Mutta siinäpä se on! Parempi aika jutusteluun löytyisi vain järjestämällä kyläilyaika. Pitäisikö siis kutsua meille vai odotanko saavani itse kutsun hänen luokseen? Mutta semmoinen vaatisi monenmoista järjestelyä. Pitäisi katsoa kalenterin kanssa milloin molemmille sopisi. Hankalaa. Ja jos vielä saisimme sovituksi ajan, pitäisi tarkkaan miettiä mitä passaa tarjota ja onko koti riittävän siisti ja tavarat oikeilla paikoillaan.Kylläpä tämä nyt tuntuu hankalalta! Antaa olla, joskus toiste sitten, paremmalla ajalla!
Mihin hävisi spontaani, iloinen ja turhia stressaamaton tapa piipahtaa tuttavien luona? Koska meistä tuli tämmöisiä niuhottajia ja kursailijoita ja estyneitä? Muistan vielä oikein hyvin, kuinka ennen en pitänyt mitenkään omituisena, että ovikello vain helähti ja menin muitta mutkitta avaamaan. Joskus päälläni oli vain nipin napin sovelias vaatekerta, tuskin aina sitäkään. Mitä tässä nyt ihmettelemään ja turhia ujostelemaan, tulija olisi tietysti joku kyläilemään äkisti piipahtava ystävä! Niinkuin yleensä olikin.
Tämmöistä oli kyläilymme minun tuttavapiirissäni ainakin pitkälti vielä 1980 -luvulla Turussa. Kännykät eivät vielä olleet muuttaneet tapojamme. Spontaanit ideat eivät vaatineet ennakolta ilmoittamisen pakkoa. Ei myöskään tuntunut vaaralliselta avata ovea ovikellon pirahdettua.Maailma tuntui turvallisemmalta ja yksinkertaisemmalta paikalta elää. Kahvi valumaan, pala leipää tai keksejä ja juustoa riitti tarjottavaksi, tai ehkä löytyi tilkka viiniä. Ja tärkeintä tietysti näissä kyläilyissä oli tilaisuus yhdessä päivittää elämän suuria kysymyksiä. Rakkaus ja työ, nämä loputtomia keittiöpsykologian viisauksia vaativat aiheet olivat hyvä syy kyläillä, kun siltä tuntui.
Kun ajattelen vieläkin kauemmas menneeseen,aikaan, jolloin olin maaseutukylässä kotona perheeni kanssa asustava koulutyttö, kyläilytavat olivat todella erilaisia kuin nykyisin. Kotini oli aika tiiviissä talorykelmässä, jossa minkään talon ovet olivat tuskin koskaan lukossa. Ihmiset kävivät kylässä milloin missäkin naapuritalossa ja lähes minkälaisiin kellonaikoihin tahansa. Tietysti tiedettiin ajat, jolloin työnteko esti kyläilyn, mutta muita rajoituksia ei sitten juuri ollutkaan . Paitsi, että Pitkänäperjantaina ei kyläilty.
Muistan, että oppikouluvuosinani meillä istui iltakylässä keittiössä lähes joka ainoa ilta joko sepän leski Agda tai kauppiaan piika Hilma tai naapurin aikamiespoika Aarre tai joku muu monista kylän ihmisistä. Ei heille mitään ihme kalaasia järjestetty, tarjottiin tietysti iltateetä ja kenties puolikas sämpylää. Tärkeää siinä oli istua yhdessä juttelemassa. Joskus häijyyksissäni nimitin sitä juoruiluksi, koska Agdalla oli usein tapana sanoa :" mää en nyt muista , kuka näin sanoi, kun mun on toi muisto menny niin huanoks......" Kuitenkin hän muisti asian . Ajattelin silloin, että hän vain juonitteli, vetäytyi vastuusta, koska halusi juoruilla. Nyt tiedän paremmin. Muistipa on juuri tuommoinen omituisesti valikoiva, kun ikää tulee lisää. Olen nyt itse samanlainen valikoivasti muistava/unohtava Agda.Mutta kuinka viihtyisää ja turvallista tämmöinen iltojen yhdessä jakaminen olikaan. Kenenkään ei tarvinnut olla yksin. Ei ollut vielä telkkua, jonka edessä nuokkua yksinään iltaisin.Kesken päivän poikkesivat kyläilemään isän vanhat työ- tai sotakaverit.
Näistä nuoruusvuosien kyläilyistä muistan myös erikoisen sanan, jota nykyään ei enää kuule. Se oli kyläluuta. Sanassa oli lievästi negatiivinen sävy. Ei ollut hyvä tulla nimetyksi kyläluudaksi. Ja jos itse huomasi viipyneensä sopimattoman pitkään kylässä, piti pahoitella ja sanoa olevansa yks mahdoton kyläluuta, kun ei ossa edes pois lähtee ajois.
Olisipa mukavaa , kun vieläkin tämmöiset yllättävät kyläluudat voisivat noin vain tulla luutimaan ja piristämään yksinäisiä ihmisiä. Juotaisiin kupillinen teetä ja pantaisiin asiat järjestykseen, niin omat kuin maailman ilman, että tarvitsee sopia kyläilystä viikkokausia etukäteen, stressattuna ja koti kuntoon raivattuna.
Koulutyttönä maalattu kuva huoneeni ikkunasta , akvarelli n1960
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti