Kaikkihan sen tietävät, että ihmisillä on suuria keskinäisiä eroja nukkujina: on aamuvirkkuja ja yökyöpeleitä, on vähäunisia ja paljon unta kaipaavia. On niitä, jotka nukkuvat aina samaan aikaan ja yhtä pitkään, säännöllisesti kuin kello. Ja toisaalta on myös niitä, jotka tarvitsevat lääkitystä päästäkseen ollenkaan uneen. Itse olen aina kokenut olevani illanvirkku, joka nauttii hiljaisista valveillaolon tunneista keskiyön jälkeen ja mieluusti venyttää aamu-unet pitkälle päivään. "Illanvirkku, aamuntorkku, se tapa talon hävittää". Kuka lie tuonkin viisauden saanut iskostetuksi koko kansan suuhun. "Aikainen lintu madon nappaa", sanoo englantilainen . "Aamuhetkellä on kultaa suussaan" kertoo ruotsalainen sananparsi. Opittu on, vaan onko otettu opiksi?
Ammattini pakotti minut oppimaan heräämään useimmiten jo kuuden kieppeillä ehtiäkseni riittävän ajoissa työpaikalleni. Ainakin niinä vuosina, jolloin oli myös ehdittävä viemään lapsi päiväksi hoitopaikkaan. Nyt ajattelen suurella myötätunnolla omaa silloista itseäni ja niitä kaikkia tämänhetken vanhempia, jotka joutuvat ensin itse pakottautumaan hereille kellon äkäisesti soidessa ja sitten iloisina ja tasapainoisina kohtaamaan lapsen herättelyn ja takkuilun ja haluttomuuden yhteistyöhön. Kumminkin on pakko selvitä vaatteisiin ja matkaaan pimeydessä, sateessa ja liukkaudessa, kelillä kuin kelillä kenties kaukanakin olevaan hoitopaikkaan, vaikka kaikki osapuolet eivät muuta haluaisi kuin käpertyä peittoon vielä tuntikausiksi.
Elävästi myös muistan yläasteikäisiä oppilaitani aamulla kello kahdeksan "kuuntelemassa" keskusradiosta mieltä ylentäväksi ja työniloa ja motivaatiota lisääväksi takoitettua aamunavausta. Näin tietysti, että suljettujen silmäluomien taakse ei kuulunut ainoatakaan viisauden sanaa. Viiden minuutin aamunavaus päästi unensumeat aivot putoamaan vielä hetkeksi mustaan pehmeyteen, niin kaivattuun, että tuntui kurjalta pakottaa joukko murkkuja hereille oppimaan perfektin tarpeellisuutta englannin puhumiseksi. "Anna mun nukkua". En luule olleeni parhaimmillani opettajana maanantaisin kello kahdeksasta kymmeneen, kun edessäni istui parikymmentä uupunutta kahdeksasluokkalaista. Vaikka olisin seissyt yhdellä kädellä tai laulanut kuin Madonna, osa joukosta ei olisi minuuttikaupalla ollut selvillä mitä luokan edessä oikein tapahtui, kuka oli tuo ikävästi häiritsevä tyyppi kesken ihanan unenpätkän.
Nykyinen tuttavapiirini koostuu paljolti ikätovereistani.Monilla meillä on nukkumiseen liittyviä ongelmia. Perheessänikin on liian vähän nukkumaan pystyviä, joilla on jatkuvasti univajetta. Tuntuu kohtuuttomalta valittaa heille kuinka myöhään taaskin olen herännyt. On heitä, joita vaivaa nukahtamisen vaikeus. Kestää päästä syvään uneen vaikka on asettunut mukavasti sänkyyn. Voi kulua tunti, toistakin, eikä uni vain syvene. Jotkut turvautuvat unilääkkeeseen. Itse en ole vielä halunnut kokeilla lääkkeellä nukahtamista. Joskus minullakin on nukahtamisessa vaikeutta, syvään uneen pääsy vain viipyy ja viipyy ja tunnit kallistuvat pitkälle aamuyölle. Lopulta annan periksi ja menen keittiöön. Pieni pala ruisleipää ja tilkkanen maitoa tai hätätilassa piimää riittää useimmiten "tainnuttamaan" minut uneen. Kyseessä on ilmeisesti jokin sokeriarvoihini kuuluva juttu, diabeetikko kun olen.
Viimeaikoina olen taas ikäväkseni uudistanut tuttavuuttani aamuyön unettomuustuntien kanssa. Nämä valvotut tunnit kolmesta viiteen ovat toisen sävyisiä kuin nukahtamista odottavan tunnit. Aamuyön tunneissa on usein mukana jonkunlaista elämään tunkevaa ahdistuneisuuden ja huolten sävyä. Asiat tuntuvat vaikeammilta ja pienetkin huolet pyrkivät ihmeesti kasvamaan aamuyön yksinäisyydessä. Joskus yritän nujertaa tuon "sudenhetken" hakemalla sanomalehden ovelta, kun se juuri noihin aikoihin vaimeasti kolahtaen tipahtaa luukusta. Aika usein hiukan tokkurainen rämpiminen Hesarin läpi riittääkin nukuttamaan niin, että seuraava herääminen tapahtuu vasta, kun päivä on pitkällä ja useimmiten yöllä vatvotut ongelmat ovat päivällä kutistuneet hiukan pienempään kokoon.
Suomi kärsii univajeesta, kirjoittaa päivän lehdessä professori Alf Rehn ja uskaltaa ehdottaa keinoksi selvitä talouden ja koko yhteiskunnan kärsimästä lamatilasta parempaa nukkumista. Uskon hänen olevan oikeassa. Mutta miten tilanne korjattaisiin. Mistä saadaan lisää tunteja nukkumiseen parhaassa työiässä ja lapsiperheitten arkea eläville aikuisille? Mitä muutoksia, mitä päätöksiä heiltä itseltään, työnantajiltaan ja koko yhteiskunnan rattailta se vaatisi? Ainakin asian tärkeyden todellista tiedostamista ja asenteitten muutosta. On hirveätä, jos pitää lohduttautua ajatuksella, että eläkkeellä sitten ehdin levätä. Lepäämistä ei voi siirtää varastoon ,vaan sen on tapahduttava tässä ja nyt, aina kun on uupunut ja on levon tarpeessa. Sitäpaitsi, voi käydä niin, ettei sitten enää kykenekään lepäämään terveesti ja virkistävästi, kun lopultakin on eläkkeellä. Monien sairauksien riskitekijänä tiedetään olevan uupumus, stressi ja pitkään jatkuneet unihäiriöt. Luulen, että omien sairauksienikin taustalla lymysivät nämä peikot, mutten halunnut niitä nähdä. Kielsin kiivaasti olevani liian stressaantunut. Halusin uskotella, että minä kyllä pärjään, ei minulla ole mitään ongelmia. Tyhmänylpeyttä.
Ei ole oikein odottaa , että "haudassa voi sitten levätä". Paljon parempi viisaus on mielestäni entisen mieheni käyttelemä lause :"on kuin laittaisi rahaa pankkiin, kun nuori mies nukkuu". Tämä viisaus otti minua hirveästi päähän kuultuna tilanteessa, jossa pyysin jotain palvelusta ja hän katsoi olevansa oikeutettu lepäämään. Totuuden siemen siinä kumminkin on. Koko Suomi saattaisi saada rahaa pankkiin, jos useampi nuori mies ja nainen kykenisi lepäämään tarpeeksi, silloin kun on uupunut.
"Höyhensaarille, mars mars"
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti