Körö,körö kirkkoon

Äidinkieleni on suomi, tämä erikoinen ja omalaatuinen kieli, jonka olen oppinut kuulemalla lähiympäristöni puhetta. En ole joutunut aluksi pänttäämään päähäni kielioppisääntöjä siitä, miten kielemme sanoja taivutellaan eri sijamuodoissa tai mitä tarkoitetaan astevaihtelulla. Semmoisista kuultiin vasta koulussa. Sitä ennen ne olivat tulleet itsestään selviksi elämällä perheen keskellä. 

Ensimmäiset sanani olen omaksunut ehkä mummuni puheista minulle perheen uudelle ylimääräiselle tulokkaalle.Vietin nimittäin eniten aikaa mummuni hoivissa 70 vuotta sitten.Isä oli sodassa, äidillä työtä enemmän kuin oli kohtuullista ja isommat sisarukseni olivat kahdeksan vuotta vanhempia ja varmaan kiinnostuneempia omista kavereistaan ja omien tehtäviensä hoidosta kuin minun viihdyttämisestäni. Äidinkieleen minut opasti mummu ja kieli oli tietysti  Someron murre. 

Minulla ei ole mitään erityistä tietoa miten puhumaan oppimiseni edistyi, aloinko puhua varhain vai oliko oppimiseni kenties hitaanpuoleista. En tiedä onko minulla ollut vaikeuksia oppia tärisyttämään "ärrää", onko "äs" ollut pitkään hukassa. Semmoisista minulle ei ole kerrottu. Mutta tiedän, että kun sitten olen alkanut puhua, minun on kovin usein huomautettu puhuvan liikaa. Lapsena minua yritettiin hillitä nimittämällä minua mahdottomaksi pölöpäliköksi. Tai sanottiin, älä "kailota". Se tarkoitti, että olen turhan äänekäs ja yritän tuoda itseäni liikaa esille. Ihanteellinen pikkutyttö olisi ollut hillittympi. Mutta mallin nappasin tietysti läheltäni : koko perheeni ja lähin sukuni ovat kaikki hyvin puheliaita. Ei yhtään tuppisuuta joukossa.

Maailman ihanin, pieni lapsenlapseni, on saavuttanut kymmenen kuukauden iän ja jokaisena valveilla olonsa minuuttina elää kiihkeätä kasvun ja muutoksen aikaa. On opittu istumaan, ryömimään, ja nyt on ihaninta seistä nököttää pystyasennossa maailmaa tutkailemassa. Kaikki näyttää tuottavan hänelle suurta iloa. Uskon, että myös  hänen korvansa rekisteröivät nyt jokaisen ympäriltä kuuluvan äänen tarkasti ja ikäänkuin keräten materiaalia aivojen puhumistiedostoon, joka pian alkaa tuottaa sanoja. Joulun aikaan hänen jokelteluunsa ilmestyivät vauvauvau  ja ättättättä. Ja eikö vain meistä aikuisista ollut hauska kuulla siinä vauva ja äiti. Todellinen ensimmäinen sana antaa ehkä vielä hetken odottaa ilmituloaan.

Irinan isän puheeseen ilmestyivät sanat: anna ja ei noin vuoden iässä. Niillä olikin käyttöä. Oli hyvä osata sekä pyytää jotain herkullista kuin myös kieltäytyä asiasta, joka ei ollut mieluisa. Oli myös hienoa osata sanoa "hei-ei" kaikille ympärillä hääriville ja lähtöä tekeville tutuille. Nykyään hei-sanan  on melkein  korvannut tulokassana moi.Sekin on mukavan helppo ja luulen, ettei mene kauankaan, kun Irinakin ryhtyy moikkailemaan niin mummulle kuin muillekin. 

Miten suomalaislapset oppivatkin erityisemmin pohtimatta ja kyselemättä kaikki nämä kielemme kummallisuudet: pane saappaat jalkaan, hanskat käteen! Eihän saapasta panna mitenkään jalkaan sisälle, vaan sen päälle ja sitäpaitsi kahteen, ei vain yhteen jalkaan .
Muistan oikein hyvin, kun poikani puhumaan opetellessaan teki outoja, mutta hupaisalta kuulostavia virheitä. Kuitenkin niissä oli selvä  loogisuus  takana. Hänellä oli esimerkiksi käsi sanalla vähän aikaa monikon muoto käsit, eikä kädet. Noinhan vieraskielinen sen kai loogisesti ajattelisi taipuvan. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata Irinan puhumaan oppimista. Tuleekohan hänestäkin uusi pölöpälikkö perheeseen, tyyppi, joka rakastaa puhumista. Toivottavasti hän oppii ainakin rakastamaan loruja, runoja ja kaikkea ihanaa sanoilla leikittelyä, hölynpölyä ja pilipalia ja höpinää ja löpinää, nauttimaan  suomenkielen kaikesta omituisuudesta, omalaatuisuudesta ja hienoudesta.
Körö körö kirkkoon
papin muorin penkkiin
ruskealla ruunalla
valkealla varsalla............ 

Heittäydy runon ratsun mukaan