Ei, tylsä se ei ollut missään vaiheessa, mutta niin erikoinen kerronnaltaan, että se vaati minulta harvinaista paneutumista ja hitautta, sulattelupausseja, ennenkuin taas voin jatkaa lukemista. Missään vaiheessa en tuntenut halua luovuttaa, jättää kirjan lukeminen kesken. Ei todellakaan, mutta halusin edetä niin, että kirjan sisältö ja "taika" ehtivät tulla ymmärretyksi oikein ja perinpohjin, etten vain nielaise pureskelematta, liian nopeasti. Huomasin tarvitsevani selvän paussin, lisää aikaa ymmärtää ja tyyntyä ennenkuin voin nauttia uutta annosta. Sillä tämä kirja, sen sisältö ja kieli eivät todellakaan ole mitään viihdehöttöä, suklaapirtelöä, jonka voi nauttia äkkiä ja yhtä äkkiä unohtaa.
Kyseessä on viime vuoden Finlandia palkinnon voittanut Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme. Se on kertomus venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta. Mutta sen lisäksi se on suorastaan avainromaani venäläisyydestä, sivistyksestä, kulttuurinrakkaudesta ja toisaalta kaikesta siitä hirveydestä, mitä ihmisyys joutui kokemaan Stalinin terrorin nielaistua koko valtavan maan ja maanosankin tuhokoneistoonsa. Kirjan luettuani tunsin ymmärtäväni asioita syvällisemmin, vaikka periaatteessa historialliset faktat olivatkin tuttuja. Luulen, että syvällisempi ymmärrys aukeni vasta kirjan minussa aiheuttamien tunnemyrskyjen kautta.
Kirjassa vuorottelevat oikeastaan kolme eri tasoa.Yksi on aikataso elokuusta 1939 elokuuhun 1941. Toinen taso on elokuusta 1923 kertovat luvut. Ja kolmas taso on kielen ja runouden myyttinen taso. Aluksi tämä eri aikojen ja tasojen vaihtelu aikalailla hankaloitti lukukokemusta. Mutta se oli vain alkuunpääsemisen ongelma. Myöhemmin en siitä enää kärsinyt. Kirjan rakenteen kannalta jaksottelu on mielestäni tärkeä, jopa välttämätön.
Riikka Pelon kieli on sisällön ohella asia, joka ei jaksa lakata minua ihmetyttämästä. Se on käsittämättömän kaunista, runollista,
suorastaan maagista. Se luo oman ihmeellisen maailmansa, joka on kaukana omasta tavastani elää, kaukana arjestani, ajatteluni ja kieleni rytmistä, mutta tempaa niin mukaansa, etten pysty irtautumaan siitä heti kirjan suljettuani. Se jatkaa ja jatkaa omaa poljentoaan päässäni, tulee uneeni ja pitää otteessaan. Semmoinen on oikeastaan hiukan pelottavaa, enkä muista kokeneeni vastaavaa sitten, kun nuorena jouduin Mika Waltarin Sinuhen taikapiiriin. Aivan samoin kuin tapahtui Sinuhen lukemisessa, tunnen välillä olevani itsekin osa kirjaa, osa tarinaa, jonka kulun tavallaan tunnen ja arvaan, mutta jonka samalla oudosti "elän todeksi".Tunne on varmaankin voimakas suggestio.
Kuolinnaamio Egyptin pyramideista---piirros hiirellä
Ja sitten tulevat väliin luvut, jotka ovat yhtä ainoata soljuvaa sanojen ja ajatusten virtaa, ilman pisteitä. Runoa, sielun loputonta yksinäistä liikettä, tajunnan virtausta, kuvaa, joka kerii auki ihmisen sisäistä maailmaa, sitä joka tavallisesti jää tiedostamatta ja sanoiksi pukematta.
En jaksa lopettaa ihmettelemästä, miten kirjailija on sisäistänyt, ikäänkuin syntynyt näiden kahden päähenkilönsä nahkoihin, kieleen, mielen jokaiseen särmään. Sanoista välittyvät voimallisina eri aistien välittämät tuntemukset: tunnen maut, haistan hajut, näen ympäristön kuin olisin mukana. Koen kuin omana uupumuksen, naisena elämisen vaivalloisuuden ja kivun.
Ihailen myös hänen valtavaa ymmärrystään venäläisestä sielusta, ajankuvauksen tajuaan ja koko Euroopan historian hahmotustaan tuolta merkittävältä ajanjaksolta ennen toista maailmansotaa. Kuin hän olisi vanha sielu, joka on saanut lahjan kuulla ja nähdä menneeseen aikaan ja toisiin kulttuureihin ja kieliin. Ja kuitenkin hän on syntynyt vasta 1972, siis on vielä verraten nuori aikuinen.Ymmärrän, että tämmöisen tietämyksen hankinta on vaatinut valtavan taustatyön ja palapelin osien tarkan hallinnan. Ei kukaan saa valmiina sanomaa jostain salaisesta lähteestä pulppuavana tekstinä. Olen täynnä ihmetystä ja ihailua.
Finlandia-palkinto meni tänäkin vuonna oikealle kirjalle, niinkuin myös viime vuonna. (Ulla-Leena Lundberg:Jää )
Ne ovat monessa mielessä kovin erilaiset kirjat, mutta molemmat todellisia helmiä, lukukokemuksia, jotka jättävät jälkensä lukijaan. Ne antavat tilaisuuden elää erilaisia, syventäviä ja avartavia kokemuksia ja tuntea tunteita, jotka rikastuttavat tavallista arkiminää. Olisi tosi tylsää, jos en koskaan olisi saanut lukea näitä kirjoja tai kaikkia niitä muita hienoja kirjoja, jotka olen hotkinut sitten kun opin lukemaan. Kirja antaa kokea yhden elämän sijasta monta elämää.
Nuori runoilija , akvarelli 2010
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti