Joskus kuitenkin huomaan itsessäni vieläkin elävän lapsellisen kapinahenkisen ja keskenkasvuisen "minä itse"-tyypin, joka haluaa kapinoida näitä omia ja täysin vapaaehtoisia säädöksiäni vastaan. On hupaisaa kuunnella tätä oman pään sisäistä hiljaista taistelua esimerkiksi siitä, olisiko viisasta pitäytyä säännöllisempiin nukkuma-ja ruoka-aikoihin, pitäisikö imuroida ainakin kerran kahdessa viikossa, pitäisikö ainakin yrittää käydä ulkona jokaisena päivänä, lenkillä edes kerran viikossa, jne jne. Kaikki nämä "tärkeät" pohdinnat yleensä liittyvät asioihin, joitten hyvinkin ymmärrän olevan terveyteni ja yleisen hyvinvointini kannalta sopiviksi tiedettyjä tapoja ja niiden tekemättä jättäminen hiukan kyseenalaista, vaikkei hyvin suurta riskiä sisältäviä. Kapinoimalla tämmöisissä lapsellisissa demonstraatioissa oman itseni kanssa pyrin ilmeisesti todistamaan olevani vapaa tekemään päätökseni,
olemaan kaavoihin kangistumaton, muuntautumiskykyinen ja joustava!
Yhden naisen kapinastani voi olla monenlaista mieltä. En huomaa maailman, edes oman pikkuisen minimaailmani mitenkään parantuneen, tai muuttuneen näitten mielenilmausteni seurauksena. Tai ehkä suorastaan voin sanoa, että muutos on useimmiten negatiivinen. Kuten esimerkiksi tänään. Sain joululahjaksi tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin He eivät tiedä mitä he tekevät. Kirja on hyvin paksu tiiliskivi. Aloitin sen lukemisen pari päivää sitten. Alkuunpääseminen otti voimille.Tällä kertaa en hurmaantunut, vaan olin suorastaan pettynyt ensimmäiset sata sivua luettuani. Uskalsin jopa epäillä, etten jaksa koko kirjaa . Eilisiltana kumminkin kävi niin, että pakkolukemisen sijasta aloin kiinnostua ja kuinkas sitten kävikään: laskin kirjan käsistäni vasta aamuyöllä klo 05.30. Kapinallinen minussa oli saanut vallan. Se sanoi: kukaan ei voi estää lukemasta kirjaa läpi koko yön, olet tehnyt niin ennenkin, muista vain nuoruuttasi.
Nyt on jo iltapäivä ja oloni on takkuinen, päiväjärjestys on romutettu, ruoka-ajat unohdettu ja koko ajatusmaailmani aika hämmentynyt. Mutta vaikka en pitänyt kirjasta likimainkaan niinkuin useimmista edellisistä Finlandia-palkituista, sen useat ajassamme jo olevat ja kenties vielä pahemmaksi kehittyvät vaikeat moraaliset kysymykset veivät mukanaan, enkä voinut lopettaa kesken. Tämä kirja on taas yksi tämmöinen tärkeä "huutavan ääni korvessa", jonka pitäisi pysäyttää kaikki ihmiset miettimään. Onko tämä se maailma ja se tulevaisuus, jonka haluamme jättää tulevien sukupolvien elettäväksi. Onko yksilöllä oma tahtonsa, vai onko hän nappula, joka on voimaton suuren pääoman, taloudellisten intressien ja edistyksen nimissä tapahtuvissa muutoksissa? Pelottava visio, kuinka ihminen on avuton ja voimaton pikku nippeli suuressa tuntemattomassa jättikoneistossa. Kirja jätti aika apean olon.
