Maailma on ääntä tulvillaan , onneksi vielä on

Yksi ihmisen ja siis myös eläimen, joka ihminenkin kai on, tärkeistä aisteista on kuuloaisti. Ilman kuuloa jäisin paljosta paitsi, vaikka elämässä selviämisen kannalta se ei olekaan välttämätön. Kuulevana minun on mahdoton edes kuvitella täysin hiljaista maailmaa. Etten kuulisi ympäristöni ääniä, tuntuisi varmaan tyrmistyttävältä ja tekisi minusta avuttoman ja syvästi onnettoman. En tiedä, mikä tässä typistyksessä olisi hirveintä, se etten kuulisi koskaan enää rakkaitteni ääntä, etten kuulisi luonnon ääniä, en tuulta, en linnunlaulua, en kanssaihmisten jutustelua sen enempää kuin haittaääniä, melua, hälyä tai riitelyä. Usein näitten ikävämpien äänien kuuleminen kuitenkin merkitsee myös turvallisuutta, osaa varoa. Kammottavalta ajatukselta tuntuu myös se, etten myöskään enää  "kuulisi" vastakohtaa, hiljaisuutta. Sillä kaikkien liiallisten ja usein rasittavien äänien jälkeen puhdas hiljaisuus tuntuu joskus maailman parhaimmalta ääneltä. En osaa todellakaan ajatella sellaista mahdollisuutta omalle kohdalleni , vaikka tosiasiassa olen selvästi jo  havainnut kuuloni heikkenevän . Huomaan nykyisin erottavani heikommin, mistä suunnasta ääni kuuluu.Erityisesti vierasta kieltä kuullessani en pysty likimainkaan entisellä lailla erottamaan sanoja ja muodostamaan niistä tajuttavaaa tekstiä . Usein joudun myös kysymään: mitä sanoit, vaikka puhuja olisi tuttu ja omaa kieltäni puhuva. Jotenkin vain en erota, mitä piti kuulla . Tämäkin asia selittynee vanhenemisella . Sekä isäni että äitini kuuloaisti heikkeni heidän ikääntyessään. Ratkaisuksi tullee minullekin jossain vaiheessa kuulolaitteen hankinta.

Tänään keskustelin nuoren sukulaispoikani kanssa musiikista.Hänen päivänsä ( tai ehkä paremminkin  yönsä) kuluvat musiikin tekemisessä. Hänellä on jos jonkinlaiset laitteet ja ikioma äänieristetty studio tähän toimeen, jonka tuotokset päätyvät internettiin kuultaviksi ympäri maailmaa . Olen kuunnellut muutamia hänen sävellyksistään, mutta valitettavasti en pysty niistä erottamaan yhtä toisesta. Ne eivät aiheuta minussa minkäänlaista tunnereaktiota eivätkä jää soimaan mieleeni. Kun oikein pinnistelen, voin eläytyä niin, että jokin osa vastahakoisessa ja torjuvassa minussa alkaa sentään  hivenen reagoida "jumputtavaan" rytmiin.Kumminkin hänen musiikkinsa voi herättää maailman vastakkaisella puolella elävässä nuoressa naisessa niin voimakkaan tunnetilan, että hän kerää kotirantansa hiekkaa ja simpukankuoria, leikkaa kiehkuran tummia hiuksiaan, paketoi ne ja lähettää varustettuna saatekirjeellä, jossa lukee: rakastan sinua, kiitos, että olet olemassa.Tämmöinen on minusta ihan uskomatonta, mutta todistaa, mikä valtava voima musiikilla on meille ihmisille.

Minullakin on toki omaa voimamusiikkia, jonka tunnen luultavasti samoin ihanaksi ja kiitoksen ansaitsevaksi kuin nuo nuoret netissä. En vain ole osannut nimetä itseäni Faniksi. Kenelle sitten lähettäisin fanipostini, jos olisin aktiivinen ja spontaani kuin nykynuoret. Hiuskiehkurani, tämän lumivalkoiseksi muuttuneen hapertuvan tukkani, voisin saksia pakettiin, joka lähtisi J.S.Bachille, ehdottomasti. Hänelle vuodattaisin kaikki suuret ja ylistävät sanani , kertoisin, kuinka onnellinen olen siitä , että hän on ollut olemassa ja säveltänyt kaiken sen musiikin, josta  minulla on ollut onni nauttia. Fanipostia lähtisi monta kertaa vuoden mittaan. Kun pääsiäisen aikaan kuuntelisin monta tuntia kestävää Matteus Passiota tai Johannes Passiota, tarttuisin sen loputtua paperiin ja sanoisin: kiitos, uskonnokseni riittää tämä, en tarvitse kirkkoja tai saarnoja.Tai kun unettomana pyörisin sängyssä mieli huolia täynnä kuulisin yhtäkkiä yöradiossa soolosellosarjan ja sen loppuessa huomaisin, että olenkin aika onnellinen, kuin leijuisin jossain keveässä ilmanalassa .Sen kaiken kertoisin kirjeessä Johan Sebastianille. Hän saisi myös varmaan kuulla, että  hautajaisissani haluan omaisteni kuulevan koraalin: Ich ruh zu Dir. Ja siunaustilaisuus  päättyisi tyynnyttävään ja kauniiseen aariaan (Air).  Bachin postilaatikkoon (?) kolahtelisi kirjeitä minulta siis kerran jos toisenkin.

Hiustupsuni lähettäisin kenties myös semmoisille säveltäneille herroille kuin Beethoven, Berlioz, Mozart, Satie, Verdi, Wagner, Handel ja tottakai Sibelius. Lähestyisin palvovin sanakääntein myös edelleen elossa olevia muusikoita Daniel Barenboimia, Zubin Mehtaa ja Placido Domingoa,  eikä tässä ole kuin muutama mieleen tullut fanitukseeni sopiva kohde. Kaikkia heitä kiittäisin siitä, että ovat olemassa, lohduttaneet, laajentaneet tajuntaani,tuottaneet nautintoa ja iloa. 
Jäikö päähäni enää yhtään hiustupsua ?

Ikäväkseni täytyi huomata sukulaispojan kanssa keskustellessani, että molemmilla meillä on samanlainen puutos. Fanilistamme on kovin kapea siivu koko musiikin kirjosta, niin hänen kuin omani . Olemme molemmat tavallaan fakki-idiootteja, vain omaan musiikkifakkiimme kiivaasti kiintyneitä. En juurikaan jaksa laajentaa kuunteluani nuorison suosimaan genreen, en ilahdu rapista tai euroviisuista, en tiedä  suomi-popista tai Madonnasta, tuoreemmista maailmantähdistä nyt puhumattakaan. En edes vuodata kyyneleitä Vesku Loirin tai Paula Koivuniemen karismalle lämmeten.Olen kylmä Cheekin tai Elastisen ansioille, enkä tunne Anna Puun lauluja. Joskus aamupäivisin sentään on viihdyttävää kuunnella Muistojen Bulevardia radiosta ja ottaa muutama tanssiaskel kankeilla jaloillani . Ajattelen silloin sympatialla kaikkia muita ikäihmisiä, jotka samaan aikaan jakavat tämän nostalgisen aamuhetken kanssani. Tiedän, että heitä on todella paljon.

Mutta näin kukkeimman kevään aikaan kyllä fanitan myös vanhaa rakkauttani  mustarastasta, joka onnekseni laulaa vielä kauniin surumielisen ihanan lurituksensa, eikä ole omaksunut ja alkanut lystikseen ja taitavuuttaan osoittaakseen laulamaan Nokia-tunea tai moottorisahaa siteeraten . Lehdessä kerrottiin , että  sellaistakin on jo jossain kuultu. Jos niin onnettomasti kävisi, haluaisin ehkä "irroittaa kuulolaitteeni".