Hyvin poikkeuksellinen viikonloppu takana, hyvin tavallinen viikko edessä. Luultavasti. Ainahan on olemassa yllätysten mahdollisuus, sekä miellyttävien, että epämieluisien yllätysten. Jotkut ihmiset ovat kurinalaisia, jäsentäneet päivänsä ja tuntinsa, kirjanneet kalenteriin tulevat tapahtumat, velvollisuudet ja aikataulut viikkokaudet etukäteen. Minä en ole näitä ihmisiä. Aikoinaan työni vaati pysymään lukujärjestyksessä, olemaan tarkka tunneista ja minuuteista ja ottamaan koko ajan huomioon satojen muitten ihmisten kanssa yhteistyön sujuminen. Nykyään olen usein kelloton, ajasta huihai välinpitämätön ja melkeinpä epäjärjestykseen mieltynyt vanha villikko, elämäntapaintiaani omassa pikku reservaatissani. Huomaan sen, kun yllättäen onkin pakko pystyä noudattamaan sovittuja juttuja, juna lähtee 13.07, juna saapuu perille 18.21, olen Mailatiellä viimeistään 18.40, häät alkavat 14.00 jne . En voi yhtään venkoilla, enkä sanoa: katotaan nyt koska ehdin ja jaksanko ja viitsinkö.........Tämmöinen oikein stressaa ja hermostuttaa kuin olisin eilen syntynyt ja ensimmäistä kertaa yksin liikkeellä!
Joitakin viikkoja sitten olin saanut hääkutsun tämän kesän toisiin sukulaishäihin. Mikä sen mukavampaa. Ainoa kysymyksiä ja ehkä ongelmia tuova seikka oli paikka, jossa häät pidettäisiin. Tällä kertaa ei ollut kyseessä Armenian pääkaupunki, kuten heinäkuisissa sukulaishäissä vaan paikkakunta nimeltä Jännevirta. Minulla ei ollut kovin selvää kuvaa Suomen maantieteestä, mutta kutsua seurasi lappu, jossa oli tarkat ajo-ohjeet hääpaikalle.( noin 20 km Kuopiosta pohjoiseen). Vihkiminen tapahtuisi järven rannalla. Sekin herätti ihmettelyä, koska ajankohta olisi jo näinkin myöhäinen syksy. Miten tuommoisesta hääkeikasta selviäisin?
Kaikki keksimäni vaikeudet ja ennakkoesteet unohtuivat, kun lauantaina vihdoin seisoin suuren hääjoukon mukana tummana aaltoilevan järven rannassa odottamassa vihkiseremonian alkua.Tunsin olevani jonkunlaista pientä sivuroolia esittävä avustaja dramaattisessa, mutta ei pelottavassa elokuvassa. Edessä aava järvenselkä ja me henkilöt kahteen joukkoon (morsiamen suku ja sulhasen suku) jakaantuneina pienellä niemekkeellä.Välillä rannan puut alkoivat suhista pahaenteisen kovaäänisesti, kuin sadekuuroa enteillen, sitten taas aurinko yhtäkkiä lävisti jyhkeisiin pilviin valoisia kiilamaisia vyöhykkeitä ja lupasi sateen pysyttelevän jossain muualla. Veden pinnalla kellui siellä täällä jo kellahtavia lumpeen ja ulpukan lehtiä kuin kultaisia lautasia tummalla liinalla. Sitten tuulen suhina muuttuikin sellon kauniisti soivaksi ääneksi ja pian siihen yhtyi morsiamen tädin hyvin kirkas sopraanoääni. Se kuulosti kauniilta järven voimistaessa soinnin. Kaukana järvellä erotin läikän, joka lähenemistään läheni. Hitaasti, välillä vähän kaartuen reitiltä, mutta selvästi kohden tätä rantaa pyrkivä vene teki matkaa. Nyt jo alkoi erottua jotain valkoista sekä tuhdolla, että keskellä venettä. Soutajan hahmo oli tumma, mutta keskellä venettä erottui nyt uljaan ryhdikkäänä istuva morsian valtavan leveässä helmassaan, joka näytti ulottuvan veteen asti. Ei sentään, hänen kohtansa veneessä oli verhottu valkoisin kankain. Ryhtiä korosti harteille kiedottu vitivalkoinen nuoren poron taljasta taivuteltu boleromainen viitta. Hän istui kuin kaunislinjainen veistos, tai kameekorun nainen, ihan liikkumatta ja tyynesti odottaen.Tuhdolla valkoisissa pitkissä puvuissaan ja villanutuissaan tuulen viimassa varmasti viluiset, mutta hymyilevät nuoret morsiusneidot. Nyt vasta erotan, että hurjan soutu-urakan hoitaa morsiamen hento, kaunis isosisko tumman violetissa sifonkipuvussaan.Voi voi, onneksi päällä on jonkunlainen lämmin pusakka vai tuleekohan hänelle lämmin jo tuosta pitkästä ponnistelusta.
Hitaasti ja juhlallisesti pitkä savolaisvene lipuu hämmästelevän ja ihailevan juhlaväen ohi aivan lahden pohjukkaan asti. Räpsimissäni kännykkäkameran kuvissa näkymä tuo väistämättä mieleen Edelfeldtin maalauksen "Lapsen ruumissaatto", johon on samaan kuvaan tunkeutunut myös Sallisen "Haavoittunut enkeli". Kuva on vavahduttava kaikessa dramaattisessa kauneudessaan: tumma vesi , johon heijastuvat suuret harmaat pilvipyörteet, linjakas vene ja valkoiset, herkät hahmot. Kaikki kaksinkertaisina tyynessä rantavedessä peilaten.
Sulhanen auttoi vedestä tulleet kuivalle maalle ja niin alkoi parin hidas askeltaminen kohden niemen kärjessä odottavaa pappia ja vihkitoimitusta. En ole ennen saanut todistaa näin erikoisella tavalla puhuttelevaa vihkitoimitusta. Oliko pelkästään hyvää onnea vai suurta Jumalan siunausta, että kaikki onnistui mitä upeimmalla tavalla ilman edellisen päivän piinaavia sadekuuroja, sen voi jokainen ajatella vakaumuksensa mukaan. Tässä joukossa Jumalan hyvyyteen luottavien osuus lähenteli melkein sataa.
Kaikki muukin tässä persoonallisessa hääjuhlassa onnistui varmasti kaikkien juhlaa suunnitelleitten ja valmistelleitten ihmisten toiveitten mukaan ja olen varma, että se jätti meille säilyvät hyvät muistot. Minulla oli onni yhdistää tähän vielä toinenkin tärkeä asia. Sain tilaisuuden viettää kolme yötä ja aikaa jäi myös runsaasti seurusteluun ja vanhojen asioitten mieleenpalauttamiseen satoja ja taas satoja valokuvia katsellen rakkaan ystäväni kotona. Hän on jo lähes yhdeksänkymmen vuotias ja yhteinen historiamme on noin puolen vuosisadan mittainen. Jostain syystä tämä opiskelusta melko sattumanvaraisesti alkanut suhteemme ja ystävyytemme on kehittynyt aivan poikkeuksellisen kattavaksi elämän mittaiseksi tuntemukseksi ja läheisyydeksi. Minulla oli onni aikoinani tutustua hänen iäkkääseen äitiinsä, hauskoihin ja lahjakkaisiin sisaruksiinsa ja silloin vasta murrosikäisiin lapsiinsa. Meillä on mahdottoman hienoja kokemuksia Savonlinnan oopperajuhlilta, konserteista, kuin myös oluella virkistymisestä taide-elämysten välissä. On seilattu sekä Saimaalla että Airistolla, istuttu pimeässä mökkirannassa Savossa, mutta myös kesäyön punertavassa ja turkoosissa oudossa hämyssä Jurmon ambientekuvioisilla kallioilla. On iloittu ja surtu yhdessä, sillä emme suinkaan ole saaneet nauttia pelkistä juhlista ja iloista kaikkia kuluneita vuosikymmeniä. Olin kiitollinen näistä tiiviistä hetkistä vanhan ystäväni Airin seurassa, jotka nyt pystyin liittämään tähän Suomen toisella laidalla juhlittuun hääreissuun. Yhdestä viikonlopusta riittää sisältöä, sulateltavaa ja muisteltavaa moneksi tapahtumaköyhäksi syksyiseksi viikoksi, kun vain sataa, enkä viitsi lähteä mihinkään tuvastani.Voin palata näihin päiviin ja tunnelmiin uudelleen.Voin iloita hääparin aidontuntuisesta hääonnesta, sekä omasta pitkästä ystävyyssuhteestani. Voin myös nautiskella ajatuksella, kuinka mukavaa onkaan, että Suomi on näin iso maa, jossa on paljon kauniita paikkoja kun matkustaa lounaiskolkasta halki keskisen Suomen lähelle itäistä rajaa. Ruskan puhkeamisenkin sain kokea tässä paluumatkalla sunnuntaina Kuopiosta Turkuun. Vielä torstaina oli vain pieniä väriläikkiä, mutta sunnuntaina Kuopiosta aina Jyväskylään asti riitti ihania kultaisia ja okranvärisiä vielä puimista odottavia peltoja, keltaisia, hoikkia koivuja ja punertavia haapoja vaihtelevina akvarelleina. Onneksi tuttujani ja läheisiäni asustaa kovin monilla Suomen kolkilla. Siitä seuraa minullekin aikamoista rikkautta elämään.
Keneltäkään ei ole voinut jäädä huomaamatta, että olemme äkkiarvaamatta joutuneet uudenlaiseen vaiheeseen tässä yhteisessä eurooppalaisessa elämässämme. Ensiksikin on ikävä totuus, että omassa maassamme talouttamme koetteleva laskusuhdanne yhä vain jatkuu ja todennäköisesti entisestään syvenee. Monen vuoden hyvinvoinnin jälkeen se on tuntunut vaikealta ymmärtää ja hyväksyä.Toiseksi, on myös pakko tajuta, ettemme voi itsekkäästi keskittyä voivottelemaan vain omaa ahdinkoamme. On ollut pakko nähdä, että maailmalla tuhannet ja taas tuhannet voivat meitä paljon kehnommin. Jos ei elä täysin erakkona kaukana kaikesta tiedonvälityksestä, on pakko kuulla ja nähdä järjetön ahdinko ja hävitys kovin monessa kriisipesäkkeessä maailman eri puolilla, Afrikassa, Afganistanissa,Syyriassa, Irakissa......
Kuvat tuhansista kodeistaan kauas joutuneitten ihmisten laumoista pyrkimässä turvaan tai parempaan elämään jossain uudessa ympäristössä pakottavat ajattelemaan omaa tilannettamme tässä kontekstissa. Joka ainoa päivä ja ilta nuo ahdistavat kuvat täyteen pakatuista onnettomista kumiveneistä Välimerellä, hukkuneista, lapsista, kainalosauvoilla jalkaisin rajalle pyrkivistä nuorista miehistä, tai teltoissa jo kuukausikaupalla majailleista perheistä tunkeutuvat olohuoneisiimme lupaa pyytämättä. Kurjaa tunnetta, avutonta oloa niitä nähtyään ei auta kanavan vaihto stand up komiikaksi tai hömppä- reality-sarjaksi. Tämä on ihan oikeata REALITYÄ, todellisuutta tuhansille ja taas tuhansille eilen, tänään ja kai loputtomiin? Eikä ongelma lakkaa olemasta, vaikka kuinka päättäisin olla välinpitämätön. Ei taida olla montakaan suomalaista, jota nämä kuvat eivät kipeästi koskettaisi, pakottaisi ajattelemaan omaa käsitystään turvapaikan hakijoista, heidän hädästään, sen aitoudesta, halustaan ja mahdollisuuksistaan auttaa .
Ainakin minut tämä käsittämätön kansainvaellus tekee kyllä totaalisen neuvottomaksi. Mutta, pakko myöntää, se herättää minussa myös pelkoja. Pelkoni ei kuitenkaan koske sinänsä näitä päivittäin Suomeen saapuvia turvapaikan hakijoita. Ei, en osaa yhtään pelätä näitä itsestäni poikkeavan näköisiä ihmisiä, olivatpa sitten nuoria partaisia miehiä tai huivipäisiä naisia pienet lapset kainalossaan. Minusta he ovat yhtä vähän pelottavia kuin minä itse vieraan silmin! Pelkään sitä jyrkkää ihmisten mielipiteitten kahteen leiriin jakautumista, minkä tämä liikkeellä olevien ihmisten joukko herättää monissa suomalaisissa kuin myös monissa muissa maissa ympäri Eurooppaa. Kiivaimmat, jyrkimmät ja vihamielisimmät mielipiteet, joissa vaaditaan heidän pitämistään poissa meidä hyvinvointiamme uhkaamasta, poissa Euroopasta kuullaan kaikissa maissa äärioikeistolaisten puolueitten kannattajilta. Vaikka Perussuomalaiset kieltävät olevansa äärioikeistolaisia, tästä joukosta tulee ankarin vastustus turvapaikan hakijoitten Suomeen tai ainakin omalle paikkakunnalle perustettavan vastaanottokeskuksen hyväksynnässä. Jätän ihan omaan mahdottomuuteensa ja kommentoimatta ne törkeydet mitä somessa kirjoittelevat kiihkoilijat ja uhkailijat kirjoittavat. Niitä muutamia kuultuani ja luettuani en voi pitää näitä ihmisiä psyykeltään terveinä. Niistä kaikenlainen ihmisyys, järki ja sivistys puuttuvat sataprosenttisesti. Mutta kovin monen ihan tavallisena pitämäni ihmisenkin puheista kuulee kummallisia pelkoja ja uhkia, joita he kokevat näiden vieraista maista tulevien ihmisten tuovan keskellemme, suomalaiseen yhteiskuntaamme. Pelätään heidän syyllistyvän raiskauksiin, väkivaltaan ja monenlaiseen rikolliseen toimintaan. Pelätään Islamin uskon ylivaltaa ja perinteisen demokratian murtumista. Pelätään uusia sairauksia ja pelätään koko suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan rappeutumista. Pelätään myös heidän auttamisensa olevan poissa omilta köyhiltämme ja vanhuksiltamme ja syöksevän Suomen kestämättömään talousahdinkoon. "Autetaan ensin omia vähäosaisiamme, poistetaan työttömyys ja sitten, kun Suomi on kunnossa, voidaan auttaa muita. Ei Suomella ole varaa tuhlata vähäisiä resurssejaan vieraisiin."
Koskahan se päivä mahtaa olla ja missä nämä turvapaikan tarvitsijat sinnittelevät odottamassa sen päivän koittoa? Not my headache.Vai onko sittenkin?
Näitä pelkomantroja kuunnellessa tulee väistämättä mieleen vanha, lapsena usein kuulemani sananparsi, joka sanoo: paha luulee toiset vertaisikseen. Joka luulee kanssaihmisensä kykenevän julmuuksiin ja pahantekoon, hautovan väärinkäytösten mahdollisuuksia tai muiden alistamista, paljastaa oman mielensä pimeyden, omat luonteensa vääristymät. Joka on kykenevä sulkemaan silmänsä hädältä, haluaa kai unohtaa olevansa itsekin usein toisten apua tarvitseva samanlainen ihminen.
Onneksi on myös paljon ymmärtäviä ja empaattisia ihmisiä, jotka esimerkillään näyttävät, että rohkeus kohdata vieras, auttaa hädässä olevaa tuli tämä sitten mistä päin maailmaa tahansa, näyttipä täysin erinäköiseltä tai harrastipa mitä uskontoa tahansa, on ainoa askel eteenpäin hoitaa ongelmaa, johon olemme pyytämättä ja yllättäen tulleet. On pakko myös luottaa, että viranomaiset osaavat ja uskaltavat tehdä viisaita, harkittuja ja oikeudenmukaisia päätöksiä käännyttäessään takaisin ne, joilla ei ole laillista tarvetta turvapaikan saamiseen, mutta toimivat nopeasti ja vitkuttelematta niiden kotiuttamiseksi ja yhteiskuntaan hyväksymiseksi, joilla ei ole enää entistä kotia tai turvallista kotimaata. Piispat ovat puhuneet, kerrankin kuin yhdestä suusta. Samoin paavi. Eikä tuo pääministerimme yllätysmajatalotemppukaan ollut hänen tyhmimpiä ajatuksiaan, vaikka kyynisimmät ovatkin leimanneet sen mojovaksi propagandajutuksi. Olkoon vaikka niinkin, positiivista merkitystä sillä kyllä on, jopa Suomen rajojen ulkopuolelle asti.
Sain pienen viestin ystävältä. Siinä hän hauskasti kertoi, miten hänen perheessään aloitellaan ruuanlaittoa näinä kauniina loppukesän päivinä. Hän muutti jokunen vuosi sitten maalle vanhaa taloa ja pihaa asustamaan ja kunnostamaan. Nyt on tullut aika nauttia työn tuloksista.Vanhat marjapensaat on saatu nuorennetuksi ja marjasato on tänä syksynä lähes loputon. Mansikkamaat on laajennettu, perustettu kasvimaa täynnä porkkanaa, punajuurta, perunaa, sipulia ja kesäkurpitsaa. Kasvihuonee hehkuu punaisena kypsyviä tomaatteja. Ainoa, mikä on tänä syksynä tuottanut pettymyksen, ovat avomaankurkut, jotka ovat jostain syystä vähän karvaan makuisia.
Kun hän siis ryhtyy laittamaan lounasta, hän kävelee viljelyksilleen kori kainalossa ja puukko ja kuokka korissa. Välillä on kuulemma pakko selata nettiä, jotta keksisi vaihtelua, miten kesäkurpitsa tarjottaisiin eri muodossa kuin viime viikolla ja mitä uutta laitettaisiin pinaatista ja lehtikaalista. Kurkutkin ovat muuttuneet relishiksi, jossa ei pieni karvaus haittaa.Onnelliset ihmiset.
Minä, kerrostalossa asusteleva laiskahko mummo kadehdin, mutta ymmärrän kyllä, ettei minusta olisi maalla kasvimaita kääntämään ja hevosenlantaa kasvihuoneelle kärräämään. Marjatkin voisivat jäädä pensaisiin rastaitten napsittaviksi. On otettava asiat niinkuin ne ovat ja suunnistettava ostoskassien kanssa joko torille tai useimmiten City-Marketin valtaisalle ja upealle ruokatorille. Ei ole sellaista vihannesta tai juuresta tai hedelmää vielä mieleeni tullut, jota en sieltä koriini löytäisi. Elämme sellaisen yltäkylläisyyden aikaa, että olipa vuodenaika mikä tahansa, voin ostaa tuoreita mansikoita tai parsaa tai omituisia eksoottisia juureksia, sieniä tai hedelmiä kaukaa maailman toiselta puolelta.No, ne nyt voi sivuuttaa pienellä ihmettelyllä. Onneksi voin nykyään myös lukea esteettisesti hyvin kauniisti esillepantujen röykkiöiden yläpuolelta selkeistä lapuista, mikä on paikallista tuotantoa, mikä luomuna viljeltyä. Suuren tavaratalon tuoretori on uskomattoman hieno ja elämyksellinen ostospaikka, ilo käyskennellä. Ymmärrän kyllä, että jään vaille mullantuoksua ja tuoreitten, juuri maasta nostettujen tai pensaasta irrotettujen tuotteitten vahvaa aromia. Enkä pääse kokemaan kasvun ja kypsymisen ihmeen kokemista, tai nauttimaaan hillopurkkien ja kurkkupurkkien tyylikkyydestä kellarin hyllyllä.
Iloitsen kuitenkin siitä, että voin tehdä ostokseni itse, kaikessa rauhassa ja kiireettömyydessä ilman ruuhkaa ja kotona odottavaa nälkäistä perhettä. Iloitsen myös siitä, että ainakin toistaiseksi eläkkeeni riittää monipuolisen ja herkullisen ruokakassin täyttämiseen. Muusta voi sitten ehkä tinkiäkin. Ihmettelen melkein epäuskoisena muistojani ajoista vuosikymmenet sitten, jolloin ravitsemukseni c-vitamiinin tarpeen ja herkkuhetken hoidin pannullisella meheväksi paistettua sipulia koulusta nälkäisenä ja viluisena tultuani. Tai miten ihanalta tuntui, kun syksyisin kauppoihin saapuivat ulkomaiset omenat laatikoissaan.Ei niitä ollut kuin muutamaa lajiketta, mutta väliäkö sillä. Niillä pärjäsi lähemmäs keskitalvea, jolloin saapuivat appelsiinit. Avocadoista ja kiweistä ei oltu kuultu, eikä ollut tarjousbanaaneja. Ostin kokonaisen laatikollisen Golden Delicious omenoita kylmään eteiseeni, kun olin ensimmäisessä virassani Parikkalan Rautalahdessa. Voi että oli ihanaa rouskuttaa viileä, suuri herkkuomena tai ehkä kaksi koulupäivän päätteeksi, ennen kuin alkoi lämmittää kamarien uuneja ja sytytellä tulta keittiön puuhellaan.
Kouluruoka sinä syksynä oli lähes syömäkelvotonta, eikä syksyn kanttarellirunsuden jälkeen ollut juuri herkkuja pöydässäni nähty. Kylän lähikaupasta ei löytynyt kuin välttämättömin ja sekin usein laadultaan hiukan kyseenalaisessa kunnossa. Miten ihmeessä pysyin edes terveenä?Rusinapurkki sai hoitaa herkuttelun ja kai siitä jotain terveydelle edullistakin löytyi.
En tiedä, johtuiko kohtuuttomasta kiihtymyksestä illan kahden poliittisen Tv-ohjelman johdosta, (Pressiklubi ja A-talk) vai selässä olevien pikku operaation jälkeen sinne kiristettyjen tikkien aiheuttamasta kivusta, vai kenties täytenä mollottavasta kirkkaasta täyskuusta, mutta viime yönä minulla oli selvä nukahtamisvaikeus. En millään päässyt tasaiseen uneenvaipumisen hyvään oloon, ajatukset vain jatkoivat joutavaa hyppimistään ja harhailuaan ikävällä tavalla. Oli pakko yrittää löytää hyvä asento, käännellä ja väännellä.
Lampaitten laskeminenkaan ei tuntunut pelastavalta keinolta,vaikka minulla onkin jonkun asteinen laskemisen pakko-oire (esimerkiksi kävellessäni portaissa tai kurkkuviipaleita leikatessa ja muussa samantapaisessa toiminnassa, jossa toistan jotain liikettä, käynnistyy laskeminen kuin automaatin vivusta: yksi, kaksi, kolme......
Jostain pälkähti päähäni, että koettaisin ajatella jotain hyvin helppoa, positiivista ja rentouttavaa, niin mielikin kai vähitellen tasaantuisi ja antaisi sijaa raukeudelle ja unelle.
Mitä se mahtaisi olla? Makeita muistikuvia elämän varrelta tämän nykyhetken laman ja asenteitten ahtauden ja ahdistavan ilmapiirin vastakohdaksi.
Maistuvia, pehmeitä, suloisia muistikuvia. Seksiä? Ei, se toisi mukanaan liian monenvärisiä muistoja ja mielikuvia.
Ja niin kävi, että yhtäkkiä huomasinkin ajattelevani monia hauskoja, kerrassaan makeita muistoja: kakkuja ja muita leivonnaisia ja kaikkea mahdollista niihin liittyvää. Kyllä tottavie riittikin paljon hauskoja juttuja, lempileivonnaisia jos minkä nimisiä ja tyyppisiä ja taas yllättäen ihan toisiksi vuosien mittaan vaihtuneita. Porkkanaleivoksia, sacherkakkua, raparperipiirakoita ja sämpylöitä. Puolukkarahkapiirakkaa, karjalanpiirakoita ja kampanisuja. Useimpiin liittyi muistoja ja sattumuksia eri ihmisten seurassa. Loputon määrä makuja, leivonnaisia, joilla on tunnettu resepti ja joskus omia uutuuskokeiluja. Joskus myös hiukan kinkkisiä, mutta useimmiten hyvin päättyneitä kommelluksia tai vaikeuksia.
Tässä yksi esimerkiksi : kaakunpaisto Helsingin saaristossa kesältä 1962. Olin saanut pestin kesätytöksi rouvan avuksi ja tytön seuraksi aatelisperheeseen pieneen, vaatimattomaan kalastajamökkiin saaressa. Perheen tyttärellä oli syntymäpäivä heinäkuussa ja hänen paras ystävänsä ja luokkatoverinsa oli tullut saareen kyläilemään muutamaksi päiväksi. Paronitaräiti sai yhtäkkiä idean, että Marian päivää pitäisi juhlistaa omatekoisella täytekaakulla. Mikäpä siinä, kyllähän sitä nyt on kaakkuja leivottu Suomen tuhansilla kesäpaikoilla. Mutta minusta meillä oli muutama melkoinen ongelma voitettavaksi. Ensinnäkin olisi pitänyt keksiä ennen leipomaan ryhtymistä jotain lounaaksi, sillä ainakin tytöillä ja minulla oli nälkä, koska oltiin jo iltapäivän puolella.Vapaaherratar ei ottanut kuuleviin korviinsa moista pikku ehdotusta kesätytön suusta. Ei puhettakaan, nyt tehdään kaakku! Onko meillä tarvikkeita? Löytyy munia, sokeria, vehnäjauhoja ja ihme kyllä, myös leivinjauhetta. Kuinka vanhaa se oli, no ei ainakaan siltä kesältä! Vispilä ja jonkunlainen paistovuoaksi käypä astiakin löytyy, kovan etsinnän tuloksena. Siis neljä munaa kulhoon ja vatkaamaan. Paronittaren käsi väsyy kovin pian . Kesätyttö jatkakoon - mutta, mutta kun minun pitäisi saada pieni puuhellan paistinuuni ensin riittävän kuumaksi. Sähköuunia ei ole. Sopivia puita ei puuliiteristä tahdo enää juurikaan löytyä ja käpyjen kerääminen vie aikaa. Paronittarenkin on pakko myöntää, että kaakunteko ei suju aivan yhtä hyvin kuin hän muistelee onnistuneensa joskus kauan sitten kotitalouskurssilla.
Vatkattu taikina on vihdoin vuuassa, mutta uuni auttamatta liian haalea. Ei tässä kaakkua saada kypsymään. Paronitar ei vielä lannistu, vaan keksii soittaa naapurisaareen vanhan kalastajan rouvalle Olgalle. Sopisiko tuoda kaakku paistumaan teidän uuniinnne? Sopiihan se, pannukakku joutaa ottaa jo pois. Mikä tuuri. Kaakkuvuoka koriin ja hurautus moottoriveneellä lähisaareen.Olga supsuttaa korvaani, että jospa lisäisimme salaa hiukan leivinjauhetta ja lisää jauhojakin, ettei kaakku vain lätsähtäisi. Niin tehdään.
Kaakku nousi ja paistui. Mutta kotimatka kesti kohtuuttoman kauan, koska rannassa moottoria käynnistäessäni kävi ilmi, että moottorista oli polttoaine lopuillaan. Aikamme huhkittiin, kiskottiin ja manailtiin ja lopulta kaivettiin esiin airot. Heikko menestys silläkin tavalla, matka ei juuri edistynyt. Lopulta Olga joutui hinaamaan paattimme kotisaareen, koska tuuli oli kääntynyt niin kovaksi, että soutu olisi kestänyt iäisyyden. Kaikki olivat hyvin kylmissään ja nälkäisiä kotiin päästyämme.Kaikki muut paitsi paronitar. Hän hoiti meidät tytöt vilustumasta ja valittamasta valmistamalla meille kuumat totit: rommiloraus ja sokeria kuumaan veteen. Mitä siitä, että tytöt olivat vasta yhdeksän vanhoja. Se auttoi, mutta pikkutytöt sammuivat unten maille vatsat tyhjinä. Paronitar halusi nyt vielä välttämättä täyttää kaakun kahvilla maustetulla voikreemillä, koska niin hän oli tehnyt koulussakin ja se oli ollut niin ihanaa! Myöhään illalla kaakku oli valmis. Oikeastaan minä olin saanut tehdä kaiken, mutta toki hänen ohjeittensa mukaan. Hän oli tosi iloinen ja ylpeä tekemästään kaakusta! Omituista, ettei meille kaakku juurikaan maistunut seuraavana päivänä.
Kalastaja-Olga tuli kunnon sahan ja kirveen kanssa tekemään meille lisää polttopuita ja ehdin niillä juuri saada hellanuunissa teeleivät valmiiksi ennenkuin hän lopetti urakkansa.
"Minä tykkään sinu teeleipä, kaakku - ei minä tykkä semmosesta," sanoi Olga, kun paronitar ei ollut kuulolla. Olin tyytyväinen sekä kehaisusta, että erityisesti niistä kunnollisista klapeista, joita riitti sitten ihan syksyn tuloon asti. Loput kaakusta meni roskiin, mutta mitä siitä, tulihan tehdyksi .
Muistikuva kaakunteosta on maukkaampi kuin itse kaakku, ja näin vuosikymmenten jälkeen oikeastaan ihan hupaisa. Kahvi-voi- kreemikaakkua en ole halunnut koskaan myöhemmin tehdä.
Tänään on 70-vuotissyntymäpäivä Suomessa useammalla ihmisellä samana päivänä kuin yhtenäkään muuna päivänä.
Vuonna 1945 syntyneistä puhutaan ensimmäisinä suuriin ikäluokkiin kuuluvina ja juuri elokuun 24.päivänä näitä sodan päättymisen helpotuksesta ja ilosta innostuneina ja tulevaisuuteen uskovina siitettyjä vauvoja sattui sitten pullahtamaan suomalaiskoteihin ennätysmäärä, lähes 500, yhden vuorokauden aikana. Sinänsä ihan hupaisa ennätyksen ja juhlapäivän aihe. Sitä eivät tietenkään osanneet ajatella, vielä vähemmän suunnitella ne lapsensaanti-iässä olleet ja kumppanin omistaneet ihmiset, jotka onnistuivat panemaan lapsen alulle marras-joulukuun pimeydessä 1944 niin, että vauva sitten näki päivänvalon juuri 24.8.
Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä ennätyspäivästä, haksahdin ajattelemaan, että vauvat ovat saaneet romanttisesti alkunsa joulun lämpimissä tunnelmissa. Minusta se tuntui hauskalta ajatukselta. Väärin laskettu, vauvat tarvitsivat silloinkin 9 kuukautta kehittyäkseen lemmenhetkestä valmiiksi syntymään. Mutta tosiasiassa on yhtä ymmärrettävää, että ihmiset harrastivat kiihkeästi seksiä, olipa arki tai juhla, kun taas voitiin tavata entiset tai uudet rakkaat. Sota saa ihmiset kaipaamaan ja arvostamaan toisen ihmisen läheisyyttä ja siitä on seurauksena aina ollut lapsia, enemmän lapsia kuin tavallisina rauhan aikoina.
Nykyään lapsia voidaan suunnitella ja "tehdä" kalenteri kourassa. Halutaan, että tuleva lapsi syntyy esimerkiksi alkuvuodesta, koska tilasto kertoo, että alkuvuoden lapsi saa todennäköisemmin tietyn etumatkan loppuvuodesta syntyneeseen koulumenestyksessä, koska on kypsempi ja kehittyneempi. Tai halutaan lapsen syntyvän vanhempien kesäloman aikaan tai tiettyyn horoskooppimerkkiin jne. Onneksi lapsi edelleenkin useammin saadaan iloisena yllätyksenä ja taivaan lahjana hetkenä, jota ei ole tarkalleen suunniteltu. Monet nuoret joutuvat tosiasiassa odottelemaan, pettymään, toivomaan ja hakemaan kenties hieman ammattiapua, että yleensä saavat lapsen. Harvoin kai nykymiehet enää kehuskelevat nousuhumalan tuomassa machofiiliksessä ensimmäisen lapsensa syntyneen tasan yhdeksän kuukautta hääyön jälkeen. Minun ikäluokassani semmoinen oli vielä jonkunmoinen "saavutus". Olen ainakin parin ikäiseni miehen kuullut todistavan tämmöisestä pätevyydestään ja morsiamen neitseellisyydestä. Enää ne eivät ole mitenkään rehvastelun arvoisia asioita.
Eilen kuulin lapsen syntymästä, joka kouraisi syvältä. Uutisissa kerrottiin, että Italian viranomaiset olivat pelastaneet kumiveneellä Välimeren ylittäneitä pakolaisia ja pienin pelastettu oli päivän ikäinen lapsi. Hän oli syntynyt veneessä kesken vaarallisen matkan. Koska olen itsekin synnyttänyt, tiedän, ettei lapsen maailmaan saattaminen ole lähes koskaan helppoa, ei edes parhaissa mahdollisissa olosuhteissa tai ammattiauttajien käsissä. En voi ymmärtää, miten joku voi selvitä synnytyksestä keskellä vaarallista merimatkaa olemattoman pienessä kumiveneessä, joka on ääriään myöten täynnä epätoivoisia ihmisiä. Minua kuristaa ja itkettää, kun yritän kuvitella synnyttävän äidin ponnistuksia tuossa tilanteessa. Mutta he selvisivät hengissä, niin merestä kuin syntymästä. Mikään ei kumminkaan tule olemaan pitkiin aikoihin helppoa tuolle eilen syntyneelle venepakolaislapselle. Mihin päätyvät, saavatko riittävästi hoivaa ja lepoa? Ja mihin maahan kelpaa tämä pieni ihminen, jonka kohtalona oli syntyä noissa epäinhimillisissä, lähestulkoon mahdottomissa oloissa juuri eilen ja juuri noille, kaikkensa riskeeranneille, todennäköisesti viimeisen pakkotilanteen valinneille, oman henkensä ja tulevan lapsensa hengen edestä
pakeneville ihmisille? Ei kai kukaan lähde huvikseen pieneen ahtaaseen veneeseen aavalle merelle, kun tietää synnytyksen lähestulkoon olevan käsillä.
Suomeen 24.8.1945 syntyneet lapset syntyivät hekin monet kokemaan köyhyyttä ja puutetta, kenties turvattomuuttakin sodan vaurioittamien vanhempien lapsina, mutta todennäköisesti lähes kaikki selvisivät kumminkin Suomen vaurastuessa suhteellisen
hyvään elämään. Sodan jälkeiset suuret ikäluokat( kuin myös me vähän aikaisemmin syntyneet)ovat olleet rakentamassa tätä nykyaikaista Suomea vuosikymmenten mittaisilla työurillaan. Nyt on aika nauttia sen tuomista etuisuuksista, eläkkeistä ja palveluista. Suurin osa heistä on yhä elossa ja viettää tänään syntymäpäiviään nuorekkaina ja ihmeen terveinä.Monet voivat odottaa saavansa elää vielä lukuisia hyviä vuosia. Toivottavasti heissä ei ole liikaa niitä, jotka sanovat:" meillä ei ole kertakaikkiaan varaa ottaa enää yhtään enempää tänne tulevia turvapaikanhakijoita. Pidetään vain huoli omista köyhistämme, omista vanhuksistamme.Kerjäläisiä ja elintasopakolaisia emme halua rötöstelemään. Suomi pysyköön suomalaisena".
Pelkään, että on. Pelkään, että on unohdettu kuinka mekin saimme apua silloin 70 vuotta sitten. Pelkään, että näinä lisääntyneen hyvinvoinnin vuosikymmeninä monista on kasvanut kovia ja itsekkäitä, jotka eivät ole valmiit yhtään jakamaan omasta hyvästään niille, joilla nyt on tosihätä.
Pelkään myös, ettei eilinen vauva löydä maata, jossa saisi kasvaa ja tehdä oman elämäntyönsä . Onnistuukohan hänen viettää ensimmäistäkään syntymäpäivää?
Kävin keskikaupungilla. Nykyisin käyn keskustassa tosi harvoin. Oli aika, jolloin ainakin työkuukausina liikuin torilla, keskustan tavarataloissa, kahviloissa ja butiikeissa lähes päivittäin. Kun nyt harvakseltaan päätän asioida keskikaupungilla, koen olevani melkein kuin muualta tullut turisti. Liikkeet tuntuvat vierailta, monet pitkään samoissa tiloissa toimineet liikkeet ovat hävinneet ties minne, huoneistoja on tyhjillään, uusia ravintoloita ja kahviloita on avattu.
Mutta tori on sentään paikallaan ja mummot, jotka eri puolilta kaupunkia tulevat vedettävine mummokärryineen toriostoksille.
Tänään keksin hyödyntää bussilipun vaihto-oikeutta ja hurauttaa noin vain kaupungille sen enempiä suunnittelematta käytyäni ensin pikaisesti terveydenhoitajalla. Bussi oli numero 13, jolla en usein kulje.Takanani istui kaksi ikäistäni naisihmistä, ilmeisesti asuivat samassa taloyhtiössä. Koko matkan torille kuulin heidän äänekästä jutusteluaan. Toinen kertoi veljentyttärelleen tapahtuneesta: tyttö oli ajanut lainaamallaan autolla Poriin, jossa yöpyi. Aamulla, kun hän meni parkkipaikalle, jonne oli auton jättänyt, hän löysi vain kasan lasinsirpaleita. Auto oli varastettu ja samalla oli mennyt takakontissa ollut tosi kallis automaattikamera. Myöhemmin poliisi ilmoitti auton löytyneen poltettuna. Kamerakin oli jonkun ajan päästä löytynyt jostain asunnosta, josta oli tavattu paljon muutakin varastettua tavaraa.
No, kurja juttu, mutta kurjemmksi vielä muuttui, kun kuulin toisen mummon kommentit asian johdosta. Hän oli äärimmäisen vakuuttunut, ettei ENNEN tapahtunut mitään noin törkeätä, että ENNEN ihmiset olivat rehellisiä ja kunnollisia.Mutta nykyään ihmiset ovat niin epärehellisiä, suorastaan roistoja vilisee joka puolella. Eikä NYKYÄÄN rikollisia rangaista kunnolla, poliisit ovat voimattomia ja rangaistukset ihan olemattomia. Pitäisi antaa semmoiset rangaistukset, että kerralla oppivat!
Siis ketkä oppivat, mitä oppivat, missä oppivat?Hänen mielestään pitäisi ottaa mallia Amerikasta ja antaa aseitten puhua!
Sitten juttu sai uusia aiheita.Samainen mummo kertoi naapurissa remontoivista typeristä ihmisistä, jotka joka ainoa iltapäivä alkavat porata ja porata. Sitä kestää illalla puoli yhdeksään, vaikka hän kuinka hakkaa seinäänsä, että lopettaisivat.Tätä on jatkunut jo ainakin 3 kuukautta. IHAN SIETÄMÄTÖNTÄ.Toinen rouva yritti sanoa, että ehkä kyseessä on hänen rapussaan tapahtunut paha vesivahinko ja siitä aiheutunut remontti. Ei kelvannut selitykseksi, eikä aiheuttanut mitään sympatiaa valittajamummon mielentilassa. Samoin rouvan elämää pimentävät rapun lapset, jotka juoksevat, hakkaavat ovia ja rikkovat alinomaa hissin. Kamalaa elämää tällä mummolla!
Olin tosi masentunut ja väsynyt tähän syyttelyn ja valituksen määrään jo torille tultaessa.
Sitten jatkoin eri bussilla Humalistonkadulle.Kyytiin tuli elämän syrjäpuolelle syystä tai toisesta joutunut yksijalkainen mies pyörätuoleineen.Kuljettaja auttoi hänet takaovesta sisään. Siinä samalla mies sanoi ajavansa vain yhden pysäkkivälin. Se tieto taas loukkasi edessäni istuvaa ikätoveriani aivan kohtuuttomasti :ajaa nyt yksi pysäkkiväli, miksei kisko pyörätuoliaan mokoma rähjä. Vain Humalistonkadulle asti on turha tulla kyytiin. Samoin tekevät kuulemma (rouvan huomio!) nämä maahanmuuttajaäidit lastenrattaidensa kanssa. Ajavat yhden pysäkkivälin. Sietäisivät kävellä ja vielä ilmaiseksi ajavat! Kun hän näin oli päässyt ilmeiseen lempiaiheeseensa, hän saman tein tulistui torille tänä aamuna ilmestyneestä uudesta mustalaiskerjäläisestä. Kuulemma uudet tulokkaat erottaa siitä, että heillä on niin paljon vaatetta päällään. Kuulin esitelmän rekvisiitaksi mukaan otetuista lapsista ja tavaramäärästä, joka heillä oikeastaan on kerättynä ja ties millä keinoin! Hyväksi lopuksi tuli tuomio,ettei heille pidä anta mitään, että heidät olisi ehdottomasti pakotettava omaan maahansa takaisin mitä pikimmin. Miksi tunkevat tänne kerjäämään meidän vähiä rahojamme. Eihän Suomen rahat riitä omillekaan ihmisille.
Jäin pois kyydistä.
Ovatko turkulaismummot kaikki syöneet käärmeenpäitä ja juoneet sappea ja myrkkyä aamupalaksi? Mikä meitä oikein vaivaa? Vai olenko minä auttamattoman naiivi ja höynä, kun en ymmärrä näitä kantaaottavia, äänekkäitä, kaiken paremmin tietäviä ja muita ihmisiä ja ympäristöään vihaavia mummoja kaupungilla?
Kai siellä oli joku elämäänsä tyytyväinen, kauniista säästä, torista, mansikoista ja tänään vähemmän kipeistä jaloista nauttiva mummokin liikenteessä, mutta semmoiset mummot ovat hiljaisempia, ehkä hiukan hymyilevätkin vastaanlyllertäville kanssamummoille ja ainakin lastenrattaita työnteleville äideille ja isille.
Päätin muistaa olla positiivinen mummo! Lähtiessäni pois bussista, sanoin viereisen penkin tuntemattomalle mummolle: tosi kaunis kampaus. Mukavaa viikonloppua. Hän oli ilmiselvästi tulossa kampaajalta ja hänen lähes valkoiset hiuksensa olivat kadehdittavan kauniisti kammatut.Hän katsoi minua hiukan kummastellen rohkeuttani ja mutisi kiitokset. Ja minä olin niin omahyväisen tyytyväinen itseeni, vaikka ymmärsin, ettei maailma minun johdostani tullut yhtään paremmaksi paikaksi. Päätin tarkkailla itseäni, etten vain kehittyisi myrkkymummoksi.
Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa.
Hän sanoi:"Kaikissa meissä asuu kaksi
taistelevaa sutta. Toinen niistä on paha.
Se on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus,
suru,ylimielisyys, itsesääli ja valhe.
Toinen on hyvä. Se on ilo, rauha, rakkaus,
toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus,
empatia, totuus ja luottamus".
"Kumpi susi voittaa?" kysyi lapsi."Se, jota ruokit",
vastasi vanhus.
Menetin isoäitini jo kolmivuotiaana, joten omakohtaiset muistoni hänestä rajoittuvat muutamiin, jokseenkin vahvoilla tunteilla latautuneisiin yksittäisiin, pieniin tapahtumiin. Voi olla, että niissäkin on paljon ainesta, jonka kuvittelen itse muistavani, vaikka tosiasiassa muistini on "parantunut" moneen kertaan kuulluista toisten, varttuneempien perheenjäsenten kertomuksista. Mummu on myyttinen ja rakas hahmo ajatuksissani.Voi olla, että hän on hyvinkin erilainen kuin todellinen, lihaa ja verta ollut isoäitini, Augusta.
Varjelen tärkeänä mummunperintönä esinettä, jonka varmuudella tiedän kuuluneen mummun hyvin vähäisiin näihin aikoihin asti säilyneisiin tavaroihin. Mummuni eli pitkän elämänsä nykymitalla ajateltuna kovin pienen tavaramäärän ympäröimänä. Eipä pieneen tuvan ja kamarin asuntoon paljon tavaraa voinut sopiakaan, koska tilaa piti jäädä myös suuren perheen olla ja häärätä, syödä ja nukkua. Varmaan kaikki välttämätön sentään löytyi Juholan torpasta ja mummun huushollista.Olen kuullut, että mummuni oli jämpti ja taitava emäntä omassa ympäristössään. Äitini on kertonut, että mummun vakiosanontoihin kuului neuvo, ettei viimeksi hankittua vaatetta sopinut alkaa heti käyttää,vaan sen oli oltava ikäänkuin varmuuden vuoksi käyttöön otettavissa erityisen vaativan tilanteen varalle."Jos on ain korja,ei ol koskaan korja (=korea)". Mummu on kuulemma myös halunnut omistaa jotain, joka on jäljellä vielä hänen kuoltuaankin. Oli tärkeätä ajatella "et on sit huutokaupas". Ei kunniallinen ihminen voinut kuolla niin köyhänä, ettei olisi jäänyt jäljelle jotain kelvollista myytäväksi vainajan jälkeen pidettävässä huutokaupassa.Semmoinen oli tapana pitää, jotta perintö voitiin jakaa kaikille jälkeenjääneille tasapuolisesti. Olen nähnyt mummuni huutokaupasta laaditun asiapaperin. Se lienee sisareni hoivissa tallessa.Hyvin valaisevaa ja ajan realiteeteista kertovaa luettavaa.
Minä ja monet samanikäiset ystäväni olemme tulleet ikään, jossa suhteemme vuosien mittaan koteihimme kerääntyneeseen tavaraan on joutunut uuden ajatustavan kohteeksi. Tähän asti minä ja me monet olemme koko ajan kartuttaneet tavaramäärää ympärillämme. Aika surutta, mutta tietysti kukin oman varallisuutemme rajoissa olemme kuvitelleet parantavamme elämänlaatuamme, statustamme, korostaneet persoonallisuuttamme ja hoitaneet mielialamme vaihteluita hankkimalla aina ja aina jotain uutta kotiimme ja vaatevarastoomme. Nyt olemme iässä, jossa tajuaa elämän rajallisuuden, että takana päin on pidempi jakso elämää kuin edessä. On myös helppo huomata, että olemme ympäröineet itsemme valtavalla määrällä tavaraa, jota oikeastaan emme tarvitse tai jota ilmankin tulisimme hyvin toimeen. Kaapit ovat täynnä astioita, joilta ei enää juurikaan syödä tai juoda. On liikaa kaikkea, vaatteita, kirjoja, koriste-esineitä, huonekalujakin.Tavara ei tuotakaan enää samalla lailla iloa ja tyydytystä, ei tuo turvaa ja lohtua niinkuin kai joskus ennen.
Pyytämättä mieleen hiipii ajatus, että raskas ja vähän inspiroiva siivoaminenkin olisi paljon kevyempää ilman tätä tavatonta tavarapaljoutta, siirtelyä, tuulettamista ja tuskailua, mihin tuonkin saisi vielä mahtumaan. Enkä tosiaankaan ajattele:"on sitten huutokaupas".Tiedän, että kovin harva tavaroistani tuottaa iloa mahdollisille perijöilleni.Tiedän aiheuttavani kohtuutonta vaivaa ja työtä, kun kaikki tämä liiallisen keräysviettini ja turvatavaran hankintani on aikanaan raivattava pois. Voisinko tehdä sen jotenkin helpommaksi. Ei kukaan ilahdu periessään hyllymetreittäin kirjoja, jotka eivät enää kiinnosta, ovat pölyisiä ja tarpeettomia. Valtava riesa syntyy kymmenistä ja taas kymmenistä maalauksista, joita ei voi eikä halua laittaa omille seinilleen, mutta tuntuu kenties pahalta hävittääkin, kun tietää miten tärkeitä ovat olleet minulle. Voi voi. Puhumattakaan sadoista turhista kipoista ja kupeista, koristeista ja helyistä, jotka ovat löytyneet kirpputoreilta ja löytöhetkellä tuntuneet aarteilta ja tuottaneet iloa jos myöskin tehneet tarpeettomia lovia niukahkoon budjettiini. Missä on niiden hautausmaa? Kaikkein omituisinta perittävää ovat kai tuhannet sivut pienellä käsialalla kirjoitettuja päiväkirjoja. Jonakin päivänä on syytä järjestää niille reissu krematorioon, ennenkuin on myöhäistä.
Minulla on vain muutama esine, jonka voin kuvitella muuttuvan sellaiseksi, että se saattaisi kantaa pysyvää muistoa minusta ja kelpaavan tämmöiseksi viestikapulaksi kuolemankin jälkeen. Mikä sitten on se aarre, joka on tuonut minulle viestin kädestä käteen mummulta kaikkina näinä lähes seitsemänä vuosikymmenenä hänen kuolemansa jälkeen? Se on harvinaisen kaunis, ruusukuvioinen lautanen. Pohjassa on hyvin vanha arabiantehtaan leima, enkä usko, että tätä lautasta on koskaan käytetty ruokailussa. Kunto on edelleen hyvä ja se ilahduttaa minua nyt keittiön seinän koristeena. Lapsuudenkodissani sitä nimitettiin mummun pullalautaseksi ja siihen aina ladottiin pullapitkosta leikatut, herkulliset pullapalat. Hyvä ja lämmin muisto, jonka toivoisin saavan jatkopestin,kun minua ei enää ole.Lautasen muotoinen viestikapula.