Vaikka kirja liikkui tavallaan vielä pitemmälle edistyneessä teknisessä kyber-maailmassa, kuin tämä oma elämäni, tuntui pahalta huomata jo nyt monien uusien uhkien ilmaantuminen omaan arkeeni. Viimepäivien hyökkäykset OP-pankkiin, jossa vähäiset pankkiasiani hoitelen, oli pelottava tulevaisuuden kuva, vaikkei sinänsä minua haitannut. Samoin tunsin voimakasta vastenmielisyyttä, kun vuoden ensimmäiset City-Marketin nettimainokset paljastivat "ihanuutensa": minulle henkilökohtaisesti laaditut ostotarjoukset. Juuri minulle, ei siis ystäväpeheelleni, jonka kyydissä usein käyn shoppailemassa. Heille taas oli aivan juuri heille sopivasti räätälöidyt tarjoukset, joita minä en voi hyödyttää! Viattomalta tuntuva kauppiaan hyödyntämä kikka tutkailla ostostottumuksiani tietotekniikan keinoin ostotositteestani, mutta minusta kovin arveluttava tapa tehdä minusta tarkkailtu ja manipuloitu pelinappula.
Isoveli, siis tietotekniikka oli siis analysoinut tapani ostoskuiteista. Koneäly oli laatinut minusta profiilin: mummoikäinen yksinasuva, hiukan tuhlailuun taipuvainen nautiskelija, ei kovin innostunut teknisistä vempaimista , mutta sitäkin innostumeempi uusista ruokatrendeistä ,joten hänelle tarjotaan näitä ja näitä syöttituotteita, näin kuvittelen. Olen loukkaantunut. Tottakai olen selvillä, että jo kauan sitten olen lakannut olemasta vain joku 71 vuotias naispuolinen Suomen kansalainen. josta on henkilötiedot verottajalla ja Kelalla ja henkikirjoittajalla, sekä joissakin terveystiedostoissa lääkärikäyntien jäljiltä. Sen lisäksi minusta on tietoja monissa sellaisissa tiedostoissa, joitten olemassa olosta minulla ei ole hattaran vertaa haisua. Muistan ihmettelyni, kun olin aloittanut aktiivisemmin käytellä tietokonetta ja esimerkiksi kirjoittanut sähköpostissa serkulleni potevani jalkakipua, niin jo päivän päästä koneelleni ilmestyi mainoksia fysioterapiasta ja lääkkeistä.Tai kun kysyin hänen lomasuunnitelmistaan, sain postia Viron kylpyläin ihanuuksista ja tarjouksia halvoista hotelleista. Kuka luki sähköpostejani? Sitten hoksasin estää mainosten ja muun roskapostin tulon ruutuuni ja tunsin taas oloni hiukan turvatummaksi ja ajatukseni "salaisemmiksi". Silti ymmärrän, että koska käyttelen tätä nettiavaruutta, voin olla vaikka minkälaisissa tiedostoissa ja monenlaisten "uhkien" maalitauluna . Mitä hyödyttää yksityinen, lapsellinen kapinointini arjen pikku normeja vastaan, kun olen osallisena suuressa palapelissä, jota käydään kokonaan uusilla ulottuvuuksilla ja arvoilla, jotka ovat minulle tuntemattomia, ehkä täysin omieni vastaisia ja suorastaan mielikuvitukseni tavoittamattomissa. Ei yhtään auta todisteluni omasta päätösvallastani, milloin nukun, pesenkö hampaani, luenko kirjoja vai siivoanko säännöllisesti.
Onko ihmiskunnan tekninen kehitys, tieteen ja huippuälyn saavutukset vielä jonkun hallinnassa, vai onko maailma suistunut tielle, jonka suunta on kaaos? Kuka päättää siitä, millaisessa maailmassa lapseni ja lapsenlapseni elävät? Kuka ja missä on se "Isoveli", joka tätä hulluutta säätelee ja nappuloita painelee? Olisipa se vieläkin viaton ja voimaton Rouva Fortuna mieluummin, kuin tunteeton ja loputtoman ahne Herra Kaikkitietävä Tekoäly.
klikkaa suuremmksi
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti