En ole kaikkein innokkaimpiin uutisfriikkeihin kuuluvaa ihmistyyppiä. Minulle riittää yleensä yhdet, korkeintaan kahdet TV:n tarjoamat uutiset päivässä. Jostain syystä en ole koskaan oppinut hyödyntämään telkun aamuista uutisten tarjontaa.( paitsi noina sairaalassa viettäminäni muuten toimettomina aamuina). Kotona minulle sopii aamuisin paremmin tunti, pari tuoreen Hesarin parissa. Mutta tästä ajasta varsinaisten uutissivujen osuus jää usein lyhyemmäksi kuin muitten sivujen kanssa kulunut aika.
Viimeisen parin vuoden mittaan uutisten lukeminen tai kuunteleminen on kovin usein saanut mielen ahdistuneeksi: toinen toistaan hirveämpiä tragedioita, paljon viattomia uhreja vaatineita käsittämättömiä onnettomuuksia, terrori-iskuja kohteisiin, joissa uhriksi joutuneet on yllätetty kesken loman, viihteen, urheilun tai arkisen elämänmenon, paikassa, jossa kuka tahansa saattaisi liikkua: sukulainen, tuttava, julkisuudesta tuttu tai vasta elämänsä alussa oleva lapsi. Missään ei voi olla täydellisesti turvassa. Ei edes kodissaan. Ei ainakaan, jos sattuu kuulumaan maailman monien kriisialueitten kansalaisiin. On ollut pakko nähdä uutisia, joissa paljastuu koko inhimillisen hädän mielettömyys nykyisessä ajassamme ja maailmassamme. Joskus en kertakaikkiaan haluaisi tietää näistä uutisista, nähdä näitä kuvia loputtomista pakolaisten hukkumistapauksista, hirveistä oloista keskellä kuraista telttakylää, kärsivistä lapsista ja vanhuksista, vihapuheista, toivottomuudesta.
Oma kotimaani ja lähin ympäristöni on toki suurenmoisen hiljaisen ja turvallisen tuntuinen paratiisi näihin uutisten kauhukuviin verrattuna. Minun ei ole tarvetta pelätä kotini pommitusta, ei yöllä oveen koputtavia miliisejä ja lähtöä yönselkään kuulusteltavaksi. En joudu kadulla kuulemaan pilkkaa, vihaisia huuteluja enkä keskelle äkillistä poliisipartiota tarkistamassa kannanko asetta. Bussiini ei ole vaarassa astua psykopaatti, joka repussaan kantaa valmistamaansa pommia ja valmistautuu kuolemaan marttyyrina samalla kuin kaikki me muutkin kuolemme tai haavoitumme. Eikä minun tarvitse pelätä, että entiset nuoremmat kollegani, jotka vielä toimivat opettajina saisivat kuulla olevansa irtisanottuja poliittisten mielipiteittensä takia. He voivat levollisina viettää viimeisiä lomaviikkojaan vaikka sanoisivat kuinka pahoja totuuksia maamme valtaapitävistä.Tuntuisi täysin mahdottomalta, että yliopistojen opettajat yhtäkkiä saisivat kiellon matkustaa ulkomaille, kuten Turkissa. Poikani perheineen uskaltaa liikkua Vuosaaren maisemissa pelkäämättä jokaista vastaantulevaa muslimia mahdolliseksi Isisin radikalisoituneeksi tappajaksi. Helsinki tuntuu minusta kyllä liian suurelta ja meluisalta, mutta silti kauniilta ja turvalliselta. Lintukoto, mutta kuinka kauan.
Minun on myönnettävä, että nykyään uutisten lukeminen ja maailmantilanteen ajatteleminen tuntuu minusta pelottavammalta kuin vielä muutama vuosi sitten. Olen tottunut aikaisemmin ajattelemaan, että vaikka maantieteellinen sijaintimme Suuren ja Mahtavan rajapinnassa on aina hiukan erilainen kuin naapuruus Ruotsiin tai Norjaan, ei ole mitään tarvetta erityiseen pelkoon, jos ei nöyristelyynkään. Edes pahimpina aikoina noottikriisin päivinä 1960-luvun alkuvuosina en suostunut pelkäämään. Muistan hyvin, miten muutamat luokkatoverini olivat ns.Oulun Profetian pelottelemina hysteerisiä ja väittivät meidän piankin joutuvan marssimaan Siperiaan Venäjän miehitettyä maamme. Uskoin poliitikkojemme taitoihin enemmän kuin Neiti Heinosen saamiin profetioihin.
Mutta nykyään en pysty enää samalla tavalla uskomaan poliitikkojen terveeseen järkeen ja veuvottelutaitoihin ongelmanratkaisussa, en Suomessa, enkä varsinkaan koko maailman mitassa. Liian monessa maassa vallan on saanut tai saamassa ihmiset, jotka ovat mieleltään järkkyneitä, vaarallisia, psykopaattisia , täydelliseen itsevaltiuteen pyrkiviä. Maailmamme oireilee todella vakavasti. On liian paljon järjetöntä vihaa ja epäluuloa, pohjatonta itsekkyyttä ja suorastaan käsittämätöntä tietämättömyyttä. Olisi pikaisesti pystyttävä ratkaisemaan koko pallon tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä luonnonvarojen käytöstä, ilmastonmuutoksen kehittymisen hillitsemisestä, jätteiden ja päästöjen käsittelystä, uhkaavien epidemioiden leviämisen estämisestä ja köyhyyden vähentämisestä. Mutta päätöksiä tuntuu ohjaavan itsekkyys, loputtoman talouden kasvun ja sotateollisuuden sanelemien ehtojen täyttäminen, historian täydellinen unohtaminen. Millainen on tulevaisuus, jos ideoitaan vapaasti pääsevät toteuttamaan sellaiset johtajat kuin Putin, Trump, Erdogan, Le Pen jne.näitä vihan lietsojia ja totuuden kieltäjiä tuntuu löytyvän yhä vain useammasta maasta. Entä sitten kun EU vapaine aatteineen ja rajoineen on muisto vain?
Millaisessa Suomessa ja millaisessa maailmassa rakas lapsenlapseni menee kouluun ja kasvaa aikuiseksi? Joutuuko hän kasvamaan ilmapiirissä, jota lamaannuttaa naapurin pelko ja varautuminen kohtaamaan vihollinen joka vastaantulijassa? Vai saako hän kuulla parempia uutisia maailmasta, joka pystyy ratkaisemaan ongelmat ja luottamaan toisiinsa? Toivon koko sydämestäni niin.
Itänaapurin kukkia turistikaupan tuotteessa
Kaksi sairaalassa viipymääni viikkoa olivat minulle erikoinen kokemus monessa mielessä. Selvää on, että tuntuu erilaiselta ja aluksi totuttelua vaativalta ajatella itseään oikeasti sairaana, ei vain ihmetellä päivästä toiseen jatkuvaa jaksamattomuutta, väsymystä ja velttoutta. Tavallaan selvä diagnoosi helpotti kuulla, koska tapanani on ajatella, että todettu sairaus voidaan jollain sopivalla hoidolla saada pois tai ainakin sitä voidaan helpottaa, mutta uupumus on vain merkki omasta kyvyttömyydestä pakottaa itseään virkeäksi ja motivoituneemmaksi. Se on kuin harmillisesti puuttuva halu viettää aktiivista elämäntapaa.Jotenkin kuvittelee, että paranisi itsekuria lisäämällä. Sairaus sensijaan ei ole pelkästään kiinni omasta puuttuvasta tahdonlujuudesta.
Kun yllättäen kävikin niin, että pieneksi ja nopeasti tepsiväksi avuksi jaksamattomuusongelmaani tarkoitettu hoito, sydämeen asennettu tahdistin, tuntemattomasta ja kuulemma perin harvoin sattuvasta syystä epäonnistui ja aiheutti laitteen nopean poiston ja rajun tulehdusta hoitavan suonensisäisen antibioottikuurin, palasin takaisin outoon välitilaan ja ihmettelyyn: olinko nyt jopa enemmän sairas kuin ennen lääkäriin hakeutumista, olinko nyt oikeasti potilas vai ennemminkin laiskanpulska "täyshoidokki", joka vaan majaili sairaalassa päiväkaudet, tuntematta itseään kovinkaan sairaaksi, joka söi ja lepäili ja odotti ihmeparanemista?
Päiviini tuli toistuva, normaalistani kovin poikkeava sisältö ja rytmitys. Kun olin onnistunut nukahtamaan jossain yön vaiheessa, tuntui harmittavaiselta havahtua siihen, että yöhoitaja seisoi ihan likellä hämärissä hapuilemassa kädestäni kestokanyylia, johon voisi kiinnittää uuden "tipan" antibioottia.Tai havahduin kello kuusi huoneeseen hipsuttelevaa yöhoitajaa jakamassa viimeisinä vuoronsa toimenpiteinä pöydälle aamun pilleriannosta ja haluamassa tökkiä sormestani tirausta verta aamun sokeriarvon määrittämiseksi.Täysi valaistus huoneeseen ja jo kohta hänen kannoillaan saapui seuraavakin tulokas: laboratoriohoitaja valmiina vaatimaan hiukan isompaa veriannostaan (ainakin parin putkilon verran). Mikähän suoni tänään suostuisi yhteistyöhön, millainen tuntoherkkyys ja pistämistaito tällä vampyyrilla mahtaisi olla?Vain muutama hoitaja kymmenien joukossa selviytyi verinäytteistäni huokailematta, koputtelematta,eka yrittämällä suoneen päätymällä, tehokkaasti ja kivutta.
Taas uusi kärryjen kolistaja; mittaamassa verenpainetta ja sormenpäähän työnnetyllä "tutilla" happisaturaatiota. No mikäs se tämmöinen kevyen pyörätuolin näköinen kärry on? Eipä kysellä turhia, asetut vain tuoliin istumaan ja saat kuulla mitä elopainosi on tänä aamuna. Kaikkeen tottuu, jopa julkiseen punnitukseen. Saan luvan kestää kuulla, että viereisen sängyn rouva painaa vähemmän kuin puolet minun painostani! Mutta kylläpä hän onkin hirveän laiha. Mielessän kuulen hänen kohteliaan surumielisen, salaisen ajatuksensa minusta:kylläpä hän onkin kauhean lihava, voi sentään. Kauan sitten opetin hänen sympaattista poikaansa ja silloin olimme hyvinkin samankokoiset, äiti ja opettaja, mutta siitä on jo nelisenkymmentä vuotta. Hän ei tunnista minua enää.
Nyt kuuluu käytävästä isompaa kärryn kolinaa. Se merkitsee aamupalan tuloa. Muutaman päivän jälkeen olen jo niin kokenut potilas, että ymmärrän ajoissa siirtyä aamupalaa varten käytävän päässä levenevän mukavan päiväsalin pöydän ääreen.On mukavaa nauttia aamiaista kuin kotona, sen sijaan, että istua kököttäisin epämiellyttävästi jalkoja puristavan rautasängyn reunalla vaikeassa asennossa. En tunne oloani enää kovinkaan potilaaksi.Voin jopa lukea aamun sanomalehteä tai kuunnella aamutv:n uutisia samalla kuin juon kahviani. Ihmettelen, ettei kukaan muu halua tämmöistä parannusta aamuunsa. Joskus joku miespotilas repsottavassa pyjamassaan haahuilee hetkeksi tv:n lähelle ja vaihdamme muutaman kommentin maailman menosta, brexitistä ja EU:sta. Kukaan muu ei kumminkaan nauti pöydän ääressä aterioitaan. Ruuanjakajat oppivat pian ottamaan minut huomioon ja tuovat aina tarjottimeni pyytämättä pöytään.
Muutamassa päivässä laitostun niin, että totun syömään aikaista lounasta, odotan päivähuoneen kahvibaarin saapumista. istuskelen aina samassa nojatuolissa ikkunakulmauksessa musiikkia kuuntelemssa, kirjaa lukemassa ja erityisen paljon taivasta ja lokkien lentoa katselemassa. Lakkaan ajattelemasta millainen kammottava pyjama ( miesten väriä, ei naisten vaaleanpunainen) päälläni retkottaa kulloisenakin päivänä. Vastenmielistä, tosi nahkamaista, pitkää ja hiostavaa aamutakkia en enää suostu pukemaan, vaikka liikun käytävässä.Osaan pyytää ajoissa puhtaita vaatteita ja pyyhkeitä ja osaan neuvotella sopivista ajoista käydä rauhassa peseytymässä tai saada selkäni pyyhityksi ja jalkani hoidetuiksi.Tunnen aikataulut ja rutiinit. Minusta on tullut kotiutunut ja tyytyväinen potilas sydänosasto 5:lle. Helppohoitoinen ja positiivinen. En valita, pidän jopa ruuasta. Kaikki on hyvää, hoitajat ovat mukavia ja fiksuja ihmisiä. Muistan sanoa kiitos ja sopivat pikku small talkit.
Huomasin olevani hyvä kuuntelija, en vain paljon puhuva ihminen. Sain huomata, kuinka monilla potilailla oli tavattoman suuri halu ja valmius puhua vieraankin ihmisen kanssa, kun näin olemme yhdessä tämmöisessä erikoisessa satunnaisessa kohtaamispaikassa. Päivähuoneessa saan noitten päivien aikana kuulla useita, minulle paljon mielenkiintoista uutta tarjoavia tarinoita elämästä. Nautin kuunnella monen ikäihmisen muistoja lapsuusajoistaan eri puolilla Suomea. Kuulen sota-ajoista, evakkovuosista, koulumatkoista vuosikymmenet sitten, hirveistä hakkaavista opettajista, köyhien sorrosta, yli puoli vuosisataa kestäneistä avioliitoista ja surusta toisen kuoltua, riiuureissuista, leikeistä, lintuharrastuksista.Saan katsauksen vuosikymmenten mittaisesta työurasta sähkömiehenä rahtilaivoilla maailmanmerillä, samoin elämänmittaisesta tarjoilijantyöstä lähes kaikissa Suomen huippuravintoloissa noina "kultaisina vuosikymmeninä" , jolloin ravintoloissa oli valkoiset liinat pöydissä, huippuorkesterit niin kotimaasta kuin ulkomailta saivat väen tanssimaan. Oli myös syömäpakko jos mieli saada vetää myös kunnon humala. Naisseurassa ravintolaan saapuneet naiset sijoitettiin aina näköalapaikoille, josta herrat sitten voivat häpeilemättä tarkastella sopivaa daamia poimittavaksi ensin parketille ja kenties- no vaikka mihin. Ja koko ravintolakäytöstä kaitsivat hommansa osaavat naistarjoilijamatroonat valkoisissa puseroissaan, mustissa kapeissa hameissaan ja kopsuvissa korkokengissään.Ylimmäisenä auktotiteettina ja todellisena paikan sieluna salissa liikuskeli koulutettu ja usein tyylikäs hovimestari. Eteistiloissa vaani kerberos, väkevä ja joskus mielivaltainen portsari, viimeinen varmistus tason säilymisestä . Oli mainiota kuunnella tämän vielä yli 80-vuotiaanakin virkeän tarjoilijarouvan värikkäitä kokemuksia niin Lapin kuin Kuopion tai Turun ja Naantalin ravintoloitten menneestä kukoistusajasta. Hänen edelleen vauhdikas ja hurjahko temperamenttinsa sai hänet hivenen törmäyskurssille muutaman hoitajan kanssa ja sitten yhtäkkiä hänet työnnettiin kesken "juttujen" johonkin hoitotoimenpiteeseen ja sen tien hän hävisi. Moni kysymys jäi avoimeksi.
Kaikkein syvällisimmän vaikutuksen minuun teki, yllättävää kyllä, aivan nuori tyttö, joka istui eräänä päivänä päiväsalin pöydän ääressä joitain tavaroita pöydälle paperikassista järjestellen. Vastapäätä häntä oli jokseenkin tiukasti tatuoitu, pörröpäinen ja muutenkin selvästi"laitapuolen kulkijan" näköinen tyyppi ei sairaalan vaatteissa. Tytöllä sensijaan oli vaaleanpunainen pyjama, joten ymmärsin hänet nuoresta iästään huolimatta tämän sydänosastomme potilaaksi. Ehkä katsoin heitä hivenen liian pitkään, tai ehkä tyttö oli tottunut tarttumaan härkää sarvista. Hän vilkaisi minuun jotenkin hyvin avoimella katseella ja sanoi:" tule vaan rauhassa pidemmälle. Ei me olla vaaralisia, me ollaan tässä, kun me ei saada olla yhdessä mun huoneessa.Toi ei saa tulla sinne. Me ollaan narkkareita". Minua ei ole koskaan tervehditty näin suorasukaisella esittelyllä. Itseasiassa en ole kai ennen tehnyt läheisemmin tuttavuutta itsensä narkkariksi tunnustavien kanssa. Miehen koko olemus kertoi selvästi hänen elämäntavastaan, mutta tytössä oli jotain hyvin suloista huolimatta siitä, että hänen puhuessaan olin heti huomannut hänen jo menettäneen enimmät hampaansa. Puhuessaan hän hengitti lyhyin, pinnallisin henkäyksin, kuin se olisi ollut tuskallista. Silti hän halusi puhua kanssani ja hymyili välillä kauniisti. Kaulassa hänelläkin roikkui samanlainen kannettava mittauslaite kuin itsellänikin. Koko ajan se näyttää hoitajien huoneen monitoreissa sydämemme lyöntitiheyden.
Välillemme kehittyi pitkä ja mielestäni ihmeen suora ja syvällinen keskustelu. Kyselin ja he vastasivat ärsyyntymättä ja yhtään loukkantumatta. En olisi ikinä uskonut voivani kysellä keneltäkään niin kipeitä kysymyksiä. Varsinkin tässä nuoressa naisessa, oikeastaan vielä tyttösessä, oli jotain minussa voimakkaasti hellyytä ja myötätuntoa herättävää. Luulen, etten unohda häntä. Mutta pelkään myös, että hänellä ei ole pitkästi elämää edessään. Oli riipaisevaa kuulla, miten hänkin on haaveillut joskus olevansa äiti.Ihan erilainen kuin hänen oma äitinsä ja kummitätinsä! Äänensävy tiukka ja torjuva, mitä olikaan koettu. Hän ei uskonut siihen enää yltävänsä, koska sanoi, että ehdoton edellytys äidiksi tulemiseen olisi lopullinen ja pitävä ero aineista. Nytkin hän sanoi vievänsä kissansa turvaan heti kun huomaa olevansa ratkeamassa pahempaan jamaan. Eläin ei saa kärsiä hänen ongelmastaan. Hän kertoi viettäneensä sydänosastolla jo viime kesänä yli kuukauden. Mitä hänelle tapahtui nyt, en tiedä, sillä en tavannut häntä enää tuon ainoan pitkän keskustelumme jälkeen. Miesystäväänsä, kihlattuunsa hän oli tutustunut tämän ollessa vankilassa. Hän oli aluksi vastannut miehen nettikirjeystävyyteen, alkanut käydä häntä tapaamassa vankilassa ja niin he olivat rakastuneet. Rakkautta ja empatiaa janoava pieni hento tyttörukka. Mies olisi iältään voinut olla hänen isänsä. Kun kysyin harmittaako tyttöä, että on alkanut käyttää huumausaineita, hänen silmänsä vettyivät, hän nielaisi ja nyökkäsi. Sen sijaan mies kääntyi minuun päin ja uhosi:yhtään elämäni päivää en vaihtaisi, en edes vankilapäiviä. En ole koskaan ymmärtänyt tätä lausetta, enkä nytkään pystynyt tuntamaan miestä kohtaan vähääkään sympatiaa. Kunpa hän olisi tytölle hyvä niin kauan kuin tytöllä on aikaa.
