttavat ja voimaannuttavat. Sanat voivat parantaa, mutta joskus ne satuttavat, lyövät jalat alta tai jättävät kylmän ja pahan olon.
Vanhoilla ihmisillä, kuten minä, on usein vahva taipumus idealisoida mennyttä aikaa, omaa nuoruuttaan tai jopa sitäkin vanhempia aikoja. Unohdetaan ikävät puolet ja kullataan hyviä muistoja kauniilla sanoilla hehkuttaen. Nykypäivä alkaa tuntua vähemmän hohdokkaalta. Mutta vaikka yritän välttää sortumasta tähän menneen ajan paremmuuden ylistämiseen, teen niin tässä kumminkin ja ihan vakaasti harkittuna. Olen sitä mieltä, että muutamat viimeiset vuodet ovat muuttaneet paljon muutakin kuin isästä isin. Koko suhtautumistapa siihen, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa on osalle kansalaisista muuttunut ratkaisevalla tavalla erilaiseksi, paljon huonommaksi. Elämme aikaa, jolloin sananvapauden nimissä vaaditaan oikeutta sanoa "mitä sylki suuhun tuo", sanoja ilman järkevää itsekontrollia ja ilman ajatusta toisen ihmisen järjen, arvon ja hyvinvoinnin huomioimisesta. Meille on juurtunut omituinen uusi tapa nimittää sellaista puhetta sanalla"kriittinen", kun sen oikea nimi on viha. Joskus pidettiin pahana ja sivistymättömänä puhetapana kirosanojen tai suorasukaisten seksiin, sukupuolisuuteen tai ulosteisiin liittyviä sanoja. Hyvään kasvatukseen kuului opettaa välttämään puheessa arkaluonteisiksi ajateltuja sanoja. Vain pikkulapset saivat sanoa "pissa " ja "kakka" ilman että ne loukkasivat.Tosin jotkut oikein sivistyneiksi opetetut kaverini puhuivat "ykkös-" ja kakkoshädästä". Murrosikäinen minäni ei olisi pahimmankaan närkästyksen ja aikuisten halveksunnan myrskyssä päästänyt suustaan sitä nykynuorison yleisintä viisikirjaimista v-sanaa, jolla puhetta nykyään väritetään ilman ajatustakaan sen alkuperäisestä merkityssisällöstä. Monille ikäisilleni se on merkki sivistymättömyydestä, hyvien tapojen häviämisestä ja nuorison kamalasta tilasta. Voipa kuulla muuten kohtalaisen niukalla kielitaidolla pärjäävän nuoren huokaavan sydämensä kyllyydestä ilmoille täydellisen halveksuntansa:fuck you!
Kansankielessä, murreilmaisuissa, sananparsissa ja työväestön arkikielessä voimasanat ovat kuitenkin aina eläneet vilkasta ja "ilmaisua rikastavaa" elämäänsä . Väitän, että niillä hyvin harvoin, jos koskaan olisi ollut samanlaista vihan ja nöyryyttämisen perimmäistä tarvetta kuin nykyään jopa itseänsä vaikuttajina ja sivistyneinä pitävien twiittaajien, blogistien ja ihan tavallisten pulliaisten nettikirjoituksissa viljelemä sanasto ja tyyli.
Meillä on kansanedustajia, joiden sanankäyttö on häpeäksi heille itselleen ja niille, jotka ovat heidät tähän asemaan valinneet. Vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, viikko viikolta sanat ja lauseet raaistuvat, viha arkipäiväistyy, totuuden puhumisen tarve vähenee. Tekisi mieli sanoa , että taas eletään "pimeää keskiaikaa", ainakin yhtä pimeää kuin silloin muinoin. Silloin uskottiin saatanaan, noitiin ja velhoihin. Nyt uskotaan trolleihin, jotka syöttävät uskomuksia ja valheellisia salaliittoteorioita vain vahvistaakseen omia itsekkäitä tarkoitusperiään, lisätäkseen ihmisten kaunaisuuden ja pahoinvoinnin tunteita ja vihaa yhteiskunnan valtarakenteita kohtaan. On "hienoa" olla rohkea, rääväsuinen, viis väitteitten paikkansapitävyydestä tai oikeudenmukaisuudesta, oikeinkirjoituksesta nyt puhumattakaan. Elämme aikaa, jolloin mielellään uskotaan heppoisesti perusteltuihin valheisiin, jopa vahvemmin kuin aikoinaan Jumalan sanaan.
