Aika aikaa kutakin

Myöhään eilis-iltana ymmärsin yhtäkkiä, että evakkoretkeni onkin jo  uhkaavasti lopuillaan, vaikka jossain vaiheessa se oli tuntunut jatkuvan loputtomiin. Ja niin vain kävi, että sain kehitellyksi käänteisen stressin. Nyt aiheena kotiinpaluu, kun kaksi kuukautta sitten valvoin öitä jännittäessäni etukäteen näitä viikkoja poissa kotoa. Ankarimmaksi stressi kasvoi silloin, kun mietin, miten selviän tavaroitten pakkaamisesta sekä mukaan, että  kotona suojaan pois remontin tieltä. Kaikki kumminkin tuli jotenkuten ajoissa kuntoon. Pääsin lähtemään matkaan ja sitten olo vähitellen helpotti ja unikin alkoi maistua tilapäiskodissa.

Nyt on kaksi kuukautta kohta kulunut ja kotiin matkaavat tavarat pitää olla kasassa ja valmiina lähtöön ylihuomenna aamulla.Viime yön tunteina, kun stressitaso taas oli senverran noussut, että esti kunnollisen nukkumisen, tuntui aika helpolta ajatukselta koota runsaat, naurettavasti liiankin runsaat tavaramääräni paluumatkalle. Nyt ahdistusta aiheutti kaaos, jonka tiedän kotona odottavan. 

Kiireessä kasattu ja röykkiöihin peitelty tavarapaljous pitäisi jotenkin saada siirretyksi takaisin paikoilleen. Koko kotia verhoava hienonhieno porausten aiheuttama pölyvaippa pitää kuitenkin saada ensimmäiseksi imuroiduksi ja pyyhityksi ennenkuin elämä voi tuntua viihtyisältä ja ilma turvalliselta hengittää. Se vaatii voimia ja vie aikaa.

Aika on kummallinen juttu. Se ei ole suinkaan aina samanpituista, vaikka sitä mitataankin muuttumattomilla ajan yksiköillä, sekunneilla, minuuteilla, tunneilla. Aikaa on joskus liikaa, usein liian vähän. Jokainen tietää kuinka piinallisen totta on lause: odottavan aika on pitkää. Joskus raskaina odotuksen ja pelon täyttäminä minuutteina ne ovat venyneet niin pitkiksi, että viisikin minuuttia on ollut kuin tuntien kärsimys.Yhtä todeksi olen  kokenut lauseen ajan lentämisestä tilanteessa, jonka olisin toivonut jatkuvan pitempään. Aika on rahaa, sanotaan ja joskus se on liiankin totta. Asiat pitäisi osata tehdä aina hyvissä ajoin, eikä oikeastaan koskaan ole varaa tuhlata aikaa. Entisaikaan neuvottiin ottamaan ajasta vaarin, eikä silloin kyllä  tarkoitettu vanhaa ukonköppänää kumppaniksi otettavaksi.


Näinä kuluneina viikkoina poissa kotoa minulla on ollut monena päivänä päinvastainen ongelma kuin useimmilla ikätovereillani: ihan liikaa joutilasta aikaa, ihan liian vähän järkevää puuhaa. Ainakin jos on uskominen useimpien eläkeläisten vakiovalitusta tavattomasta kiireestä. Minulla ei todellakaan ole ollut kiirettä mihinkään. Vaikka olen puuhastellut kaikenlaista jonninjoutavaa ajankulua tai ajanvietettä, niinkuin  tavataan sanoa, olen silti välillä suorastaan yrittänyt tappaa aikaa. Sepä ei ole onnistunut. Minusta välittämättä se vaan on jatkanut mateluaan verkkaisesti eteenpäin.

Mutta annas olla kun tästä ollaan päästy viikonloppuun ja olen kotona siivousurakkani keskellä! Enköhän vaan ala manailla kiirettäni ja toivoa, että aika riittäisi saada kaikki valmiiksi, ennen kuin pikkuinen vieraani saapuu ensivierailulleen. Sitten tämä odotettu ja toivottu vierailu taas varmaankin lentää ohi semmoisella vauhdilla, että tuskin olen ehtinyt pysähtyä nauttimaan vauvan tuoksusta ja hymystä, jonka naamani toivottavasti nostaa hänen suupieliinsä ja sikuriaisiin silmiinsä, kun jo tekevät poislähtöä. Siinä kohdassa aika saisi taas mielellään hidastaa ja oikein jarrutella juoksuaan. Pari päivää kuluu varmasti ihan liian äkkiä. 


Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Täytyy opetella lukemaan oikein ajan merkit ja elää ajassa mukana.Niin se on. Kuulostikohan tuo jotenkin kokoomuspuolueen vaalilauseelta? Haluan nautiskella tästä joutilaasta ja laiskotteluun luvan antavasta elämänvaiheesta niin hyvin kuin mahdollista. Ainainen kiire ja touhotus on minusta suorastaan rikos vanhenemista vastaan. 

"Ajasta aikaan kestävinä" ,  egyptiläiset säilöivät sisäelimet, maksan ja sydämen pieniin saviruukkuihin  hautoihinsa .   vesiväri 2013

Juhannusyö

Hiljainen yön hetki. Päivä ja yö ovat juuri tänään olleet saman mittaiset, mutta jo huomisesta lähdetään syksyä kohden, yö alkaa varastaa päivältä minuutteja. Oikeastaan Juhannus on nyt takana, mutta toisaalta vanhanajan tapaan juhannusaatto olisi vasta ylihuomenna.
Kun ihminen on ikääntynyt, kuten minäkin jo olen, huomaa enenevässä määrin muistelevansa menneitä aikoja. Ajatukset hyppivät omituisesti ja ilman kummempaa syytä  juhannuksiin, jouluihin ja muihinkin erityisiin päiviin joskus vuosikymmenet sitten. Kuvia pulpahtelee yllättäen muistin sopukoista. Yhtäkkiä vain huomaakin muistelevansa  jotain tiettyä juhannusta vuosikymmenten takaa ja hämmästyy omia muistojaan, niiden moninaisia  tunnelmia kuin katsoisi vanhaa elokuvaa.

Varsinkin näin käy, jos on aikaa olla yksin omassa rauhassaan ilman paljoja ulkoisia virikkeitä tai muitten ihmisten seuraa. Minulla on nyt ollut tämmöinen hiljainen keskikesän juhla, ei mitään tavanomaisia juhannuksen rituaaleja. Ja varsinkin kun sääkin on ollut kaikkea muuta kuin hymyilevä kesäsää.On ollut oivallinen tilaisuus antaa muistojen tulla ja palauttaa mieleen toisenlaisia juhannuksia elämäni varrelta.

Lapsuuden juhannuksista dramaattisin, järkyttävin ja siksi syvälle mieleen porautunut juhannus oli se, jolloin tätini aviomies hukkui humalaisten venehaverissa juhannuksen aatonaattoyönä . Monta tuttua miestä lähti kotimme rannan tuntumasta rehvakkaina metelöiden pienehköön moottoriveneeseen ahtautuneena ja melkoisessa  humalassa kaikki. Sisareni oli kuulemma tokaissut ikkunasta lähtötilannetta seurattuaan, että noista vielä joku hukkuu. Niin sitten kävikin. Jostain humalaisten aivojen neronleimauksesta eniten humalassa ollut oli keskellä järvenselkää noussut äkillisesti seisomaan raskaassa lastissa syvällä uineessa veneessä. Äkillinen liike sai veneen pahasti kallistumaan, reuna hörppäsi vettä ja koko äijäporukka oli veden varassa.Yksi joukosta oli uimataidoton , toinen vain heikosti uimataitoinen, mutta molemmat älysivät tarrata kiinni veneen laidasta ja pelastuivat. Joukon paras uimari oli tätini mies, joka huolehdittuaan ensin, että toiset häntä huonommat uimarit selviävät, olikin yhtäkkiä hävinnyt näkyvistä. Kukaan ei tiennyt miksi ja missä vaiheessa hän oli painunut pohjaan. Oliko saanut krampin tai uupunut sittenkin, jää tietämättä.

Seuraavana aamuna kotiimme tuli tieto onnettomuudesta.Aikuisilla oli juhannuskiireensä ja työnsä hoidettavana. Minä olin vielä lapsi, mutta minut lähetettiin tätini seuraksi aattopäiväksi. Päivästä tuli pitkä ja tuskainen. Tätini kulki ikkunasta toiseen tähyillen järvelle, huokaili raskaasti, ei itkenyt vaan toisteli hiljaa itsekseen: "Ei sitä vaan näy ei kuulu". Koin olevani kuin jonkunlainen vartija, jonka tehtävä oli tarkkailla, ettei tätini epätoivo käy ylivoimaiseksi. Se oli loputtoman tuntuinen päivä. Vasta illalla minut vapautettiin tästä ahdistavasta virastani, kun joku aikuinen tuli tilalleni.

Juhannuspäivänä istuin tuntikaudet helteessä jännittämässä sukeltajan yrityksiä löytää hukkunut. Muistan elävästi sisäisen puistattavan vilun tunteen, joka värisytti minua aina kun sukeltaja nousi pintaan. Ja kuitenkin päivä oli hyvin kuuma. Miksi minun  piti ängetä  paikalle, mitä odotin näkeväni? Kauhistun, kun huomaan oman sairaan uteliaisuuteni, haluni kokea ennenkokematonta kauhua, jos ruumis olisikin  löytynyt ja nostettu ylös!Mistä ihmiseen syntyy tämmöinen inha halu tirkistellä ja kauhistella? Olin vain vähän toisella kymmenellä. Ihmettelen myös, miksi vanhempani antoivat minun mennä paikalle muiden uteliaitten sekaan? 

Toinen aivan erilaisen tunnelman juhannus, paljon miellyttävämpi kaukainen juhannusmuisto. Jostain syystä sekin tänään hypähti mieleeni kovin selkeänä, kuin olisi vasta hiljattain koettu: vuoden 1978 juhannus.  Silloinkin oli  viileähkö ja sateinen sää kuten tänään. Ei kuitenkaan näin surkean kylmä. Vielä aattoaamuna oli sen verran poutaa, että joimme aamukahvin ulkona kalliolla Korppoon upeassa kesämaisemassa. Iltaa kohden raskaat pilvet kerääntyivät ja alkoi sataa tihuuttaa. Alkukesä oli ollut todella upea, välillä jopa helteinen. Olin saanut hienon vanhan kannakselta siirretyn hirsihuvilan kesäpaikakseni erikoisen onnenpotkun seurauksena. Mutta sitäkin suurempi onnenpotku oli kohdannut minua vain runsas viikko ennen juhannusta, kun minulle oli selvinnyt yllättävä tieto: minusta on tulossa äiti, olen raskaana.
Juhannuksena asia oli vielä niin tuore, etten ollut sitä kunnolla pystynyt sisäistämään. En juurikaan harmitellut kehnoa säätä, sillä sisäinen ajatusmaailmani oli nyt keskipisteessä. Kävelimme erään huvilalle juhannusvieraaksi tulleen naisystäväni kanssa tuntukaudet alkuyön hämärässä pitkin hiljaisia teitä ja polkuja. Sataa tihuutti kevyen kevyttä sadetta, joka ei tuntunut ikävältä. Nautimme hiljaisuudesta, alkukesän tuoksuista, vihreydestä ja merilintujen äänistä.Puhuimme elämän järjestämistä ihmeellisistä ja odottamattomista käänteistä. Yritimme  kaavailla tulevaisuuttani. Ystäväni oli eronnut, poikansa kanssa yksin elävä, mutta toivoi vielä löytävänsä uuden rakkauden elämäänsä. Hän halusi kokeilla juhannusyön taikaa ja kokosi vaadittavat seitsemän kukkaa tyynynsä alle nähdäkseen unessa tulevan sulhonsa. Minulle riitti kutkuttava ajatus, että se olisi viimeinen juhannus, jolloin olisin vain minä yksin. Seuraavana juhannuksena minulla olisi pieni oma ihminen jakamassa elämääni. Olisinko onnellisempi kuin tänään? Kaikkia juhannustaikoja ihmeellisempi taika kasvoi ja kehittyi sisälläni ilman, että voin itse siihen mitenkään vaikuttaa. En juuri saanut unta noina alkukesän öinä, kun kovin monet kysymykset täyttivät  mieleni. Se oli kesä, joka on ikimuistoinen, elävänä muistissa säilyvä, erilainen kuin kaikki muut. Oli monenlaista huolta, mutta vielä enemmän iloista ja jännittynyttä uuden odotusta.

Vanamot suvisena iltana ,  piirros hiirellä

Tänä juhannusyönäkin  ajatukseni vaeltavat yllätysvauvaan, josta ensin  kasvoi pikkuinen poika , sitten iso poika ja vihdoin aikuinen mies. Tänä juhannuksena hän on oman pikkuisen tyttönsä isä. Enkä minä ole tosiaan koskaan enää  ollut  ihan yksin juhannuksena, sillä ajatuksissani he ovat koko ajan  mukanani olipa arki tai juhlapyhä.

Kahvipaussilla

Selailin tässä yhtenä päivänä Turun seurakuntien kaikkiin koteihin toimittamaa Kirkko ja me-lehteä. Siellä sattui silmiini kuva papista, joka kuvaili nuorille papin toimenkuvaa ja vitsaili, että papiksi aikovalla olisi hyvä olla kyky ja halu juoda paljon kahvia. Papeille kun on tapana tarjota kahvia missä ja minkälaisissa asioissa sitten ikinä liikkuvatkin seurakuntalaistensa parissa.Parhaimpina tai pahimpina päivinä voi tulla juoduksi jopa useampi kymmen kahvikupillista.

Suomalaiset ovat kuulemma yksi maailman suurista kahvinjuojakansoista.Kahvi on nautintoaine, jonka  nauttimiseen ei liitetä synnin leimaa, ei paheksuta sen pahemmin kahvia juovaa pappia kuin mökin eläkeläismummoakaan, vaikka kumpikin joisi kahvia selvästi yli kohtuulliseksi koetun määrän. Kahvi on nautintoaine, johon liittyy lähes pelkästään myönteisiä mielikuvia.

Sota-aikaan ja vielä melko pitkään sen päätyttyäkin kahvin saatavuus oli hyvin rajoitettua. Oli aika, jolloin juotiin pelkkää kahvin korviketta tai ainakin juomaa, jossa varsinaista kahvia oli vain pieni murto-osa .Vielä minun lapsuudessani oli  kahvia ostettaessa käytössä ostokortit, joilla kahvia sai ostaa vain säännöstellyn määrän perhekuntaa kohden.Kahvin vapautuminen säännöstelystä ja hinnan aleneminen sellaiseksi, että se on kaikkien saatavilla, on ollut suomalaisille suuri ilon aihe.Mutta vaikka kahvi ei olekaan enää tolkuttoman kallista, ihmiset jaksavat nähdä vaivaa hankkiakseen kahvia halvemmalla kuin normaalihinta olisi. Lähes kaikki tarttuvat hanakasti kauppojen kahvitarjoussyötteihin. 

Lapsena en pitänyt kahvista, vaikka olin saanut sitä maistaa. Se oli mielestäni yksinkertaisesti kamalan makuista. Makua ei parantanut sokeri tai maito, eikä naapurinlasten aamuinen herkku "pullamoso" ollut alkuunkaan minun juttuni. Muistan, kuinka kummitätini, naapurin Irja-emäntä, laittoi kahdelle pienimmälle lapselleen, minun ikätovereilleni, mukin pohjalle lorauksen kahvia ja maitoa, johon sitten itse mossasivat lisukkeet."Söisit sääkin mosoa niin saisit väriä poskiisi", sanoi Irja minulle. Minun ihonvärini kun on aina ollut hyvin vaalea, olipa sitten kesä tai talvi. Hänen lapsensa taas olivat hyvin tummaihoisia, päivettyivät lähes paahdetun kahvipavun värisiksi. Mutta minäpä olin aika nenäkäs ja pikkuvanha, kun sanoa napsautin:"minulla onkin verta suonissani eikä kahvia".

Lapsuusmuistoihini kahvista liittyy ehdottomasti toisen naapurini komea emäntä Aune, jolla oli erityisen lumoava ja hienostunut tapa nauttia kahvinsa.Ensimmäiseksi hän pani kovan sokeripalan huultensa väliin, kaatoi tilkan kahvia teevadille ja taitavalla ranneliikkeellä pyöräytti tassia niin, että kahvi siinä tanssahti ympyräliikkeen muttei kuitenkaan läikähtänyt maahan Tällä liikkeellä hän kulautti sopivasti jäähtyneen annoksen sokeripalan lävitse suuhunsa hyvin nautinnollisen näköisenä ryystäen.Toinen samanlainen taiturillinen kulaus ja vielä kolmaskin ja niin oli kuppi tyhjä. Minusta oli suorastaan hypnoottisen kiinnostavaa seurata tätä rituaalia, jollaista meidän perheen kahvittelijat eivät tarjonneet.
Kolmas hupaisa menneen ajan kahvitteluihin liittyvä muistoni on äitini Olga-tädin pikkuruisessa syrjäkylän mökissään tarjoamaan kahvihetkeen liittyvä. Olga-täti oli hyvin nuuka kaikissa asioissa. Kahvinkeitossa nuukuus merkitsi sitä, että kahvia pantiin veteen vain hitunen. Jotta kahvi pikkuruisesta kahvimäärästä huolimatta olisi maistunut muulta kuin keitetty tiskivesi, hän antoi sumpin porista hiukan pidempään, että maku ehtisi irrota.Lopuksi hän varmisti maun lisäämällä melkoisen määrän suolaa. Sitäpaitsi pannun pohjalla saattoi olla jo muutaman ennenkeitetyn kahvin porotkin aromia tuomassa. Lopputulos  oli kiistämättä hyvin erikoinen. Olin jo senverran isompi, että halusin kokeilla tätä laihuudestaan kuulua kahvia. Aivan kamalaa. Äitini kävi joskus omavaltaisesti  lisäämässä lusikallisen, pari kahvinporoja, kun Olga ei huomannut. Suolan poisjättämisestä käytiin myös ikiaikaista väittelyä. Mutta niinpä vain Olgalla oli kuollessaan sievoinen summa rahaa, joka oli kai säästynyt, kun ei oltu kahvissa törsätty. Ei kyllä missään muussakaan!

Ennen avioitumistaan äitini oli ehtinyt toimia muutamia vuosia 1930-luvun alkupuolella kahvilakonditoriassa. Kahvilakulttuuri kukoisti jo silloin. Mutta ei äidin tarvinnut vielä hallita semmoisia taitoja, joita  nykypäivän hienoimpien kahviloitten barristat hallitsevat. Nämä huippuunsa koulutetut ammattilaiset loihtivat latte-kupillisten päälle käsittämättömän hienoja taideteoksia kahvin ja kuuman maidon sekä taitavan kaatotekniikan avulla kuin silmänkääntötemppuna. Tuloksena voi olla ihana kukka tai sydän tai kasvot tai mitä ikinä vain osaa kuvitella. Tuntuu melkein pahalta upottaa huulensa tuohon hetken taideteokseen, mutta juotavahan se on, koska  kahville on tultu, nautiskelemaan. Ihan halpaakaan tämmöinen nautinto ei ole, mutta joskus niin haluttavaa, että on hintansa arvoista viimeiseen haalenneeseen pisaraan.

Kahviloista on tullut koneineen ja  tiskin takana seisovine asiantuntijoineen lähes liian pelottavia tämmöiselle eläkeikään ehtineelle, joka ei millään pysy kaikkien näitten nimitysten ja outojen valmistustapojen saloista selvillä. Ei  tiedä, mitä osaisi tilata, tai  mitä saisi, jos uskaltautuisi tilamaan jotain oudonnimistä. Silmät pyöreänä voi katsella ympärilleen nuorempien asiakkaiden erilaisia annoksia ja kuunnella korvat höröllä muiden tilauksia kuin vierasta kieltä, jonka sanastoa ei hallitse.

Huvittavaksi on käynyt myöskin sukupolvia erotteleva tapa, minkälaisesta astiasta kahvi nautitaan. Monet ikäiseni päivittelevät nuorison kamalaa  tapaa juoda kahvinsa suurista mukeista. Jotkut minunkin ystävistäni valittavat, että kahvi ei maistu ollenkaan yhtä hyvälle, kun lapset tai lastenlapset tarjoavat heille kahvia ämpärin kokoisista ja paksureunaisista mukeista! Kahvi pitäisi heidän mielestään juoda pienestä ohutlaitaisesta kahvikupista. Ja oikeastaan parhaalta se maistuu aina samasta, siitä yhdestä ja ainoasta arabian kupista, joka on palvellut jo 1950-luvulta asti . Voi olla, että  kupissa on säröjä, mutta ei sitä poiskaan voi heittää, koska kahvi siitä juotuna on maistuvinta. Vielä hirveämpää on monien vanhojen ihmisten mielestä nähdä kadulla pahvimukeista kahviaan hörppiviä nuoria paksuissa kaulaa kiertävissä huiveissaan ja kiireissään lähes päälle kävelevinä! Eivätkö nämä onnettomat ymmärrä juoda kahviaan kotona pöydän vieressä? Eihän kahvia voi kävellessä hörppiä, kamalaa ja koko kahvinjuonnin luonteen vastaista!

Minulla ja kaltaisillani eläkeläisillä on aikaa  nautiskella kahviaan   aamulla ensimmäiseksi, iltapäivällä ja kauppareissulla, yksin tai ystävän seurassa. Kenties vielä iltasellakin, kunhan muistaa tehdä sen kello kuuteen mennessä, ettei menetä yöuniaan ! Näin elävät kahvin kanssa elämäänsä useimmat seniorikansalaiset, joille kahvi ei olekaan enää pelkkä kesken kiireisen työpäivän tarpeellinen piriste ja syy pitää pieni hengähdyspaussi, vaan elämää rytmittävä ja sitä koossapitävä voima.

Onneksi minäkin aikuistuessani opin nauttimaan kahvista, sen mausta ja tuoksusta ja kaikesta siitä hyvästä, mitä tähän ihmeelliseen juomaan keksitään yhdistää. Ilman kahvia elämäni olisi paljon tylsempää, vähemmän maukasta ja mielekästä. Ja mikä parasta, nykytietämyksellä kahvi on todettu jopa terveyttä edistäväksi, kun vielä jokin aika sitten kahvia pidettiin hivenen epäterveellisenä monellekin sairaudelle altistavana. Nyt väitetään, että useita kupillisia kahvia päivässä nauttiminen voi jopa pienentää riskiä sairastua diabetekseen. Ehkä olisi pitänyt juoda enemmän! Vaarallisia ovat vain ne monet pullat, kakut ja muut ihanuudet, jotka kovin helposti liittyvät  kahvihetkiin, minunkin, vaikka olenkin diabeetikko.
Olisikohan tässä taas kahvipaussin aika?

Ihania makuja

Kun ihmislapsi syntyy tähän maailmaan, hän tarvitsee kasvaakseen ja kehittyäkseen ravintoa. Ensimmäinen maku on se maito, jonka hän ahnaasti imee äitinsä rinnasta. Sen tiedetään olevan parasta ravintoa, vaikka tietysti on mahdollista selvitä ja kasvaa terveeksi  myös teollisesti valmistetuilla äidinmaidon vastikkeilla, mikäli  imetys ei onnistu. Ensimmäisten viikkojen aikana monen pikkuisen vatsassa kuitenkin kipristelee ja kupruilee ikävästi, niin että itkettää  sekä vauvaa, että melkein vanhempiakin. Pienen  olo on  tuskaisa eikä mistään tunnu olevan apua.Koko perheen  hyvinvointi pyörii koliikkioireitten kanssa painiessa. 

Vauva varttuu ja on aika alkaa maistella muitakin ruoka-aineita . Voi miten ihmeellisiä makuja sitä voikaan suuhun tulla! Naama kippuralle ja ponteva sylkäisy ulos :hyi, hyi.Ei tämmöistä tähän suuhun.Ja taas jotain uutta ja eri makuista, mutta kas vain, tässä taitaa ollakin jotain ideaa. Suu ammolleen, tätä  voisi saada lisää. 
Jo aika pienestä pitäen ihmiset ovat yksilöllisiä makujen suhteen. Toiset ovat kovin pidättyväisiä, suorastaan epäluuloisia maistamaan uusia makuja. Jotkut taas tuntuvat olevan kuin luotuja seikkailemaan erilaisten makujen maailmassa  jo aivan pikkulapsi-iästä lähtien.
Oma poikani oli tämmöinen seikkailijaluonne, vaikka toisaalta nauttikin äidinmaitoa ihan isoksi pojaksi. Päiväkodin tädit ihmettelivät, että tunsivat tuoksahduksen valkosipulista,vaikka poika oli vielä vauvalassa. Eikä ihme, sillä hänen herkkuaan oli maistella  sormin tuoresalaattia, jossa oli aimo annos puserrettua valkosipulia mausteena. Salaatin ainesosat olivat varsin vahvoja : hienoksi raastettua porkkanaa, kurkkua, paprikaa, purjoa, omenaa ja joskus roomansalaattia öljykastikkeella aikuisten makuun maustettuna. 

Minun oli vaikea ymmärtää, että kaikki  lapset eivät olisi syöneet kasviksia ja mausteisia makuja, kun omassa keittiössäni ei ollut sellaista, mikä ei olisi maistunut. Oli kumminkin pakko uskoa, että lapset ovat erilaisia ihan niinkuin aikuisetkin. Toisten makuaisti nyt vain on erilainen kuin omani. Enkä ole itse päässyt mitenkään päättämään asiasta, että minä ja lapseni olemme tämmöisiä  monenlaisten ja monien mielestä pahojenkin makujen ystäviä, yhtä vähän kuin olemme voineet päättää sitä, että pidämme enemmän musiikista kuin urheilusta.Erilaisiksi synnytään, se on varma.

Kun itse olin pikkutyttö, ihailin kovasti isääni ja uskoin hänen tietävän kaiken.Niimpä, kun isä ei pitänyt sienistä, en minäkään. Isä ei liioin ollut kalaruuan ystävä, ei pitänyt sillistä tai silakasta. Siis en minäkään. Äitini sensijaan piti paljon noista kaikista. Vasta aika isona tajusin ,ettei ehkä kannatakaan peesata kaikessa isäni mielipiteitä siitä mikä on herkkua. Huomasin, että monet äidin herkut ne vasta hyviä olivatkin. Koulutyttöikäisenä minuun iski ruuanlaittokärpänen, enkä ole koskaan parantunut tästä tartunnasta. Jo kauan ennen kuin ruuanlaitosta tuli tämmöinen trendikäs harrastua, mitä se tänä päivänä on, olin lumoutunut keittokirjoista ja eri maitten tarjoamista lisistä suomalaiseen makuperintöömme. Rakastan erityisesti Vähän-Aasian, Libanonin,Turkin, Kreikan ja   Pohjois-Afrikan makuja ruuissa. Yrttien, hedelmien, pähkinöitten, vihannesten  ja mausteitten yhdistäminen värikkäiksi ruuiksi  kaikki makujen puolet mukaan otettuina, on minusta elämän suuria iloja , aistien juhlaa, ihania makuja, lämpöä ja ikiaikaista sivistystä. 

Mausteitten värikäs hehku, tuoksujen ihanat nenää ja sielua hyväilevät aromit, juuresten,vihannesten ja hedelmien maalaukselliset muodot ja väriloisto saavat minut hullaantumaan ja iloitseman elämästä, vaikka olisin hetki aikaisemmin ollut väsynyt tai onneton .On hienoa, että voin omassa keittiössäni kokea koko maailman maut.Toisaalta ymmärrän myös vanhojen perinneruokien ja  lähiruuan arvostuksen nousun . En ole valmis uhraamaan toista toisen hyväksi . Olen iloinen, etten ole allerginen tai  syntynyt  suppean ruokamaun omistajaksi, joka ilahtuisi vain kinkusta , lenkkimakkarasta ja Turun sinapista. Olen mielelläni tämä monenlaisista  ruuasta nauttiva kokeileva kokki, vaikka  siinä kylkiäisenä on sitten  liikaa kiloja kerääntynytkin.Se tuntuu olevan monen ruuanlaitosta nauttivan heikkous ja ongelma.
Tuttavani sanoivat joskus, että pojastani kasvaa varmaan sellainen  surkuteltava  suomalaismies, joka aina haikailee äidin keitoksia , eikä osaa arvostaa vaimonsa keittotaitoa. Erehtyivät pahasti kaikki .Kävi niin hienosti, että minua on siunattu miniällä, joka on yhtälailla kiinnostunut ruuanlaitosta , on taitava ja ennakkoluuloton.Meitä kaikkia yhdistää paitsi rakkaus toisiimme , myös  rakkaus hyvään  ruokaan, jännittäviin makuihin, tuoksuihin ja ruuan kauneuteen .Saan iloita uusista ja minulle ennestään tuntemattomista ruokalajeista nuorten kokatessa yhdessä minulle heillä vieraillessani. Saan tuntea olevani hyvä äiti, kun tarjoilen heille omia herkkujani ja huomaan niiden maistuvan.  Odotan suurella uteliaisuudella aikaa, jolloin  pikkuinen Irina tyttönenkin  saa kokeilla ensimmäisiä  elämyksiään laajemmassa makujen maailmassa  äidinmaidon täydennykseksi .

 Ruoka on  paljon muutakin kuin vain välttämätön ravinnon saanti . Se on ihmisen oikeus nauttia luonnon ihanista antimista ja seurustella ja viihtyä yhdessä  toisten lajitoveriensa kanssa rauhassa ja yhteisymmärryksessä.Valitettavasti tämäkään oikeus ei kuulu tasapuolisesti   kaikille maailman ihmisille. Tiedän hyvin, että syön ihan liian suuren osan maailman tarjoamasta ravinnosta samaan aikaan kun moni jää  lähes  kokonaan ilman.  Minun mielipiteeni ruuan ihanuudesta ja yltäkylläisistä elämyksistä alkaa tuntua rienaavalta,  jos päästän itseni ajattelemaan miljoonien ihmisten  todellista tilannetta  tänäkin päivänä . Maailmassa  nähdään  nälkää, kuollaan aliravitsemukseen eikä koko elämän aikana syödä ainoatakaan ateriaa tai välipalaa vain siksi, että se nyt sattuu olemaan lempiruokaa. 
  Ja tässä minä mässäilen sanoilla ja mieliherkuillani, kunnes taas on aika kolistella jääkapin ovea ja miettiä, mitä kaikkea hyvää  taas nauttisinkaan.

Bussimatkalla

Olosuhteitten pakosta olen viime aikoina matkustanut useita kertoja linja-auton kyydissä. Enkä tässä nyt tarkoita kaupunkiliikennettä. Olen oikein mieltynyt näihin kyyteihini Turun ja Salon välillä. Näin alkukesän vehmauden vallitessa ne ovat todellista nautintoa esteettisessä mielessä. Jokaisella reissullani olen ihastellut bussin ikkunoista avautuvaa maisemaa ja ihmetellyt, kuinka se muuttuu viikossa aina uusia elämyksiä tarjoavaksi, erilaisia värejä, erilaisia pintoja pelloissa, erilaisia taivaan pilvimuodostelmia. 

Viimeisin reissuni  todisti väkevästi taas vanhan sanonnan paikkansapitävyyttä: ei pihlaja kanna yhtenä vuonna kahta taakkaa. Viime talvihan oli lähes lumeton. Ei riittänyt lunta puiden oksille kuin muutamaksi tunniksi parin pyryn jälkeen. Mutta nyt on pihlajien valkoisten kukkaryöppyjen määrä niin valtava, etten tiedä onko moista koskaan nähty. Ei ole semmoista pientä pihlajan rimppanaa, ettei roikuttaisi montaa kukkaterttua. Ja suuret  pyöreät vanhat pihlajat erottuvat muusta vihreydestä aivan valkoisten kukkapalleroitten peitossa. Monet kaupungin (Turun) syrjäisemmistä katuosuuksista saivat joitakin vuosia sitten reunoilleen pienehköt ruotsinpihlajaistutukset. Aluksi ne olivat aika vaatimattoman oloisia bulevardeja. Mutta tänä vuonna ne ovat tuuheita ja aivan etelämaisen upeita kukkakujia.  Vihreyden seasta maaseudulla erottuu valkoisina pörhisteleviä pihlajia siinä määrin paljon, etten ole ennen tajunnut pihlajan olevan niinkin yleinen puu.
Ensi syksynä riittänee tilhillä herkuteltavaa, vaikka kaikki säilönnästä innostuneet emännät hilloaisivat, mehustaisivat ja hyytelöiksi keittäisivät pihlajanmarjoja varastonsa täyteen.

Tässä kohdassa minua hymyilyttää nytkin esiin putkahtanut vanhenevien aivojeni aiheuttama hullunkurinen virhekytkentä: kun pitäisi sanoa pihlaja,voin kuulla yllätyksekseni  suustani  tulevankin sanan  sitruuna.Tämä on tapahtunut kymmeniä kertoja viimeisten vuosien aikana. Se tuntuu hyvin omituiselta virheeltä ja varsinkin, kun se  toistuu yhä uudelleen nopeissa spontaaneissa tilanteissa. Voin huomata ajatelleeni: kylläpä SITRUUNA kukkii kauniisti, ja hetken viiveellä tajuan: joko taas tuli väärä sana. Olen nyt keksinyt perusteluksi tälle virhetoiminnalle semmoisen loogisuuden, että molemmat sanat nimittävät  hapanta. Mutta lievästä loogisuudesta huolimatta  vähän huolestuttaa tämä aivojeni vikakytkentä. Toinen samanlainen ja yhtä hullunkurinen virhe on ollut toistuva höyhenet sanan putkahtaminen korvaamaan sanaa neulaset. Samalla lievällä kotifilosofialla löydän tästäkin pientä logiikkaa, muodon ja rakenteen samanoloisuutta. Olen puhunut joulukuusen höyhenistä ja vasta ikäänkuin hetken viiveellä tajunnut jonkin menneen pieleen. Tavallisempaa on ollut huomata kokonaisen sanan, yleensä substantiivin, yhtäkkinen puuttuminen kesken puheen pulputusta. Mutta semmoiseen nyt on ollut pakko vähitellen tottua , eikä siitä kannata huolestua , koska tiedän sen vaivaavan useimpia ystäviäni ja ikätovereitani . Ymmärrämme useimmiten toisiamme erinomaisesti tämmöisistä pikkuongelmista huolimatta.

Mutta tämänpäivän bussimatkaani sulostutti ja ihastutti paitsi "sitruunapuitten" kukkarunsaus, myös epätavallisen puhelias, hauskalla murteella elävästi matkustajien kanssa  kommunikoinut bussikuski . Ei olisi voinut uskoa  olevansa Turusta lähteneessä bussissa, kun kuunteli kuskin jutustelua kyytiin pyrkivälle väelle. Hän oli ilmeisesti tämmöisiä poikkeusihmisiä, jotka ovat huomanneet, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi  huonotuulisena työntekoon. Tuntui, että hänellä oli menossa jonkinlainen erityinen onnenpäivä saada olla kuljettamassa väkeä pikalinjalla Turusta Helsinkiin, jonne hän arveli saapuvansa kumminkin "iltaan mennessä ", kun matkustaja tiedusteli perillesaapumisesta. Matkaan lähdettiin jo kello yhdeksän aamulla. Koko hänen olemuksensa huokui tyytyväisyyttä, että saikin  olla juuri hän ja juuri siinä toimessa ja juuri näiden ihmisten  kanssa matkalla Helsinkiin! Mikään ei tuntunut uhkaavan  hänen hyvää tuultaan. Ei edes semmoinen pikkuinen puute tiedoissa, ettei hän osannut vastata erään asiakkaan kysymykseen, mistä lähtee bussi Korppooseen. Hymyillen valloittavasti hän vain tokaisi, ettei nyt satu tietämään, mutta: "Onko se jossain Kokkolan lähellä?" Turun seudulla semmoinen vastaus herättää oudoksuntaa, muttei mitenkään vaivannut miestä, joka oli  tullut tänne työhön kauempaa Suomesta, eikä vielä  hallinnnut Turun  lähialueitten tuntemusta. Kyllähän näistä pulmista selvitään ajan kanssa, kun ei ole kireä, vaan omistaa auringon sydämessään."No, hyvää päevää, minnekä sinä olet menosa? Oikein mukavaa päevää". Kiitos kiitos.

Maailma on ääntä tulvillaan , onneksi vielä on

Yksi ihmisen ja siis myös eläimen, joka ihminenkin kai on, tärkeistä aisteista on kuuloaisti. Ilman kuuloa jäisin paljosta paitsi, vaikka elämässä selviämisen kannalta se ei olekaan välttämätön. Kuulevana minun on mahdoton edes kuvitella täysin hiljaista maailmaa. Etten kuulisi ympäristöni ääniä, tuntuisi varmaan tyrmistyttävältä ja tekisi minusta avuttoman ja syvästi onnettoman. En tiedä, mikä tässä typistyksessä olisi hirveintä, se etten kuulisi koskaan enää rakkaitteni ääntä, etten kuulisi luonnon ääniä, en tuulta, en linnunlaulua, en kanssaihmisten jutustelua sen enempää kuin haittaääniä, melua, hälyä tai riitelyä. Usein näitten ikävämpien äänien kuuleminen kuitenkin merkitsee myös turvallisuutta, osaa varoa. Kammottavalta ajatukselta tuntuu myös se, etten myöskään enää  "kuulisi" vastakohtaa, hiljaisuutta. Sillä kaikkien liiallisten ja usein rasittavien äänien jälkeen puhdas hiljaisuus tuntuu joskus maailman parhaimmalta ääneltä. En osaa todellakaan ajatella sellaista mahdollisuutta omalle kohdalleni , vaikka tosiasiassa olen selvästi jo  havainnut kuuloni heikkenevän . Huomaan nykyisin erottavani heikommin, mistä suunnasta ääni kuuluu.Erityisesti vierasta kieltä kuullessani en pysty likimainkaan entisellä lailla erottamaan sanoja ja muodostamaan niistä tajuttavaaa tekstiä . Usein joudun myös kysymään: mitä sanoit, vaikka puhuja olisi tuttu ja omaa kieltäni puhuva. Jotenkin vain en erota, mitä piti kuulla . Tämäkin asia selittynee vanhenemisella . Sekä isäni että äitini kuuloaisti heikkeni heidän ikääntyessään. Ratkaisuksi tullee minullekin jossain vaiheessa kuulolaitteen hankinta.

Tänään keskustelin nuoren sukulaispoikani kanssa musiikista.Hänen päivänsä ( tai ehkä paremminkin  yönsä) kuluvat musiikin tekemisessä. Hänellä on jos jonkinlaiset laitteet ja ikioma äänieristetty studio tähän toimeen, jonka tuotokset päätyvät internettiin kuultaviksi ympäri maailmaa . Olen kuunnellut muutamia hänen sävellyksistään, mutta valitettavasti en pysty niistä erottamaan yhtä toisesta. Ne eivät aiheuta minussa minkäänlaista tunnereaktiota eivätkä jää soimaan mieleeni. Kun oikein pinnistelen, voin eläytyä niin, että jokin osa vastahakoisessa ja torjuvassa minussa alkaa sentään  hivenen reagoida "jumputtavaan" rytmiin.Kumminkin hänen musiikkinsa voi herättää maailman vastakkaisella puolella elävässä nuoressa naisessa niin voimakkaan tunnetilan, että hän kerää kotirantansa hiekkaa ja simpukankuoria, leikkaa kiehkuran tummia hiuksiaan, paketoi ne ja lähettää varustettuna saatekirjeellä, jossa lukee: rakastan sinua, kiitos, että olet olemassa.Tämmöinen on minusta ihan uskomatonta, mutta todistaa, mikä valtava voima musiikilla on meille ihmisille.

Minullakin on toki omaa voimamusiikkia, jonka tunnen luultavasti samoin ihanaksi ja kiitoksen ansaitsevaksi kuin nuo nuoret netissä. En vain ole osannut nimetä itseäni Faniksi. Kenelle sitten lähettäisin fanipostini, jos olisin aktiivinen ja spontaani kuin nykynuoret. Hiuskiehkurani, tämän lumivalkoiseksi muuttuneen hapertuvan tukkani, voisin saksia pakettiin, joka lähtisi J.S.Bachille, ehdottomasti. Hänelle vuodattaisin kaikki suuret ja ylistävät sanani , kertoisin, kuinka onnellinen olen siitä , että hän on ollut olemassa ja säveltänyt kaiken sen musiikin, josta  minulla on ollut onni nauttia. Fanipostia lähtisi monta kertaa vuoden mittaan. Kun pääsiäisen aikaan kuuntelisin monta tuntia kestävää Matteus Passiota tai Johannes Passiota, tarttuisin sen loputtua paperiin ja sanoisin: kiitos, uskonnokseni riittää tämä, en tarvitse kirkkoja tai saarnoja.Tai kun unettomana pyörisin sängyssä mieli huolia täynnä kuulisin yhtäkkiä yöradiossa soolosellosarjan ja sen loppuessa huomaisin, että olenkin aika onnellinen, kuin leijuisin jossain keveässä ilmanalassa .Sen kaiken kertoisin kirjeessä Johan Sebastianille. Hän saisi myös varmaan kuulla, että  hautajaisissani haluan omaisteni kuulevan koraalin: Ich ruh zu Dir. Ja siunaustilaisuus  päättyisi tyynnyttävään ja kauniiseen aariaan (Air).  Bachin postilaatikkoon (?) kolahtelisi kirjeitä minulta siis kerran jos toisenkin.

Hiustupsuni lähettäisin kenties myös semmoisille säveltäneille herroille kuin Beethoven, Berlioz, Mozart, Satie, Verdi, Wagner, Handel ja tottakai Sibelius. Lähestyisin palvovin sanakääntein myös edelleen elossa olevia muusikoita Daniel Barenboimia, Zubin Mehtaa ja Placido Domingoa,  eikä tässä ole kuin muutama mieleen tullut fanitukseeni sopiva kohde. Kaikkia heitä kiittäisin siitä, että ovat olemassa, lohduttaneet, laajentaneet tajuntaani,tuottaneet nautintoa ja iloa. 
Jäikö päähäni enää yhtään hiustupsua ?

Ikäväkseni täytyi huomata sukulaispojan kanssa keskustellessani, että molemmilla meillä on samanlainen puutos. Fanilistamme on kovin kapea siivu koko musiikin kirjosta, niin hänen kuin omani . Olemme molemmat tavallaan fakki-idiootteja, vain omaan musiikkifakkiimme kiivaasti kiintyneitä. En juurikaan jaksa laajentaa kuunteluani nuorison suosimaan genreen, en ilahdu rapista tai euroviisuista, en tiedä  suomi-popista tai Madonnasta, tuoreemmista maailmantähdistä nyt puhumattakaan. En edes vuodata kyyneleitä Vesku Loirin tai Paula Koivuniemen karismalle lämmeten.Olen kylmä Cheekin tai Elastisen ansioille, enkä tunne Anna Puun lauluja. Joskus aamupäivisin sentään on viihdyttävää kuunnella Muistojen Bulevardia radiosta ja ottaa muutama tanssiaskel kankeilla jaloillani . Ajattelen silloin sympatialla kaikkia muita ikäihmisiä, jotka samaan aikaan jakavat tämän nostalgisen aamuhetken kanssani. Tiedän, että heitä on todella paljon.

Mutta näin kukkeimman kevään aikaan kyllä fanitan myös vanhaa rakkauttani  mustarastasta, joka onnekseni laulaa vielä kauniin surumielisen ihanan lurituksensa, eikä ole omaksunut ja alkanut lystikseen ja taitavuuttaan osoittaakseen laulamaan Nokia-tunea tai moottorisahaa siteeraten . Lehdessä kerrottiin , että  sellaistakin on jo jossain kuultu. Jos niin onnettomasti kävisi, haluaisin ehkä "irroittaa kuulolaitteeni".




   

Birthday baby

Ylihuomenna on syntymäpäiväni.Täytän 71 vuotta. Jostain syystä on tapana viettää isompia juhlia, kun täytetään täysiä vuosikymmeniä, mutta kymmenten väliin jäävät syntymäpäivät on tapana sivuuttaa melko vähäisin juhlimisin. Usein sentään  perhepiirissä kakkukahvein juhlistetaan vuosien karttumista! Nyt on siis tulossa tämmöinen vuosi, jota ei kannata erityisemmin huomata. Yksi vuosi lisää jo ennestään melko suuressa lukemassa.

Kun olin lapsi, muistan, että minulle ja isoisälleni leivottiin yhteinen kermakaakku. Isoisäni nimi oli Kustaa ja hänen nimipäivänsä oli 6.6.Nämä kaksi juhlapäivää hoidettiin yhdellä iskulla, kätevästi ja halvalla.Joskus tähän  kohtaan osuivat myös Helluntaipyhät .Lapsuuden syntymäpäivistäni ei minulle ole jäänyt muita muistoja kuin tuo kaakku.Elämä oli tuohon aikaan yksinkertaista.

Ensimmäinen erityisiä muistoja mieleen palauttava syntymäpäiväni oli se, jolloin täytin 17 vuotta. Sattui näet niin, että lähdimme sinä päivänä luokkaretkelle Tukholmaan. Matkaa oli  suunniteltu jo pitkään  keräämällä viikkorahaa kaikki viisi ensimmäistä kouluvuotta. Oli todella jännittävää päästä oikein päiviä ja öitä  kestävälle luokkaretkelle ja vieraaseen  kuningaskuntaan laivalla matkustaen. Siinä oli minulle juhlaa kylliksi. Laivan kannella lähtötunnelmissa otettussa kuvassa yhdessä kaverini Marjatan kanssa  hymyilen kuin vain 17 vuotias maailmalle matkaava nuori naisihminen voi hymyillä, leveästi ja  hiukan  keikistellen.Tulen vieläkin hyvälle tuulelle  kuvaa katsoessani.Hiukan haikeaakin katsoa nuorta itseäni, syntymäpäiväsankaritarta, joka oli saanut elämänsä ensimmäisen punaisen ruusun nuorelta mieheltä. Ei, siitä ei seurannut vuosisadan rakkaustarinaa!


Toinen vahvan muistijäljen ja iloisen tunnelman syntymäpäivä oli kolme vuotta myöhemmin.Todella helteinen päivä 25.5.1963, jolloin  saimme tulokset ylioppilaskokeistamme. Hurraa, minusta tulee ylioppilas! Eikä iloani juurikaan vähentänyt  se,  että tulokseni ei ollut läheskään  niin hyvä kuin oli toivottu . Muistan, että jostain syystä meitä oli aamupäivällä  pienehkö joukko  luokkatovereita ajelulla  Kuusjoella Aulikin kodissa, joka sijaitsi  metsän keskellä. Käki kukkui lähellä, kukkui  loputonta kukkuaan, niin että oli pakko lopettaa tulevien elinvuosien  laskeminen. Oli uskomattoman kaunista ja kuumaa.Palasimme  koululle rehtorin kansliaan  tuloksiamme kuulemaan.Päivän kallistuessa iltaan kelluin  lämpimässä järvessä  kauan. Korvat vedenpinnan alla ja taivas silmissä oli hyvä miettiä tulevaisuutta. Lopulta pilvet tummuivat ja lähestyvä  ukonilma pakotti nousemaan vedestä. Keskustan suunnasta alkoi kuulua paloautojen  ujellus.Salamat olivat jo sytyttäneet tulipaloja. Kummallisen selkeä muistikuva, kuin filmiä katselisin.

Kun täytin kolmekymmentä, minusta oli  tullut turkulainen ja vietin pienimuotoista syntymäpäivää  muutamien silloisten ystävien ja tuttujen seurassa. Tästä on jotenkin huvittavana muistona kipakka, tulikiven katkuinen polemiikki, joka syntyi elokuvasta "Kellopeliappelsiini". Kaikki olivat nähneet tuon, silloin  hyvin suurta huomiota saaneen elokuvan. Nyt vain oli niin, että vierasjoukko jakaantui kahteen täysin vastakkaista mielipidettä kiivaasti edustaneeseen joukkueeseen. Toisten mielestä filmi oli kauhistuttava, vastenmielinen, jopa suorastaan vaarallisia impulsseja mahdollisesti herättävä, ainakin jos katsojat olivat hyvin nuoria. Toisten mielestä filmi oli todella  hieno, jopa  tarpeellinen ja ymmärrystä lisäävä joskin myös vaativa katsottava. Se ei jättänyt kylmäksi. Huuto ja halu vakuuttaa muut omalla mielipiteellään lisääntyi ja tunnelma synttäreillä oli kiihkeä kuin eurovaalien alla puolueitten puheenjohtajien tentissä .Vuosi oli 1973 ja me olimme vielä kovin nuoria ja kiihkeitä kaikki, niin minä, sankaritar,  kuin vieraanikin. Juotiin viiniä, syötiin jotain trendikkäämpää kuin kermakakku!Tyypillinen ajankuva.

Kun täytin puoli vuosisataa, päätin pitää juhlat lähinnä perheelleni ja sukulaisilleni. Juhlaa vietettiin muutamia päiviä myöhässä Somerolla äitini pihamaalla lohikeittoa ja kaakkua nautiskellen ja silloinkin saimme nauttia kauniista ja lämpimästä säästä . Tunnelma oli  kovin erilainen, rento, epävirallinen, ilman kaikenlaista  pönötystä.Ei ollut tarvetta kiistellä kulttielokuvista.Tunsin itseni jo paljon vanhemmaksi.Hiuksetkin olivat ehtineet harmaantua ja hoikkuus oli hävinnyt. Mutta mitäpä tuommoisesta, elämä jatkui vaikka vuodet muuttivat niin juhlien tyyliä kuin juhlakaluakin.

Kaikkein juhlavinta oli  kuudenkymmenen vuoden ikään tulo, sillä tähän kohtaan päättyi myös pitkä  työurani koulussa. Sain pitää ylimääräisen palkallisen lomapäivänkeskellä viikkoa.Vietin sitä  iloisesti omassa kauniissa luokassani juhlat järjestäen. Mukana olivat sekä työyhteisöni että paljon lähiystäviäni. Nautin ideasta koristella ja muuttaa  luokkani juhlahuoneeksi.  Päivä oli taaskin mitä helteisin ja jätti minulle  hyvät muistot.Tunsin olevani ihan oikeasti juhlieni tähti ja nautin tästä etapista elämässäni.  Mutta muutamaa päivää  myöhemmin sain kokea olevani vieläkin suuremman juhlinnan kohteena, kun koko kouluni, oppilaat ja ihmeen suuri määrä  vanhempia  juhlistivat kevätjuhlassa syntymäpäivääni ja  eläkkeelle jäämistäni. Se oli  liikuttavaa, tunteellisempaa  ja kauniimpaa kuin olin osannut toivoakaan . Silloin olin mielelläni juuri minä enkä  kukaan muu.

Varmaan jonakin vuonna on ollut myös hyvin vähän  juhlavaa ja sääkin  kalseaa, jopa joskus kylmää,  mutta useimmiten olen saanut viettää ihania helteisiä juhlahetkiä. Lapsena minulla oli tapana ajatella, että koko keväinen luonnon herääminen ja kukkiin puhkeaminen tapahtui  vain siksi, että minä, tämä  tärkeä minä, sai sen lahjaksi  syntymäpäivälleen. Täydellisen itserakas maailmannapa, varsinainen Birthdaykid , uskomattomassa omahyväisyydessään ja lapsenuskossaan.Totta puhuen, on siitä  uskosta  ja omahyväisyydestä aika lailla edelleen jäljellä!

Hevoskastanja kukkii syntymäpäivänäni ja rakastan sitä ja kaikkia kukkivia puita,pensaita ja kieloja .
Luontoäiti , kiitos ihanista synttärikukista.