Viimeisten vuosikymmenten aikana tiede on pystynyt avaamaan jo valtavan määrän tietoa ihmisen perimää koskevista salaisuuksista. Nyt on mahdollista saada tietää oma geeniperimänsä ottamalla näytteet suunsa limakalvolta ja lähettämällä ne tutkittaviksi joihinkin kaupallisiin laboratorioihin Yhdysvalloissa. Vastauksen saa muutamassa kuukaudessa. Mutta sitten tarvitaankin kohtalaisen paljon tietoa ja kielitaitoa ymmärtää mitä tulos kertoo. Onneksi tämmöisellä pikatestauksella ei saa tietää mitään kovin "kohtalokasta" ja merkittävää. Ei ole vaaraa alkaa luulla olevansa suoraan alenevassa polvessa Ranskan Aurinkokuninkaan sen paremmin kuin Wilhelm Valloittajankaan jälkeläinen, vaikka testi kertoisikin äitilinjasi kuuluvan samaan haploryhmään kuin mainitut suurmiehet. Ei myöskään tarvitse pelätä saavansa tietää kantavansa sitä verenvuototaudille altistavaa geeniä kuin osa kuningatar Viktorian jälkeläisistä, vaikka oman haplotyypppisi edustajia olisikin runsaasti saksalaisissa ruhtinassuvuissa .
Ihminen saa geeninsä isältään ja äidiltään, mutta mitkä geeneistä saavat määrätä perimää, mitkä jäävät "piiloon" moniksi sukupolviksi, mitkä ovat dominoivia, mitkä väistyviä, muuntuneita, virheellisiä, jää arvoitukseksi. Onneksi. On paljon mukavampaa vain voida katsella kehittyvää lasta ja "tunnistaa" hänessä milloin isänsä, milloin äitinsä piirteitä ja ominaisuuksia tai ihmetellä kerrassaan uusia, ennestään vieraalta tuntuvia ominaisuuksia: miten meille onkin saatu tämmöinen mielenkiintoinen uusi persoona tähän sukuun ja perheeseen, ihan täydellisesti oma ihana itsensä!
Sydänsairaaksi paljastuttuani aloin tietysti miettiä omaa sukuperimääni ja vertailla vanhempieni, sisarusteni ja lähisukulaisteni terveys- ja sairaushistorioita. Miten minusta tuli juuri tämmöinen? Mikä on perittyä, mikä elämäntapojen ja elämänvaiheitten tuomaa rasitetta? Olenko ottanut opikseni äitini ja isäni, tai vanhempien sisarusteni kokemista terveysongelmista ja elämäntavoista? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Ei, se on hyödytön kysymys. Aikaa ei voi elää väärinpäin. Miten elän tästä eteenpäin? Miten omat kokemukseni voisivat palvella oman perheeni nuoria, kenties samoja riskigeenejä perineitä? Onko olemassa Kohtalo, lahjomaton ennakkosuunnitelma, joka määrää kuolenko sydänkohtaukseen, aivohalvaukseen, alanko elää dementoituneena ja kuihtuvana menneisyyden ja unohduksen muurien takana? Vai saanko sittenkin elää pitkään rakkaitten lapsukaisteni elämää seuraten ja huoliin eläytyen niinkuin oma äitini eli lähes 95 vuoden ikään henkisen vireytensä ja muistinsa säilyttäen? Onneksi en saa sitä tänään tietää.
Kaksi viikkoa sairaalassa, mutta kohtalaisen hyväkuntoiseksi ja kivuttomaksi oloni tuntien, antoi minulle hyvän tilaisuuden tehdä havaintoja: sairaanhoitajien työstä, sosiaalisista taidoista, potilaitten kohtaamisesta ja kiireen ja stressinsietokyvystä. Näin monia hyvin erilaisilta näyttäviä, eri ikäisiä ja molempia sukupuolia edustavia hoitajia työssään eri työvuoroissa. Näin jatkuvaa kiirettä ja silti huomaavaista ja ystävällistä kohtaamista. Sain osakseni pelkästään hyvää kohtelua. Jotkut hoitajista tuntuivat hiukan etäämpänä pysytteleviltä, teitittelivät, hoitivat työnsä, mutta säilyttivät tietyn muodollisuuden. Jotkut hoitajat ryhtyivät heti sinuttelemaan (huolimatta iästäni ja ulkomuodostani) ja toimivat tehokkaasti, mutta ikäänkuin tuttavallisemmin ja epämuodollisemmin. Arvostin molempia, mutta tietysti tuntui mukavalta kohdata tämmöinen tuttavallisemmin käyttäytyvä hoitaja taas vapaan työvuoronsa jälkeen. Kuin olisi taas tavannut tutun ystävän. Kunnioitukseni ja ihailuni hoitotyötä tekeviä kohtaan vahvistui. Hoitaja ei ole enää mikään "sisar, hellä, valkoinen",( jos on koskaan ollutkaan), vaan tehokkaassa tummansinisessä housuasussaan vaativaa ammattitaitoa ja loputonta jaksamista ja kiirettä sietävä ammattilainen, mies tai nainen, joka tottavie on palkkansa ansainnut viimeistä euroa myöden. Joka muuta väittää ei ole viettänyt öitä ja päiviä kuuntelemassa ja katselemassa ja palveluista ja hoitotoimenpiteistä apua saamassa esimerkiksi TYKSin sydänosastolla.
Kiitos hyvästä hoidosta
Kun on pitkään viettänyt elämäntapaa, joka on päivästä toiseen jokseenkin vähän yllätyksiä sisältävää ja ennalta ajateltujen tapahtumien ja ihmisten värittämää, joutuu pahasti yllättymään, kun mikään ei menekään tutun kaavan mukaan. Työelämässä ja lapsen kanssa arkea eläessä semmoiseen sai olla aina valmiina, mutta siitä on jo vierähtänyt vuosikymmeniä. Olen tottunut ajattelemaan, että olen ihmistyyppiä, joka on valmis yllätyksiin, joka suorastaan tykkää semmoisista. Näinköhän sittenkään! En ole enää yhtään varma siitä.
Odottamaton päätyminen sydänosastolle ja jo seuraavana päivänä tahdistimen asennukseen olivat vasta alkusoittoa yllätyksille tottumiseen. Tahdistimen asennus sujui kai lähestulkoon odotusten mukaisesti. Menin operaatioon ihan reippaalla ja pelottomalla mielellä, koska saamani tiedon mukaan kyseessä olisi yksinkertainen ja lyhytkestoinen toimenpide, joka suoritetaan paikallispuudutuksessa. Asettautuminen kapealle toimenpidepöydälle monenmoisten katossa roikkuvien aparaattien ja lamppujen alle tuntui pelkästään jännittävältä. Huppuihin ja suojavaatteisiin verhotut lääkärit ja hoitajat, jotka häärivät ympärilläni vaikuttivat perin rennolta ja ammattinsa osaavalta "teamilta". Monien vuosien innokas TV:n Teho-osaston katselu sai minut tuntemaan olevani nyt mukana jonkin uuden episodin filmauksessa. Koko ajan tapahtui ympärilläni monenlaista valmistelua, minut verhoiltiin täydellisesti, hetkeksi jopa kasvot ylittävällä peitteellä. Sitten sainsiihen taitellun pienen hengitysaukon pääni käännettynä oikealle. Operoitava kohta rinnasta paljastettiin ja sitä alettiin pestä ja pestä ja pestä. Kaikki mahdolliset bakteerit piti saada eliminoiduksi ennen ensimmäistä viiltoa. Lopultakin päästiin avaamaan ihooni taskua pienen metallisen tahdistinlaitteen sijoituspaikaksi. Välillä tunsin hiukan kipua ja ynähtelin ja ähkyin. Silloin suojamaskinsa yli pitkien ripsiensä välistä suurilla silmillään katsova pikkuruinen ansestesialääkäri lupasi tujauksen lisää oikeaan käteen tippuvaa kipulääkitystä: voi tuntua pikku humahduksena kuin ensimmäinen känni, hän sanoi. Hilpeä sanailu operoivan teamin kesken pulppuili. Välillä ymmärsin kahden lääkärin juttelun koskevan jotain käsillä olevaa toimenpidettä, pientä neuvonpitoa ja miettimistä , miten parhaiten edistytään.
Minuutit kuluivat ja kuluivat, mutta homma oli ilmeisesti hiukan hankalampi kuin olivat odottaneet. Hyväksi arveltu laskimoyhteys osoittautuikin huonoksi: sydämeen johtava "piuha " ei mahtunut etenemään toivotulla tavalla, sillä suonessa oli esteenä jonkunlainen "läppä". Uuden suonen etsintää, puheen pulputusta, joihinkin "bileisiin" menon suunnittelua, puhetta siitä, että tämä olisi teamin viimeinen operaatio tälle päivälle. Harmillisesti se tuntui venyvän yli odotetun ajan. Ja sitten ymmärsin, että nyt olivat saavuttaneet sen, mitä oli haettu :kahden johdon yhteys laitteesta sydämeeni, toinen kammioon, toinen eteiseen. Vielä oli kestettävä haavan kiinniompelu. Se tuntui hiukan ilkeältä puudutuksesta huolimatta, mutta päätin kestää valittamatta, koska piinan loppu jo häämötti. Noin, viimeinen solmu, laastari päälle ja peitteiden purku. Kirurgin hyvästely. Pian olin valmis astumaan varovasti alas kapoisalta pritsiltä hoitajan tukemana ja kävelemään muutaman hataran askeleen oven ulkopuolella odottaneeseen sänkyyni.
Hurjalla ( ehkä ei sentään) kyydillä viiletettiin taas viuhuvassa tuuletuksessa pitkin käytäviä, sujahdettiin molemmilla kotimaisilla puhuvaan hissiin ja niin tultiin ylös entiselle paikalleni 4 hengen tarkkailuhuoneessa. Siellä vastassa oli kaksi vuoroon tullutta uutta hoitajaa, tällä kertaa molemmat miespuolisia. Myös kaikki kolme muuta potilasta olivat miehiä. Operaation aikana sekava Kerttu oli saanut kyydin toiseen sairaalaan ja tilalle oli tullut pahasta infarktista elvytetty ja ilmeisesti sen takia hänkin jotensakin sekavalta kuulostava mieshenkilö, sekä nuori mies kuntosalilta korkeassa kuumeessa. Edessä olisi siis yö herraseurassa, kolme potilasta ja kaksi todella sympaattista hoitajaa, toinen hyvin nuori Mika, toinen hiukan varttuneempi suomea hiukan murtaen puhuva hyväntuulinen ja empaattiselta vaikuttava mieshoitaja. Tiedän toki, että hoitajina on nykyään molempia sukupuolia, mutta miehet ovat vasta pieni vähemmistö.
Sydämeeni johti nyt kaksi piuhaa. En pystynyt tuntemaan mitään havaintoa.Vielä ei tuntunut edes kipua, koska puudutusta varmaan vielä kesti. Kaulassa riippui edellisestä yöstä tuttu mittari. Se kertoi hoitajille, minkämoisella sykkeellä nyt yöni nukkuisin. Tunsin oloni virkeämmäksi. Sain päivällistä, joka maistui oikein hyvälle. Lounas oli jätetty väliin varmuuden vuoksi. Melkein huvitti hiukan flirttailla hoitajien kanssa. Se taisi olla heikkoja jälkimaininkeja saamistani "mössöistä", pientä jälkipilven hattaraa. Kylläpä elämä oli yhtäkkiä saanut yllättäviä keikauksia, uusia näkökulmia, uusia kokemuksia. En arvannut, että lisää yllätyksiä oli tulossa enemmän kuin olisin halunnut...........
"Pienessä Pilvessä"
Keskikesä, hellettä, valoisia ja trooppisen lämpimiä öitä.
Kolme yötä omassa leveässä vuoteessa ikkuna siinä lähellä avoinna:olen tuntenut olevani lähestulkoon onnellinen. Se mikä ennen oli vain itsestäänselvyys, eikä kaivannut mitään ylenpalttista onnen tunteen ihmettelyä, sai uuden näkökulman yli kahdenviikon perspektiivinmuutoksen jälkeen. Sairaalassa vietetyt päivät ja varsinkin yöt muuttivat ajatteluani ja kotiuduttuani saivat syvän tyytyväisyyden ja huojentuneen hyvänolon tunteen heräämään. Näin on hyvä, ihanaa olla kotona, omassa sängyssä.
Olin pitkään ollut jotensakin epätavallisen uupunut, olo vetämätön, tarmo ryhtyä mihinkään lähes olematon. En jaksanut tehdä sitäkään vähää, mitä olin tottunut laiskuuteen mieltyneeltä itseltäni vaatimaan. Olin kyllä jollakin tasolla tietoinen tilanteeni muutoksesta, mutta tavallaan se tapahtui kumminkin sen verran hitaasti pahentuen, että ei ollut tarve kunnolla huolestua. Kuten sanottu olen luonteeltani laiska, joten yksin asuminen ja eläkeläisen vuosi vuodelta hitaampaan rytmiin tottuminen eivät pakottaneet kiireellisesti pohtimaan olisiko terveydentilassani jotain muutakin huolen aihetta kuin diabetes, verenpaine, korkea kolesteroli ja välillä koviksikin äityneet jalkakivut. Niitähän olen tottunut hoitelemaan jo vuosien ajan syömilläni lääkkeillä. Tämän vuoden puolella olen potenut kaksi tosi rankkaa flunssaa ( todennäköisesti sekä A-että B-influensavirukset, rokotuksesta huolimatta), sekä ainakin henkistä kanttiani oli jäytänyt sisaren kuolema huhtikuussa. Ajattelin maksavani niistä jälkiveroa ylenpalttisena uupumisen tunteena. Ajattelin, että se kyllä kesään päästyäni vähitellen helpottaisi ja jaksaisin taas vähän paremmin.
Toisin kävi. Tuli päivä, jolloin lopultakin ymmärsin, että on parasta kysyä neuvoa itseäni viisaammilta. Soitin hätänumeroon 112. Kerroin tuntemuksistani ja sain ohjeen ajaa taksilla päivystykseen. Niin tein ja kas kummaa: muutamaa tuntia myöhemmin makasin sinisten muoviseinämien erottamassa pienessä sopessa kytkettynä mittalaitteisiin, keskellä lähes taukoamatonta piipitystä hämärässä tilassa monien kohtalotovereitten seassa.Tilanne yllätti minut outoudellaan. Hoitajia tuli ja meni,kiinnitti minuun piuhoja ja mittareita, naputteli, koputteli ja vatkasi käsiäni, pisteli ja sai aikaan vain kirvelevää kipua ja rikki puhkottuja suonia. Ihan korvanjuuressa alkoi kone piipata kovaäänisen kiukkuiseen tahtiin. Ihmettelin mitä se mahtoi tarkoittaa ja sain kuulla, että se oli juuri minuun kytketty laite ja ilmoitti pulssini olevan vaarallisen matala (alle 40). Ei kai, minun pulssinihan on aina 60, on ollut koko ikäni, paitsi ei tietysti urheilusuorituksen jälkeen. Mutta enhän minä enää koskaan urheile. Taas se riiviö alkaa piipata. Verenpainemittari käynnistyy ja innostuu ilkeään kiristelyyn vähän väliä, pullistuu, kiristää ja puh: vähitellen helpottaa otteensa. Omituinen iltayö, omituinen paikka. Miten minä tänne päädyin?
Tulee näkyviin partainen lääkäritakkinen, joka sanoo, että minut siirretään sydänosastolle kunhan ehditään ja että todennäköisesti huomenna minulle asennetaan sydämentahdistin. Näkemiin. Olen potilas. Olen sydänpotilas. Muutama tunti sitten olin kotonani yksin yötä hiukan peloissani miettivä, uupunut ja ylipainoinen, mutta "muuten terve ja virkeä"mummeli, aikeissa mennä omaan sänkyyni. Miten tässä näin kävi ja näin äkkiä? Tahdistin. Olen kuullut, että joillakin ihmisillä on semmoinen jossain päin sisikuntaansa. Onkohan se kamalaa. Koetan rentoutua ja nukahtaa.
On aamuyö, kun minun sänkyni lähtee liikkeelle kesken pienen torkahdukseni. Mennään vauhdilla. Kattovalot vilisevät siinä kyydissä kirkkaina, käytävässä viuhuu ankara "tuuli" ohuen lakanan läpi. Kurvataan suureen puhuvaan hissiin: kolmas kerros, tredje våningen. Kolisevia töyssyjä lattioissa, Äkkikurveja, aukenevia ovia ja asettuminen omaan, hyvin avoimeen pilttuuseen neljän hengen hämärässä huoneessa. Huomaan kaksi häärivää hoitajaa. Omat tavarani suljetaanjonnekin lukon taa. Näen, että seinällä edessäni oleva kello on kolme . "Oletko herkkäuninen? Tämä on valitettavasti nyt hyvin levoton huone. Tuon korvatulpat. Yritä nukkua, hyvää yötä".
Levoton, täysin alimitoitettu ilmaus. Tämähän on kuin eläintarha ja hullujenhuone ja jonkun omituisen elokuvan filmausstudio. Mikä rooli minulle kuuluu? Ei pienintäkään mahdollisuutta nukahtaa. En ole kokenut vastaavaa. Jossain vaiheessa toinen yöhoitajakin menettää hermonsa ja unohtaa ammattietiikkansa ja roolinsa vaatimat vuorosanat. Hän alkaa huutaa ja nimitellä koko yön sekopäisenä mekkaloivalle vanhalle naiselle, ilmeisesti sekä dementoituneelle mutta myös sydänhoidon tarpeessa olevalle ihmisraukalle vasemmalla äärimmäisenä olevassa vuoteessa. Nainen on ilmeisen sairas, mutta hänen äänessään on voimaa ja vaativuutta. Sitä eivät lainkaan pysty estämään läpitunkevasti aivoonporautumasta pienet korvatulpat, joita yritän muotoilla tiukemmiksi. Vieressäni hyvin räkäiseltä ja pahasti yskivältä kuulostava kärisevä miesääni huutaa toistuvasti naiselle: ole hiljaa ämmä. Sitten mies nukahtaa hetkeksi, korisee kohta itse kammottavasti ja valittaa unessaan suureen ääneen:voi voi voi.Vanha Kerttu korottaa taas kaikuvan huutonsa ja vaatii "saada selvittää edes tämän yhden pienen asian, onko se liikaa pyydetty". Toisella puolellani kuorsaa ilmeisesti nainen, hänkin hyvin äänekkäästi kunnes paha yskänkohtaus aikaajoin keskeyttää kuorsauksen. Sama show jatkuu minuutti minuutilta. Aamuun on kolme tuntia. Huomenna minuun tehdään viilto rintaan. Siitä sisälleni ujutetaan metallinen tahdistin ja piuhat, jotka yltävät sydämeeni ja antavat sille uuden sykkeen:Sick Sinus-oireyhtymä. Ei 30 vaan 60 kertaa minuutissa ja elämänlaatuni paranee. Sitä odottaessa:hyvää yötä. Koeta nukkua.
Kaulassa oleva mittari kertoo hoitajille, että pienen levon aikana sydämeni lepopulssi hidastuu aina 30 asti, mutta olen turvassa, koska tilaani voidaan hoitaa, jos olen vaarassa nukkua ikiuneen.
"Kaikki tunnemme hurstin, kansallisen kesäkankaan nimen. Sehän on pellavan tai hampun rohdinlangoista kudottu, karkeahko, taloudessa paljon käytetty kangas.Siitä saamme aivan ihanteellisia kesäpukuja sekä naisille että miehille eikä nuorisoakaan tarvitse ilman jättää.Tavallisesti hursti kudotaan valkaisemattomista langoista. Sellaisena se onkin erikoisen kaunista".
Edellinen teksti on lainattu 73 vuotta vanhan Kotilieden sivulta. Aukeaman kokoinen artikkeli on otsikoitu "Hurstinen kesäpuku" ja sivuilla on myös kuvitus: malli sekä miesten että naisten kesäpuvuksi. On myös lähikuvia erilaisiksi kudotuista palttinatyypeistä sekä kuva klassisen mallisesta miehenpaidasta, joka on ommeltu hurstista. Sen kerrotaan olevan helppo pestä huolimatta käsintehdyistä napeistaan. Vaatteet ja kankaat ovat mielestäni tyylikkäitä ja kauniita.Kuvan miehen puvusta mainitaan,että se on palvellut jo pari kesää, mutta näyttää edelleen hyvältä useista pesuista huolimatta. Ei ollut kertakäyttömuotia.
Ehkäpä oli totta, että kaikki ennen tunsivat hurstin, mutta minä en ole tuttu hursti-sanan kanssa. Pellavan toki tiedän paremmin.
Kotipaikkakunnallani on mukava liike, jonka nimi on "Pellavainen". Usein pistäydyn siellä Somerolla käydessäni. Voin ostaa pussillisen pellavarouhetta, hyvää vatsalle, tai ainakin maukasta, vaikka hiukan omituista pellavalakritsia. Äitini lapsuudessa hänen kotonaan viljeltiin viljan ohella myös pellavaa, josta se kaikkien työläitten vaiheitten jälkeen kehrättiin langaksi ja kudottiin yksinkertaisiksi kodin käyttötekstiileiksi.
Muutamat hienoimmista kesävaatteistani ovat pellavaa. Vaatteitteni joukossa ne ovat hinnaltaan kalleimpia, designvaatteita, joita käytän vain erityistilanteissa. Ne ovat jo vuosia vanhoja, mutta toivottavasti rakkaita vielä monta vuotta eteenpäin, kenties niin kauan kuin elän! Arvostan pellavavaatteitani siitäkin huolimatta, että niillä on rypistymistaipumus. Se kuuluu pellavan luonteeseen. Nykyään pellava on muodikkaissa sisustuslehdissä kovin suosittu verhoina, ylellisinä vuodevaatteina ja huonekalujen verhoilukankaina. Luonnonvärinen pellava sopii hyvin yksinkertaiseen, linjakkaaseen skandinaaviseen tyyliin. Kaikki nämä ovat senverran arvokkaita, ettei niitä ole sisustuksessani, vaikka niistä pidänkin. Mutta kaappieni kätköissä säilytän yhä isotätini Olgan aikoinaan kasvattamista pellavista hänen itse kapeilla kangaspuillaan kutomia karkeita pyyhkeitä ja paria pienen pientä pellavalakanaa, jotka ovat tosin auttamattoman pieniä nykysängyssä käytettäviksi. Sitäpaitsi niissä on epämiellyttävä sauma keskellä. Se ei varmaan tuntuisi mukavalta iholla. Ehkä joskus voisin käyttää niitä pöydälläni. Vaikkapa juhannuksen aikaan ja luonnonkukkia maljakossa. Todennäköisesti noitten kaikkein karkeimpien pyyhkeitten materiaalia, joita mieluusti käytän kesäisin, voisi nimittää hurstiksi. En vain ole sitä tiennyt.
Innostun kysymään lisätietoa hursti-sanasta nykypäivän "tietotoimistolta", googletan. Hämmästyn, kun ensimmäiseksi silmiin osuu selitys:
1: hursti- leipäjono Helsinginkadulla, Kalliossa. Heikki Hurstin ylläpitämä ruoka-ja vaateavustuksia vähävaraisille lahjoittava, voittoa tavoittelematon hyväntekeväisyysjärjestö. "On pakko suunnata perjantaina rutiinireissulle hurstiin, sillä olen ihan rahaton". Hurstin nykykäsite.
2:hamppukangas. Merkittävä tuote 1600-1800-lukujen kaupassa. Kaupparyssät toivat Venäjältä hurstia ja sarkaa maahamme.
Kiinnostun lukemaan hamppukuidun historiasta. Opin, että hampun viljelyllä on kymmenen tuhannen vuoden historia Koillis-Kiinassa. Skyytit toivat sen käytön Itä-Eurooppaan n 700 eKr. Opin myös, että hamppua on montaa lajiketta,( Cannabis Sativa, Cannabis India, Cannabis Ruderalis) Ei vain sitä, jota yritetään viljellä laittomasti, suljetuissa tiloissa kirkkaitten lamppujen avulla esimerkiksi vaatehuoneissa tai saunoissa Suomenkin huumemarkkinoille. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, Indian hemp, cannabis, marihuana, hashis. Harvat muistavat, että maailmassa hamppu on paljon muutakin kuin huumeeksi kasvatettava lajike. Se on myös erinomainen ravintoaine. "Tulevaisuuden superruokaa". kenties.
Luen myös, että maailman kuuluisimpiin ja kalleimpiin kuuluvat Rembrandit, van Goghit ja Cezannet on maalattu hamppukankaalle. Hamppu on säilyttänyt maalaukset erinomaisessa kunnossa meidän aikamme ihmisten ihailla. Eniten minua yllättää listan pituus hampun tehokkaista lääkeaineina vaikuttavista ainesosista. Paitsi huumeena hamppukuitua käytetään siis tänä päivänäkin eri puolilla maailmaa monipuolisena ravintoaineena, lääkkeitten, paperin, köysien, purjekankaitten, kalaverkkojen ja vaatteitten valmistamiseen. Vegaaniruokavalion yleistyessä Suomessakin hampun ravintona käyttäminen tulee todennäköisesti täälläkin suuresti lisääntymään.
Omituista, kuinka vanhan lehden selaaminen yllättäen lisää tietämystäni monesta asiasta. Päätän arvostaa perintöhurstejani ja pellavavaatteitani vielä entistäkin enemmän. Hursti ei ole siis väheksyvä sana huonokuntoiselle vanhalle peitolle josta ei muuhun olisi kuin ehkä koiran makuualustaksi. Hurstin kunnia palautettu.
"Jokaisesta pienokaisesta, joka nykyisin syntyy, iloitsemme kuin oman perheen jäsenestä. Suomen suku, jonka puolesta tämänkin polven isät taistelevat, heistä jokaisesta voimistuu ja lisääntyy. Siksi tahtoisimme aivan erityisesti iloita jokaisen äidin kanssa, joka nyt vastaanottaa lapsukaisen, ja tahtoisimme hänelle ja hänen pikku aarteelleen lähettää lämpimimmät onnentoivotuksemme".
Paljon kiitoksia pateettisista onnitteluista syntymäni johdosta, sinä minulle tuntematon Kotilieden toimittaja, joka laadit sivun 235 tekstin vuoden 1943 toukokuun lehteen. Olen yksi näistä arvokkaista pienokaisista, joiden maailmaatulon ansiosta Suomen suku voimistui ja lisääntyi noina vaikeina sodan vuosina. Ja kiitos myös, että autoit näkemään selkeämmin syyn, miksi isäni piti taistella "siellä jossakin" sinäkin toukokuun lopun päivänä, jolloin kotirintamalla äitini "taisteli"synnyttääkseen minut yhdeksi monista Suomen suvun uusista voimista. Varmaan kaikki olisivat mieluummin toivoneet isän olevan lähitienoilla, vaikkei kai ihan samassa huoneessa kuten isät nykyään pyrkivät olemaan lapsensa syntyessä. Mutta kenties ilman sotaa minua ei koskaan olisi edes saatu alulle. Olihan kulunut jo yli seitsemän vuotta isosiskoni syntymästä. Sota sai ihmiset unohtamaan ehkäisyn ja lapsia syntyi lähes joka taloon.
Sinäkin aamuna äiti oli tietysti hoitanut lehmänsä ja huolehtinut isommat sisarukseni lähtemään kouluun. Sitten oli vuorossa pyykkäystä ja ruuanlaittoa kotirintaman väelle, mummulle, taatalle, siskolle ja veljelle. Eikä vain sen päivän varalle vaan piti ajatella myös hiukan eteenpäin. Niinpä hän perkasi pari kiloa silakoita ja paistoi ne. Siitä riittäisi särvintä perunan lisäksi muutamana seuraavanakin päivänä. Matot oli pesty talven pölystä ja liasta, mutta ne piti vielä huuhtoa ja saada ripustetuksi kuivumaan. Apuun tuli Helmi-tätini soutamaan venettä, jonka perässä äiti suuren vatsansa kanssa yritti pysyä tasapainossa ja pidellä pitkät, raskaat matot näpeissään huuhtoutumassa kirkkaiksi keväänviileässä järvivedessä. Minulle on kerrottu hiukan pisteliään sävyisesti, että särmikäsluonteinen Helmi-tätini ei suinkaan pyrkinyt helpottamaan äidin osaa veneen perässä mahdollisimman tasaisella soututyylillä , vaan tempoili äkkinykäyksin airoja ja väitti näin antavansa puhtia synnytykseen. Selittäneeköhän moinen äkkituljutus usein hivenen liiallisuuksiin menevän ja ailahtelevan ominaislaatuni?
Työntäyteisen päivän illassa äiti sitten rauhottui synnyttämään. Avuksi tuli sekä kunnan kätilö että naapurin Irja, kaikkien kylän syntyvien "barmurska"( nykykielessä kai sanottaisiin doula). Lapset ja vanhukset saivat luvan pysytellä poissa kamarista. Puoliyö alkoi lähestyä, mutta kovista poltoista huolimatta ei valmista tuntunut tulevan. Kätilö arveli, että syntymä menisi seuraavan vuorokauden puolelle. Äiti kertoi pitkiin synnytyspolttoihinsa jo kyllästyneenä ähkäisseensä:"eikä men" ja keränneensä kaikki voimansa ja sisunsa ja niin hänen onnistui kuin onnistuikin ponnistaa minut maailmaan varttia vaille puoliyön 25.5. Tuhdin kokoinen mustatukkainen tyttö ( 4 kiloa!) syntyi pienelle, mutta sitkeälle pula-ajan laihduttamalle äidille.
Kun isosiskoni Leila sitten aamulla sai nähdä minut, hän antoi raskaan tuomionsa minun ruttuisesta, punaisesta naamastani: ruma, ja ehdotti, että minut oitis vietäisiin Amalian, kylällä asuvan lapsettoman naisen kasvattilapseksi. Hänellä kun oli jo ennestään orvoksi jääneitä kasvatteja.
Kotiliesi arveli, että kukkatervehdyksiä saattaa äideille tulla tulvimalla, niin, että yksityinen lähetys hukkuu kukkavihkojen paljouteen." Vuoteessa oleva äiti ehtii katsella kukkia ja seurustella niiden kanssa. Koskaan ei äiti herkemmin tajua hänen lapselleen osoitettua rakkautta, kuin milloin joku lämpimin mielin muistaa pienokaista jo ensi päivinä". Luulen, ettei oma äitini ollut suinkaan ainoa äiti noina päivinä, jotka eivät mitenkään sopineet tuohon lehden maalailemaan kiiltokuvaan äitiyden onnenhetkistä. Luulen, että hänelle onnea oli se, että tyttö oli vankka ja terve ja että hän itse jo seuraavana päivänä jaksoi pyörittää tavallista arkeaan ja vain lyhyiksi hetkiksi ehti napata minut rinnalle syömään.
Kukat puhkesivat kukkaan ulkona luonnossa, tuomet, omenapuut, rentukat ja kielot. Minun ikiomat jokakeväiset lempikukkani. Ehtikö kukaan niitä ihailemaan?
Herkintä, mitä tähän syntymääni liittyen olen äidiltä kuullut oli, että kun isä sitten sai pienen loman tullakseen katsomaan perheeseen saatua lisäystä "Suomen sukuun", hän käveli muutaman kilometrin matkan Someron keskustasta ja puolimatkasssa huomasi ensimmäisen juhannusruusun auenneen Harjun kartanon puistoa reunustavassa pensasaidassa. Hän taittoi sen äidille ja minulle onnentoivotukseksi. Näin ja kuulin äidin puheen sävystä, että se oli äidille tärkeä ja rakas muisto. Ei tullut liikaa kukkapuskia, ei Kotilieden markkinoimia ruusuadresseja, mutta varmaan sain sentään osakseni riittävästi "hoivaa ja turvaa", kuten tuossa lehdessä asia ilmaistiin. Iäkäs mummu hoiti, äiti imetti, eikä minua tarvinnut kiikuttaa Amalialle kasvatiksi!