Suuri osa suomalaisista ei aluksi uskonut mitenkään olevan mahdollista, että syytämällä suustaan valheen toisensa jälkeen, uhoamalla vihaa ja kaunaisuutta, loukkaamalla kanssaihmisten perustavaa luokkaa olevia ihmisoikeuksia, väheksymällä naisia , muslimeja, maahanmuuttajia, mustia ja sivistyneempiä kilpailijoitaan kerta toisensa jälkeen ja aina vain sairaammilla sloganeilla ratsastaen, voisi tulla valituksi Amerikan, läntisen maailman suurvallan presidentiksi. Useimmat ajattelivat luultavasti, että Donald Trumpin asettuminen edes ehdolle republikaanien presidenttiehdokkaaksi loppuu kuin tunnetun kanan lento äkisti, ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Erehdyttiin. Saatiin ällisteltävää kuukausiksi. Ensin naureskeltiin, sitten paheksuttiin, kauhisteltiin, lopulta pelättiin, mutta ei suostuttu uskomaan.Kuin juna, joka lähti liikkeelle ilman, että sillä oli ohjaajaa, kampanja pörräsi eteenpäin etappi etapilta, hämmästyttäen, kauhistuttaen, turruttaen epäuskon hetteikköön. Polttoainetta tämä valhejuna sai koko ajan lisääntyvästä vihapuheesta, josta kohtuus, järki ja totuus loistivat poissaolollaan. Viha löysi kaiken voittavaa vastakaikua itsensä ulkopuolisiksi ja vähemmän menestyneiksi kokevien ihmisten syvistä tarpeista : nyt riittää entinen meno, haluan olla jotain, haluan olla merkittävä, haluan panna muut kokemaan arvottomuutta, pienuutta, halveksuntaa. Haluan muutoksen, haluan "Messiaan", haluan Trumpin. Hän tekee meistä suuria ja menestyneitä niinkuin itse on suuri ja rikas. Hän tietää totuuden. Totuus on se, jonka haluan sen olevan. Eliitin salaliitot ja "kansan kurjistaminen" saavat riittää. Entinen politiikka, entiset johtajat, entinen Amerikka on pettänyt meidät, me olemme AMERIKAN KANSAN ÄÄNI JA SYDÄN. Hän antaa meille taas merkityksen, antaa työpaikat, antaa tulevaisuuden: Make America Great again.Trump, meidän presidenttimme!
Mutta kun sitten aamu koitti ja kävi ilmi, että suurin osa suomalaisista ja eurooppalaisista ja puolet amerikkalaisista olivat ennakkoarvioissaan väärässä, kaikilla oli tuloksessa sulattelemista. Niin häntä kannattaneilla mutta erityisesti Hillaryn voittoon vakaasti luottaneilla. Tuleeko Trumpista "pelastaja", vai tuleeko hänestä miljoonien ihmisten yhteinen ahdistus, yhteinen pelko ja ennalta arvaamattomuuden raskas painajaisuni koko pallolle? Valheet ja viha ovat maailmassa saaneet suuren jalansijan ja ovat täällä ilmeisen pysyvästi, Ne ovat hyväksyttyä kieltä, jota puhuu jo liian suuri osa Eurooppaa ja kotisuomea. Monet ovat peloissaan tätä uutta äidinkieltä kuunnellessaan. Minäkin olen, pakko myöntää. En voinut uskoa sanaakaan yllättäen sovinnollisemmin sanansa asettaneesta Trumpin puheesta valintansa jälkeen. En nähnyt tai kuullut hänen sanoissaan ja ruumiinkielessään uskottavia merkkejä yhdessä yössä muuttuneesta ja kirkastuneesta totuudesta. Oli vain tarkoituksenmukainen hetki käytellä noita ilmaisuja, soitella toisenlaista instrumenttia, ilmehtiä, elehtiä, mutta siinä oli edelleen sama näyttelijä. Esityksestä puuttui sydän ja tarkoitus.
Sanoja, sanoja, ilmeitä, ilmeitä, eleitä, eleitä, kaikkea yltäkyllin, uuvuksiin asti. Missä oli ihminen esityksen takana? Onko siellä ihminen vai pelkkä sanoja suoltava marionettinukke vai kenties vaarallinen sosiopaatti?Aika näyttää ja kertoo totuuden.
Ihminen on erikoinen eläin. Tai kuka sen loppujen lopuksi tietää onko sittenkään niin kovin erikoinen. Nykytietämys eläimistä tuo ilmi koko ajan yllättäviä ja kovin erikoisia piirteitä ja sellaisia ominaisuuksia, joita ennen pidettiin vain inhimillisinä, ei eläimille mahdollisina asioina. Monet eläinlajit ovat ihmistietämyksen syventyessä osoittautuneet yllättävän samanlaisiksi kuin tämä joskus niin ylivertaiseksi uskottu eläinlaji, ihminen, Homo Sapiens.
Kun olin koululainen, uskottiin , että vain ihmisellä on kyky sellaiseen aivotoimintaan, joka tekee mahdolliseksi ajattelun, systemaattisen suunnittelun, tietoisuuden elämästä ja kuolemasta, rakkauden ja empatian tunteet, moraalin, syyllisyyden ja vastuun kokemisen. Kuviteltiin kaiken eläimissä näyttäytyvän "viisaudelta näyttävän" toiminnan olevan sittenkin vain vaistonvaraista , kulloisenkin eläinlajin perimän kautta kulkevaa tiedostamatonta tietoa. Sen oli määrä taata lajin jatkuminen sukupolvesta toiseen geeneissä kulkevien ja elämää ylläpitävien vaistojen voimin.
Koiranomistajat ovat aina väittäneet koiransa "ymmärtävän" puhetta, mutta 1960-luvun koulun psykologian kirja veti maton alta tältä uskolta: tuo tohvelit, ja koira kiltisti toi ne, mutta se toi tohvelit myös, jos sanoi samalla äänensävyllä:no, no,veli. Voi voi, sinua tolloa! Eihän tuo Musti sittenkään taida puhetta ymmärtää. Eikä koiran puheen ymmärryksestä siis kannata päätellä sen enempää. Niin se meni silloin.
Silti jokainen koiransa kanssa pitkään ja läheisesti elänyt tietää, että koiran ymmärrys ja kielentaju on valtavasti tuota pöhköä esimerkkiä monipuolisempi. Ei kannata ruveta edes kyseenalaistamaan monen koiranystävän lemmikkinsä älykkyydestä ja syvästä tunnelämän kirjosta kertovia kokemuksia. Koira rakastaa, pelkää, tuntee empatiaa ja huolta, iloitsee ja innostuu.Ystäväperheeni melko surkeassa jamassa löydettäessä olleen espanjalaisen metsäkoiran muutos perheeseen adoptoinnin jälkeen upeannäköiseksi ja nykyisin sivistyneesti ja älykkäästi käyttäytyväksi koiraksi on ajatuksia herättävä. Sen tapoihin kuuluu tulla minuutilleen samaan aikaan istumaan perheenpään viereen ja tuijottaa tiiviisti silmiin, ellei isäntä ole heti ymmärtävinään: Huomio, huomio, nyt on aika lähteä pienelle happihyppelylle ja luonnollisille tarpeille, nyt, juuri nyt.
Samoin tapahtuu, jos ruoka-astia hohtaa tyhjänä,vaikka kellon mukaan juuri tällä minuutilla nappuloiden pitäisi rapista kulhoon. Se on oppinut uudenlaiseksi koiraksi. Eläessään kurjana, monenlaisten vaivojen piinaamana ja varmaan usein nälkää näkevänä ( olemuksesta päätellen) villikoirana, se ei ole voinut tottua nauttimaan ateriansa samalla kellonlyömällä tai ulkoilevansa ainoastaan tiettyinä päivän aikoina. Se selviytyi jopa synnytyksestä näissä surkeissa oloissa. Nyt se on itse kuin uudestisyntynyt, suorastaan koira-aristokraatti. Se ei päästä suustaan ainuttakaan turhaa haukahdusta, mutta koko sen olemus viestii sen nykyisestä tasapainosta ja sopeutumisesta uuteen elinympäristöön. Se on esimerkillinen maahanmuuttaja!
Vaistotoimintaa, niin kai, mutta olisipa hienoa, jos minäkin olisin osannut säilyttää tämmöisen hyödyllisen ja ihailtavan täsmällisyyden tarpeissani ulkoilla ja nauttia ateriani. En tässä kärsisi ylipainon ongelmista enkä keksisi miljoonaa tekosyytä, miksen juuri nyt halua ulos lenkille, vaikka tänään saattaa olla syksyn viimeinen upea aurinkoinen ja helppo ulkoilusää.Olen hukannut terveet vaistoni ja kärsin seurauksista. En enää pysty kuuntelemaan sisäistä minääni, joka auttaisi minua selviytymään paremmin, nauttimaan jokaisesta päivästä kuin aito luontokappale.
Jokin aika sitten television luonto-ohjelma kyseenalaisti vanhan luulon vain ihmisen kyvystä rakastaa, surra kuollutta läheistä, tuntea empatiaa ja toimia epäitsekkäästi . Ohjelman lukuisat ja todistusvoimaiset esimerkit monien, hyvin erilaisten eläinten kovin inhimillisestä käytöksestä olivat riipaisevan kauniita ja ajatuksia herättäviä. Onko ihminen ollenkaan se evoluution ihme ja huipputulos, se eläin, jolla on kyky elämän jatkumisen ja säilymisen kannalta olennaisten kysymysten ratkaisemiseen tällä planeetallamme? Ihminen on syyllistynyt ja koko ajan syyllistyy tekoihin, jotka uhkaavat johtaa pallomme tuhoon. Ihminen on tappanut valtavan osan muusta nisäkäslajistosta tyhmällä toiminnallaan. Ihminen uhkaa taloudellisen edun tavoitteluillaan niin ilman kuin maaperän säilymistä elinkelpoisena. Eletään jo hyvin lähellä hetkeä, jolloin pallomme tulevaisuus saattaa romahtaa ihmisen toimien johdosta. Onko mitään syytä kutsua ihmistä Luomakunnan Kruunuksi ?
Ihminen tappaa ja tappaa silmittömästi yhä uudelleen paitsi eläimiä, myös omia lajitovereitaan. Tätä tappamisen mieletöntä "tarvetta"eivät poista sovitut yhteiset lait , erilaisten uskontojen moraalisäännöt eikä poliitikkojen ikuinen kokoustaminen ja kaunopuheisuus. Lajina ihminen tuntuu olevan kaikkein typerin, ahnein ja luonnosta kauimmaksi eksynyt. Minä olen ihminen, valitettavasti, enkä siis ymmärrä miten ylipäätään elämä voisi nykymenolla jatkua tällä elämälle ainutlaatuisen sopivaksi aikojen alussa kehittyneellä planeetalla. Onko ihmisiä jossain muualla suunnattomassa avaruudessa? Ja jos on, mahtavatko olla meitä fiksummiksi evoluutiossa päätyneitä? Tuleeko "pelastaja sieltä jostain"ajoissa? Ja onko tällaista tyhmyyttä edes syytä pelastaa?
Vietin tässä yksineläjän laatuaikaa:makailin olohuoneen sohvalla ja kuuntelin radiosta Valkoista valoa, yhtä lempiohjelmistani. Puolipäivän hetki kohta jo käsillä, mutta tämmöisenä päivänä, kun minulla ei ole sovittua menoa, voin usein vetkutella ja pitkittää hitaan heräämisen nautintoa. Kun näin lököttelen sohvallani, on tapanani katsella ikkunan paljastamaa pikkuista osaa maisemasta.Tänään se on viimeistä väri-iloittelua pihamme lähinnä olevissa puissa. Seurailen myös taivaan vaihtuvia näkymiä, valon ja pilvien vuorottelua. Se on hyvin terapeuttista.Tänään näkymään ilmaantui yllättäen mukaan liike. Isokokoisia lintuja alkoi pyrähdellä tämän ikkunan rajaaman kuvan poikki vasemmalta oikealle koko ajan lisääntyvällä menolla. Ne ilmestyivät näköpiiriin ikkunan vasemmasta reunasta ja sujahtivat kaikki samansuuntaisesti pois näköpiiristäni. Kaikilla täsmälleen samanlainen reitti. Vielä ja vielä, kymmenittäin.
Ensimmäinen, hiukan hajamielinen ajatukseni :kas vaan, erotan nyt linnut paremmin kuin aikoihin ehkä siksi, että puista on jo tullut lähes läpinäkyviä, ainakin pihan parista suurimmasta koivusta. Mutta kun lintuja vain tulee ja tulee, alan miettiä: mistä tässä nyt oikein on kysymys, mitä lintuja ne ovat ja minne ne kaikki noin joukolla ohjelmoituina suunnistavat? Sitten on jo pakko uhrata mukava asento villashaalin alla ja noustava katsomaan ihan jalkeille ja silmälasien kanssa. Siirryn toisen ikkunan ääreen. No siinähän ne häärivätkin kaikki sadat viuhahtelevat siivet ja pyrstöt pihamme roskiskatoksen takana olevassa pihlajassa ja männyissä. Vilske on valtava ja minun on vaikea erottaa yksittäisen linnun ulkonäköä. Huomaan pihlajamme tyhjenevän marjoista kuin joku teollinen kone olisi asialla. Irtoavia lehtiä ja muita roskia leijuu koko ajan alas ja muodostaa paksunevaa rusehtavaa mattoa pihan asfaltille.
Siristelen likinäköisiä silmiäni erottaakseni, minkä linnun joukkoruokailua tässä todistan. Ne ovat aika kookkaita, mutta värityksessä ei erotu närhen tai tilhen hienostuneita sävyjä. Niiden on pakko olla rastaita, räkättirastaita, niin päättelen. Mutta koska en kuule niiden ääntelyä, en heti osannut ajatella rastaita. Keväisin, kun räkätit ilmestyvät pihoille kuulen myös niiden harmillisia tunteita minussa herättävää mekastusta. Jotenkin olin kuvitellut, että kaikki rastaat ovat tähän aikaan jo muuttaneet jonnekin muualle. Pitkät kauniit syksyt ja runsaat pihlajanmarjasadot takaavat räkäteille tilaisuuden lihoa ja pysytellä täällä pohjoisessa talveen asti.
Muistan muutama vuosi sitten ihailleeni samanlaista pikaista, mutta kaunista herkkuruokailua pihani toisella laidalla metsän reunan hoikassa pihlajassa. Silloin asialla oli komea tilhiparvi. Ne tyhjensivät pienehkön puun ehkä vain neljännestunnissa tai vielä vähemmässä. Se oli kuin ikioman luontofilmin esitys:hetken siinä kaikessa kauneudessaan ja sitten filmi jo loppui, tilhet olivat poissa, pihlaja vain nuokkui riisuttuna ja surullisesti. Jostain syystä tämä sama puu on sittemmin lähes kuollut, vain pienessä sivuhaaran huiskussa oli tänä vuonna muutama kukka ja lehtiä. Eikä siis montakaan punaista purtavaa. Ensi kevääksi se on varmaan jo kokonaan muuttunut pystyynkuivuneeksi kräkiksi. Johtunee talomme yli-innokkaista kevät- ja syksysiivoushetkistä. Joidenkin ihmisten mielestä nurmikkomainen alusta on kauniimpi kuin luonnontilainen kielonlehtiä ja varpuja työntävä metsänpohja pihlajan ja muiden pihamme luonnonpuiden juurella. Vuosi vuodelta haravoidaan lehtiä yhä kauempaa ja ajetaan koneella nurmikkoa liian läheltä runkoja. Puilta jää puuttumaan tarpeellista kasvuvoimaa juuriltaan, kun luonnollinen maatumisjäte ei saa jäädä lannoittamaan maata. Puu toisensa jälkeen kituu ja vähitellen kuolee. Kauan sitten tähän kivikkoiseen rinteeseen kasvaneet, nyt suuriksi ehtineet männytkin kärvistelevät, kun niiden mahtavia varpaita peittää yhä isommalle alalle kuin salaa ja lupaa kysymättä levitetty kuristava asfalttipiha. Autot, nämä ihmisten kovin rakkaat ja pyhät lehmät tarvitsevat runsaasti tilaa. Minun tapaisiltani autottomilta ei koskaan kysytä pitääkö asfalttipihan todella levittäytyä vuosi vuodelta. Männyt esittävät äänettömän vastalauseensa puhkomalla juuriaan ylös kohti maan pintaa niin, että pihan peite uhkaavasti kupruilee ja murtuu. Ja eikö vain kohta tilata taas uutta päällystettä paikkaushommiin. Ihan kuulen kuinka mänty huokaa kivusta.
Ihmisen on vaikea sopeutua elämään luonnon kanssa ritirinnan, edes jonkunlaisessa yhteisymmärryksessä. Huomaan itsestänikin kuinka vähän minulla oikeastaan on tietoa siitä, mitä luonnossa edes tässä lähiympäristössäni rapahtuu. Osaan tarkistaa bussi 18 aikataulun, mutta en ymmärrä luonnon kalenteria:miksi räkätit tai tilhet tietävät kaikki tulla lounastamaan pihamme puihin lokakuun 13, päivänä klo 11.30. Kuka tai mikä esittää lounaskutsun? Miten pienet, suloiset talitiaiset jättävät metsäisemmät olonsa ja saapuvat pihalleni ja tepastelemaan parvekkeeni kaiteelle ja ikkunaruudun suojapeltille tiirailemaan minua silmiin katsoen juuri lokakuun toisella viikolla? Miten tietty vaahtera pihassamme saa syksyisin aivan ihanan oranssin ja ruusunpunan sekoituksen lehtiinsä vasta kun muut puut ovat jo ajat sitten pudottaneet lehtensä?Miksi, miksi? Kuka on kirjoittanut luonnon ohjekirjan ja laatinut aikataulut lähdöille ja tulemisille?
