Tämä päivä tulee pysymään muistissani varmaan elämäni viime metreille, sillä tämä päivä on ensimmäisen lapsenlapseni syntymäpäivä. Tyttö tuli maailmaan 21 minuuttia yli puoliyön ja avasi silmänsä , ei tosin päivänvaloon, vaan ehkä liiankin kirkkaana paistaviin synnytyshuoneen lamppuihin. Mahtoivat ne aluksi häikäistä pikkuista , viihtyisän hämärään vesielämään tottunutta uutta ihmislasta. Onneksi tästä useimmiten tuskaisan tuntuisesta reitistä ulos turvallisesta kohdusta ehkä tylyn ja kammottavankin tuntuiseen maailmaan ei jää pysyviä muistikuvia eikä traumoja.
Kotipesässä
Tämä pikkuinen tyttönen sai odottaa portin aukenemista ihmiselämään niin uskomattoman kauan, että hänen äitinsä ja isänsä olivat lopen uupuneita, kun syntymähetken ihme vihdoin koitti. Äiti oli nukkunut viiden viimeisen vuorokauden aikana vain pieniä pyrähdyksiä kerrallaan supistelujen herättäessä hänet yhä uudelleen ja uudelleen.
Minulle , toiselle isoäidille, tämä hidas maailmaantulo , aiheutti lähes kestämätöntä myötäelämisen ja ahdistuneitten , pelontäyttämien tuntien piinaa. Tuntui kuin yö olisi ollut kymmenen kertaa pidempi kuin päivä! Vaikka kuinka sanoin itselleni , että syntymä on maailman luonnollisimpia asoita, että lapsi ja äiti ovat parhaassa mahdollisessa hoivassa, että kaikki sujuu hyvin, olin välillä suistua hysteriaan. Kuinka moninverroin helpompaa oli 35 vuotta sitten itse olla samassa tilanteessa , synnyttämässä omaa lastani. Vai onko nyt käynyt niin , että aika on kullannut muistoni, muuttanut pelot iloksi , poistanut kivut ja ahdistuksen ja tehnyt minusta helposti ja kivutta selvinneen "sankarisynnyttäjän".Luulen niin.Juuri niin se kyllä totta puhuen on.
Mutta nyt on syntynyt tyttö, pieni kaivattu ja jo odotusaikana rakkaaksi käynyt ihmeolento. Tiedän , että hän korvaa kaiken sen tuskan ja vaivan , jonka hänen syntymänsä vanhemmilleen tuotti . Tänään se on jo unohdettu . On vain suunnaton ilo, että ovat saaneet elää sen kaiken , niin äiti kuin mukana ihmettä todistanut isä . Olen onnellinen, että poikani pääsi jakamaan syntymän kokemuksen yhdessä vaimonsa kanssa.Entisaikaan isät pidettiin kaukana synnytyshuoneesta.Ajateltiin, että he olisivat vain tiellä, eivät "kestäisi nähdä" dramaattista tapahtumaa, mikä lapsen syntymä aina on.
Vauva, mikä ihana tulokas ihmiseksi, mikä ihana kokemus vanhemmilleen ja mikä ihana elämän uusintakierros isovanhemmilleen.
"Kai tällä pallolla vielä on tulevaisuutta?" piirros hiirellä
Tuleeko minusta ystävien ja tuttujen mielestä liiaksi hössöttävä ja suhteellisuudentajunsa menettänyt mummo . Pahoin pelkään niin olevan käymässä . Mutta -So What- eikö se ole minun oikeuteni ?Olen iloinen, että sain kokea elämänketjun jatkuvan. Koska olen jo iäkäs mummoksi, olen päättänyt tavallaan jatkaa mummoilua vielä sitten kun ääneni on jo hiljentynyt . Tyttöä varten olen kirjoittanut salaisen stoorini, jotta hänen ei sitten isona tyttönä tarvitse vain arvuutella, minkälainen ihminen se mahtoikaan olla tämä Turun Mummu . Minä olisin halunnut tehdä mummulleni niin satoja kysymyksiä menneestä maailmasta , hänen elämästään ja kokemuksistaan, rakkauksistaan, unelmistaan , koettelemuksistaan ja menetyksistään.Kaikesta siitä , mikä oli muokannut hänestä minun oman valkohapsisen Mummuni. Siihen ei minulla ollut mahdollisuutta , koska meille oli suotu vain kolme yhteistä vuotta.Minun mummuni oli pienen tytön turva ja hoiva, kun muut perheenjäsenet olivat poissa tai kiireisiä. Mummun vuodet olivat elämäni perusjalka.
Tervetuloa maailmaan, uusi tyttönen. Teit minusta Mummun , toisen meistä kahdesta onnekkaasta isoäidistä . Lupaan, ettemme taistele suosiostasi, vaan rakastamme kumpikin omalla tavallamme. Ei ole tärkeätä kilpailla kummasta tulee elämäsi tärkein ja rakkain isoäiti ! Olet tuplasti tervetullut.
Minun taatani ja Mummuni, akvarellini vanhaa potrettia mukaellen
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti