maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kevätkokemuksia

Huomenna on huhtikuun ensimmäinen. Kalenterin mukaan ollaan vihdoin oikeasti keväässä.Tänä vuonna ilmat ovat jo pitkään viestineet kevään olevan täällä. Suuri määrä lintuja on lennähtänyt etuajassa Suomeen. Sinivuokot ja leskenlehdet kukkivat, perhosia on jo nähty .
Eilen siirryttiin mielestäni aina yhtä  typerään kesäaikaan, kelloa siirrettiin  tunti edemmäs, kesää kohti . En ole koskaan  oppinut hyväksymään tätä kelloajan siirtelyä normaalista kesäaikaan ja syksyllä taas paluuta normaaliin. Työssäoloaikaan se oli vielä stressaavampaa, kun yhtäkkiä  keväällä oli pakko tottua heräämään oikeastaan jo ikäänkuin  viideltä aamuisin, ehtiäkseen viemään lapsen hoitoon ja ajoissa työpaikalleen. Tuntui kohtuuttoman vaikealta herätä ensimmäisten viikkojen ajan,varsinkin, kun ei illalla osannut  mennä nukkumaan tuntia aikaisemmin.

Kevät on vuodenaika , joka herättää mielessä monenlaisia muistoja. Ikäänkuin aistit keväisin valpastuisivat ottamaan vastaan kokemuksia voimakkaammin kuin talvella tai syksyn pimeydessä . Ainakin minä koen näin. Tuntuu, että koskaan ennen mustarastas ei ole laulanut niin sydämeen asti satuttavasti. En muista, että sinivuokkojen nouseminen ylös rusehtavasta rinteestä olisi ollut noin ihana. Ensimmäiset pikkunarsissit, jotka ilmestyvät kauppoihin, on pakko ostaa parvekkeelle kertomaan jokaisena aamuna, että nyt on kevät. Mitä siitä,vaikka taivaalta tulisi alas yllättävä yllättävä räntäryöpsäys tai yöllä pakkanen kiristyisi.

Pikkutyttönä aprillipäivän aamu merkitsi jokseenkin varmasti sitä, että äiti tai isä onnistui aprillaamaan minut kertomalla jonkun erikoisen linnun tai muun eläimen tepastelevan pihalla. Menin tähän ansaan monena aprillipäivänä. Ikäänkuin kostoksi äidille pilasta riisuin pois sukat ja hyppelin ruutua tai narua paljain säärin, mikä oli kiellettyä, koska keväällä äidin mielestä  voi helposti  vilustua ja saada flunssan.

Pian on pääsiäinen, ja kauppoihin ovat jo kauan sitten etuajassa ilmestyneet mämmiropposet.Oikeastaan ne tulevat lähes heti kun kinkuista on selvitty! Ainakin heti  Runebergin torttujen ja laskiaispullien jälkeen. Kotona tehtyä mämmiä syötiin meillä, kun olin lapsi.Silloin se ei minulle kumminkaan yhtään maistunut. Mielestäni se oli aika inhottavan näköistä, mutta vielä inhottavamman makuista, ihan kitkerän karvasta vaikka päälle ripoteltiinkin sokeria. Ja kermaa en voinut kuvitellakaan siihen lisättäväksi. Kerma oli minulle kauhistus myös kotitekoisen viilin päälle kuortuneena. Laihan sinertävän  piimän pystyin sentään syomään kuorittuani viilin päältä pois kermakuoren.
Niin muuttuu maailma, Eskoseni! Nyt tyhjennän hyvällä halulla jo toista mämmiroppostani ja tietysti kerman kera nautittuna, vaikka pääsiäiseen on vielä  jonkin matkaa aikaa. Ihanaa herkkua, ja ikävä kyllä ei ollenkaan suositeltavaa minulle diabeetikolle! Onkohan tähänkin kasaantunut vielä runsaasti uhmaa ja kielletyn hedelmän suloisuutta lisämakua antamaan?

Mutta varsinainen kevään merkki tässä ruoka-asiassa on joka vuosi minut samaan aikaan yllättävä hillitön himo kreikkalaiseen salaattiin. Lapsena söimme lehtisalaattia vain kesäisin, kun oman maan salaatti oli kasvanut syötävän kokoiseksi. Vihreän salaatin lisäksi vadille lisättiin pilkottua kovaksi keitettyä kananmunaa ja kermasta etikalla tai sitruunalla hapatettuna ja pippuria ja sokeria lisäämällä saatu maukas paksu kastike. Ensimmäisen kerran tutustuin välimeren tapaan koottuun salaattiin ollessani kesätyttönä Helsingin saaristossa kesällä 1962 . Perhe oli paljon matkustellut aatelisperhe, joka avasi minun somerolaisen maalaistytön silmilleni ja makuaistilleni todella valtavan paljon uutta ja erikoista Heillä salaatti koottiin laakealle vadille levittäen, vain vähän salaatin lehtiä pienemmäksi  repien. Päälle ripoteltiin kurkun ja tomaatin lohkot suurehkoina paloina. Sitten ohuen ohuita viipaleita sipulista ja jotain minulle ennestään  täysin tuntematonta tavaraa : tummanpuhuvia suippokärkisiä "pikkuhedelmiä" lasipurkista. Ne olivat oliiveja, mieluiten, jos satuttiin saamaan kreikkalaisia kalamata oliiveja . Lopuksi salaatti kruunattiin ripottelemalla päälle hyvää öljyä ja sitruunan mehua sekä  vielä ripaus mustapippuria.Uutta ja outoa , mutta pienen tottumisen jälkeen todella  herkullista. Muistelen,että silloin ei olisi ollut feta-juustoa. Ehkä sitä ei ollut vielä Suomessa saatavissa tuohon aikaan.
Tutustuin kyllä sinä kesänä moniin uusiin juustomakuihin, ihmeellisesti  homehtuneisiin ja epäilyttävästi pilaantuneen oloisiin juustoihin , ja niistäkin tuli kumma kyllä suurta herkkua.
Nykyään kreikkalainen salaatti  iskee minun himolistalleni heti, kun kotimaiset tomaatit saavuttavat mahtavan arominsa talven kalpeuden ja mauttomuuden jälkeen. Se hetki on nyt juuri käsillä. Viime viikonlopuksi ostamani tomaatit palauttivat taas uskon kesään. Pilkoin  jättivadillisen salaattia, lisukkeena kelpo kourallinen tuoretta basilikaa, suuria kokkareita pehmeätä ihanaa fetaa ja myllystä rouhittua mustapippuria. Ja oliivitkin ihan oikeata lajiketta.Nam.Nam ja vielä kerran nam:tätä kelpaa syödä.

Kevät on tullut.Se maistuu ja hurmaa minut salaattiannoksessani  ja kipollisessa tuota lähes mustana kiiltelevää mömmöistä mämmiä ja kermatilkassa. Eläköön kevään täyteläiset ja raikkaat herkut kielelläni ja mielessäni.

Mutta ikiomalle, suloiselle  kevätvauvalleni  toivon runsaana heruvaa äidinmaitoa ja pitkiä makoisia unia paisteisella verannalla. Mämmi ja salaatti saavat luvan vielä odottaa vuoden tai pari kenties tulevan herkkusuun kasvamista ja niihin mieltymistä.



  

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti