Näitä ajatellessani tuli mieleen monen moista ruokaan liittyvää muistoa menneiltä vuosikymmeniltä. Ruokakulttuuri on minun elinaikanani muuttunut tosi valtavasti. Nuoret ihmiset eivät parhaalla tahdollaankaan pysty kuvittelemaaan muutoksen suuruutta. Jos, ja varmaaankin kun, kehitys ja muutos jatkuu edelleen yhtä vauhdikkaana seuraavinakin vuosikymmeninä, minun on täysin mahdoton venyttää mielikuvitustani tavoittamaan Irinan, pienen lapsenlapseni jouluisia ruokia esimerkiksi viidenkymmenen vuoden kuluttua. Vaikka yrittäisin olla kuinka lennokas tai kuinka kaukonäköinen, en osaa hahmotella tulevia ruokatrendejä ja uusia tapoja hoitaa sekä ravitsemus että ruuan tarjoama nautinto. Tietysti sillä edellytyksellä, että maailman meno jatkuu edistyksellisenä ilman vakavia taka-askeleita tai katastrofeja.
Jotenkin on alkanut tuntua, että ainakin meidän suhteellisen hyvinvoivassa Suomessamme ruuasta on tullut jo liiallisen kikkailun ja ihmehifistelyn väline. Kun jouluviikolla olin ostoksilla tavaratalossa, minut valtasi jonkunlainen hulluus, mutta samalla myös ahdistus puikkelehtiessani kärryineni mielettömän korkeitten ja värikkäitten ruokatavaroista rakennettujen vuorien ja pyramidien väliköissä satojen kaltaisteni ahneitten seassa sinne ja tänne.Yritin pysyä pitkän ostoslistani ohjeissa ja välttää tarttumasta moneen muuhunkin niin houkuttavan näköiseen tuotteeseen, joka melkein kiljui korvaani: tätä kyllä tarvitset, osta nyt vain, joulupöydässä näyttäisi niin hienolta! Osta,osta!
Ja ostinhan minä; jopa niin paljon, että edessäni kassajonossa tavaroitaan pakkaava rouva nähdessään minun ostosmääräni, kysyi ystävällisesti, mihin saan kaikki tavarat kotona mahtumaan! Tunsin piston sydämessäni, sillä muistan joinakin jouluina heittäneeni myös ruokaa hukkaan joulun mentyä. On pakko huomata olevansa tyhmä ja kohtuuton.
Huomenna kuitenkin aion olla järkevä emäntä. En tarjoa kaikenmaailman alkupaloja ja väliruokia ja lisukkeita ja monenlaisia jälkiruokia.Tarjolla tulee olemaan poronkäristystä ja pottumuusia puolukkasurvoksen kanssa. Mutta koska on pyhä ja ystävät ovat rakkaita, on kai kohtuullista tarjota myös jälkiruokakiisseliä ja kahvia taatelikaakun kanssa. Juhlaruokaahan tämäkin on, vaikka ei kaikkia eksoottisia lisukkeita ja viinejä olekaan tarjolla.Toivon, että maistuu.
Kun kuuntelin historian professori Laura Kolbea radiossa puhumassa viime vuosisadan ruokailu- ja seurustelutavoista, eri säätyjen, ylhäisön, aatelisten, ja sivistyneistön tavoista ja toisaalta rahvaan, tavallisen kansa tavoista, minua alkoi samaan aikaan huvittaa, mutta myös ärsyttää nykyinen elämäntapamme. Enää ei ole säätyjä. Kaikki voivat esittää olevansa "ylhäisöä" ja "sivistyneistoä" ja kikkailla monilla ruokalajeilla ja erilaisilla viineillä. Nykyään ero syntyy varallisuudesta. Toisilla on varaa keksiä ruokapöytäänsä mitä uskomattomimpia hienostelutapoja, mutta toisilla on kysymys siitä, onko rahaa ostaa riittävästi ravintoa olipa sitten pyhä tai arki.
Minunkin on syytä unohtaa herkuttelunhaluni ja muistaa vanhanajan tapa siirtyä viettämään härkäviikkoja ja nauttimaan yksinkertaista arkiruokaa. Se on minulle ajankohtaisempi päätös kuin sadan päivän alkoholiton jakso.Sehän jo on minulle lähes koko ajan vallitseva asiaintila. Minulle sopii pyrkiä pysyttelemään kaurapuuron ja juuresten tarjoamalla tuhdilla ja huokealla linjalla ainakin seuraavan sadan päivän ajan. Mielenlujuutta!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti