Aamulla seurasin talossani asustavan vanhemman herrasmiehen yritystä lähestyä pieni roskapussi kädessään taloyhtiön roskisaitausta. Melkein tunsin omassa kehossani samat tuntemukset, kun katselin hänen pelokasta yritystään siirtää paino aina seuraavalle lyhyelle askeleelle. Päätös uskaltaa luottaa siirtymisen pitävyyteen kesti tuskallisen kauan. Hän yritti saada tukea kädellään roskista ympäröivästä matalasta puuaidasta, mutta yltääkseen avaamaan roskiksen oli otettava muutama askel ilman tukea. Lopulta hänen onnistui saada kansi avatuksi ja pussukka nieluun heitetyksi, mutta vielä oli onnistuttava kääntymään ja palaamaan pihan kohtaan, jossa oli jonkunlaista pitoa askelten alle. Hän selviytyi voittajana, mutta vain hyvin hitaasti keskittymällä äärimmilleen ja viime kädessä suorastaan hyvällä onnella.
Talossamme asuu paljon ikäihmisiä, samanlaisia hiukan jo normaalikelilläkin kömpelösti liikkuvia seniorikansalaisia kuin minäkin.Tämä talvisää, joka ilmeisesti on tullut jäädäkseen ainakin lounaiseen Suomeen, tekee meistä omaan koloomme pelkäämään jääviä sään vankeja. Lähdemme liikkeelle vain kun on pakko. Oikein pinnistelen, kun yritän muistaa aikaa, jolloin talvella liikkuminen minusta oli virkistävää, rentoa ja hauskaa. Montako talvea siitä jo onkaan? Milloin se oli, kun ensimmäisen kerran kaaduin niin, että silmänräpäyksen jo ehdin pelätä pahinta mahdollista tapahtuvan. Selvisin kuitenkin ilman murtuneita luita, ehjällä kallolla, vain kipeillä polvivammoilla, mustelmilla ja pitkään turvonneilla polvilla. Pahin vamma oli se aivoihin jäänyt muistijälki turvattomuudesta ja oman elämänhallinnan menetyksestä, joka tuota haaveria seurasi muutaman päivän viiveellä. Se ei ole hävinnyt, vaan kangistaa jokaista lihastani ja hermoani aina kun joudun liikkumaan liukkaalla. Siitä taas seuraa entistä pahempi vaara ja todennäköisyys kaatua.
Pitäisikö muuttaa Itä-Suomeen tai Pohjoiseen voidakseni kävellä pelkäämättä lumisella tiellä. Voi kuinka ihanana nyt muistankaan talvia Parikkalassa tai Imatralla, kun jalassani oli upean kauniit ja lämpimät pitkävartiset tallukkaat. Niitä voi ostaa pienehköltä valmistajalta jostain Kouvolan seudulta, eivätkä ne olleet muistaakseni aivan halpoja, mutta olivat todella hintansa arvoiset. Ne olivat lämpimät, kevyet ja hyvin kauniit värikkäistä villakankaista moninkertaisiksi lämpimiksi tikatut jalkineet. Ei sellaisia taida enää saada mistään. Olisivat varmasti halutut, mutta käsityö ei enää kuulu elämänmuotoomme, tai jos kuuluu, maksaisivat kai niin paljon, ettei esimerkiksi minulla olisi varaa ostaa. Kehitys on joskus oudosti vääränsuuntaista. Omistin voimakkaan aniliininpunaiset tallukkaat, ystävälläni oli turkoosit ja sisarelleni ostin kauniit ruskeansävyiset. En tiedä mitään kauniimpia talvijalkineita. Niissä oli mahtavaa saapastella kunnon narskuvassa pakkassäässä vaikka minkämittaisia lenkkejä, eikä kaatumispelkoa osannut edes kuvitella. Miten voinkaan kaivata noita aikoja ja keveitä askeliani.
Tottapuhuen on hyvä muistaa, että kerran noina "hyvinä vanhoina aikoinakin" talvi joskus osasi yllättää.Yhtenä vuonna mennessani kotiin Somerolle koulujen hiihtoloman aikaan jalassani tallukkaat ja toisina jalkineina monot, en yhtäkkiä voinutkaan ulkoilla, koska räystäistä lorisivat iloiset purot koko hiihtolomaviikon ajan. Ei tosiaankaan ollut asiaa ulos tallukkaissa, ei monoissa.Vaikka ilmastonmuutoksesta ei silloin vielä ollut aavistustakaan, ei helmikuisen pakkaskelin säilyminen ollut aivan sataprosenttisen taattua Somerolla. Paljon suurempi todennäköisyys kunnon talveen ja loistaviin hiihtosäihin olisi ollut Koti-Karjalassa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti