Nykyään ei voi välttyä päivittäin kuulevansa tai lukevansa meidän suomalaisten ihmisten yhä selvemmin jakautuneen kahteen joukkoon: kaupunkilaiselämää eläviin ja toisaalta niihin, jotka vielä pystyvät ja haluavat elää maaseutumaisessa elämäntavassa uhkaavasti hiljentyneillä hajasijoitusalueilla. Joskus tulee olo, että jakoa jopa liioitellaan, ruokitaan tahallisesti keskinäistä etujen ristiriitaisuutta ja tarpeettomasti korostetaan mielipiteitten eroavaisuuksia ja asenteitten lukkiutumista. En ymmärrä kenen etua sillä ajetaan.
Ihminen tarkastelee ympäristöään, elämäntilanteitaan ja tulevaisuusvisioitaan tietysti omasta kokemuspiiristään ja omista arvoistaan lähtien. Emme enää asu eristyneissä, lähes muuttumattomina sukupolvesta toiseen pysyneissä ihmisyhteisöissä, joissa koko elämä oli mahdollista elää ehkä kertaakaan joutumatta kovin erilaisiin tilanteisiin tai maisemiin. Joskus vielä viime vuosisadalla voi elää ikänsä kohtaamatta ihmisiä erilaisista yhteisöistä tai jopa vieraista maista muuttaneita. Useimmat nykyajan suomalaiset elävät jossain muussa ympäristössä kuin mihin ovat syntyneet. Maalaisista tulee kaupunkilaisia, kaupunkilaisiksi syntyneistä jonkun toisen kaupungin asukkaita, jopa toisessa maassa tai maanosassa asustavia. Matka lähimpiin sukulaisiin saattaa kasvaa tuhansiksi kilometreiksi. Kuka siis oikeastaan olen, mikä on isänmaani, mikä on identiteettini, mikä on minun mielenmaisemani, minne kuulun, mitä sanon omakseni?Tuttuja kysymyksiä nykyään tuhansille.
Olen syntynyt maalla, maalaisille vanhemmilleni, isovanhempieni pienessä torpassa, kamarin puusängyssä, maalaiskätilön kokemuksen avustamana. Elämäni ensimmäiset 20 vuotta olin täysin maalaistyttö. Minulla oli kovin vähän kokemuksia kaupungeista ja kaupunkilaisista. Sitten tuli aika pyrkiä opiskelemaan ammattiin, jonka toivoin ja kuvittelin sopivan minulle elämänmittaiseksi. Jos olisin vain kiihkeästi halunnut pysyä somerolaisena maalaistyttönä ja pelännyt muutosta, lähtöä kaupunkiin opintielle, elämäni olisi saanut kovin toisenlaiset kuviot kuin nyt toteutuneet. Ei Somerolla asustaen olisi voinut tulla kielenopettajaksi! En ihan uskalla päästää mielikuvitustani valloilleen miettimään, entä sitten, mikä olisin tänään, millaisen elämän olisin elänyt, jos olisinkin päättänyt pysyä maalaistyttönä. Olisinko nyt ollenkaan tämän nykyisen minäni tapainen aatteiltani ja arvomaailmaltani? Tuskinpa tuntisin itseäni samaksi. Sillä huomaan kyllä yli puoli vuosisataa kaupungissa elettyäni minulle olevan itsestään selvää olla tämmöinen "city-ihminen", arvostaa kaupunkielämän monia puolia.Tuskin minä enää maalla osaisin elää. Mutten kyllä pysty ihan ymmärtämään usein aika kitkerää kritiikkiä, mitä syrjäseuduilla tunnetaan "kaupunkilaiskuplassa" eläviä ihmisiä ja heidän pulmiaan kohtaan. Toistensa arvojen ymmärtämisessä tuntuu olevan mukana paljon joutavaa kateutta, katkeruutta ja kitkaa.
Nykyisin tiedän olevani selvästi enemmän kaupunkilainen kuin maalaistyttö. Mutta näinä kaikkina vuosikymmeninä , jotka ovat kuluneet eri kaupungeissa asuen, huomaan aina kavahtaneeni ajatusta, että asuisin ihan kaupungin kivisessä tiukkaan rakennetussa ytimessä, jossa ei olisi lähellä suuria puita, kiviä. kallioita tai ainakin puistoa nurmikkoineen ja suurine kukkaistutuksineen. Muutaman lyhyen jakson olen joutunut viettämään taloissa, joiden lähellä liikenne vyöryy ohi lähes taukoamattomana olipa vuorokaudenaika mikä tahansa.
Sellainen oli tilanne ensimmäisessä opiskelukämpässäni Turun Hämeenkadulla. Kämppäni oli pienin huone vastikään valmistuneessa kolmiossa, ensimmäisessä kerroksessa. Viihtymättömyyden tunnetta ei paljon kohentanut vastapäätä näkyvän silloisen Hovioikeuden komean talon edusta ja sen takaa pilkottavan mahtavan Tuomiokirkon kivinen seinämä, kun katsetta ei voinut kohdistaa kauemmas, ei puihin, ei taivaaseen, vain ohi lipuvaan autojen jonoon. Puhumattakaan, että edessä olisi auennut avara pelto ja järvi, niinkuin oman vinttikamarini ikkunasta. Ei voinut avata ikkunaa, melu ja liikenteen saaste tunkivat sisään ja saivat kurkun kipeäksi ja estivät kunnollisen nukkumisen. Ahdistuin, podin outoutta ja ikävää. Kaupunki ei vielä ollut minun paikkani.
Muistan myös kuinka noihin aikoihin muutaman kerran yritin nukkua ystävättäreni muuten kovin mukavassa ja vieraanvaraisessa kodissa Kauppiaskadulla. Koko yön uneksin horroksessa olevani linja-autoaseman puisella penkillä, koska jatkuva liikenteen ääni tunkeutui uneen estäen täyden levon tunteen. Onneksi myöhemmät kokemukseni Turussa asumisesta ovat olleet toisenlaisia. Olen oppinut nauttimaan kaupungin vanhoista suurista puista, kivistä ja kallioista ikkunain takana, koska kotini on ollut hiukan etäämpänä keskustasta. Turussa on paljon todella upeita vuosisataisia jaloja lehtipuita niin puistoissa, jokirannassa kuin monissa upeissa lähiöissäkin , puhumattakaan hienoista luonnonpuistoista Ruissalossa ja Katariinanlaaksosssa. Olen aina asunut alueella, jossa ikkunoita on voinut pitää auki leyhyttämässä sisään lähes raikasta"maalaisilmaa"ja ilman liikenteen tauotonta mekkalaa. Mieluummin niin ja pientä työmatkabussimatkaa kestäen kuin keskustassa täyden hulinan keskellä, vaikkakin kävelymatkan päässä kaikesta tärkeästä .
Kotiympäristöni sitten lapsuuusajan on ollut kaupunkimainen. Syy lienee ensimmäisen maalla vietetyn työvuoteni kokemuksissa. Ensimmäinen kouluni oli minulle uudessa ympäristössä Etelä-Karjalassa, Parikkalan Rautalahden kylässä. Ja voi millaisen maiseman sainkaan siinä ohessa. Kauniimpaa en olisi osannut toivoa. Kaksikerroksinen, vaalea ja komean ikkunarivistön tarjoava koulutalo kohosi jyrkän mäennyppylän päällä valkoisten hoikkien koivunrunkojen keskellä. Karjalainen koivikko on uljaampi kuin koivikot Lounais-Suomessa.Ylhäältä asuntoni ikkunoista näkyi kauas maantien toisella puolella alas kiemurtelevan tien kahta puolin olevien talojen muodostamaan kivaan kylänäkymään ja edelleen kaukaisena sinertäviin metsiin kenties Venäjän rajaan asti. Juuri näinä päivinä kun syyskuu oli muuttumassa lokakuuksi ja pihani koivut hehkuivat täyttä kultaa, heräsin yllätykseen: koko maa oli peittynyt valkoiseen ja taivas oli tummansininen. Talvi tuli sinä syksynä varhain ja koko talvi oli ihan muuta kuin mihin olin tottunut . Olen tarkistanut tilastoista: talvi 1965-66 oli hyvin kylmä ja Karjalan mantereinen ilmasto asetti minulle melkoiset haasteet. Nyt niitä on jo mukavakin muistella, mutta silloin elettynä ne vaativat uuden oppimista ja loputtomasti työtä. Hyvä, että säilyin "paleltumasta hengiltä"! Niin maalaistyttö vaikka olinkin, minulta puuttui tarpeellisia taitoja ja ymmärrystä elämän vaatimuksista noissa oloissa. Syntyi päätös: ei koskaan enää hataria (vaikkakin kauniita) korkeita huoneita, ei uunilämmitystä, ei puuceetä kaukana pihanperällä, ei koko päivän kestävää saunanlämmitystä ja surkeata nyrkkipyykkiä. Kiitos mieluummin aina keskuslämmitys, juokseva kuuma vesi ja vessa, sekä lähikauppa ilman näyteikkunassa hipsiviä torakoita .Ei viikkokausia kestävää hiirten ja päästäisten murhaa.
Sinä paukkupakkasten tammikuussa jouduin myös kokemaan ikävän autoiluun liittyvän tapahtumaketjun, joka sai minut ajattelemaan, etten haluaisi (uskaltaisi, voisi!)koskaan ajaa autoa. Että minun olisi parasta aina asua paikassa, jossa en olisi riippuvainen oman auton käytöstä. Se päätös on ratkaissut kaupunkimaisen elämäni: voin tulla toimeen vain, kun julkinen liikenne takaa mahdollisuuteni liikkua. Maalla elävien ihmisten on sen sijaan pakko omistaa oma auto, jotta pystyvät saamaan riittävät palvelut ja osallistumaan normaaliin elämänmenoon. Kaupunkilainen voi kohtalaisen varmasti tietää pärjäävänsä myös autottomana.
Ihmisillä kai on kaikilla oma rakkain maisemansa. Kellä se on meri eri säillä, kenellä sisäsuomalainen järvimaisema, yhdellä laakeat viljapellot, toisella kumpuilevat vaarat.Tottakai on nautinto päästä näkemään vaihtuvia ja erilaista kauneutta tarjoavia näkymiä matkustelemalla ja kuviin tallentamalla. Paremmuusjärjestykseen järjestely kuitenkin on turhaa. Maiseman kauneuskokemukseen vaikuttaa aina mielentila sekä seura, jossa kokemuksen saa. Jos on väsynyt, masentunut tai vihainen, voi ympärillä oleva kauneus jäädä kokonaan huomiotta. Toisaalta olen usein tullut edellisen kotini lähistön luontopolulta takaisin ihan toisenlaisessa, uudistuneessa ja parantuneessa mielentilassa kuin sinne lähtiessäni. Polun mutkien tarjoamat näkymät, hiljaisuus, puut ja kalliot ovat kuin huomaamatta haihduttaneet vihani ja väsymykseni pois niin, että hengitän ja nautin jokaisesta vaihtuvasta näkymästä ja uudesta valosta ja värisävystä kotiinpäin tullessa.Hoitoa ilman pillereitä ja tohtoria.
Luonto pystyy kyllä hoitamaan myös kaupungissa asuvaa, kun ymmärtää antaa sille tilaisuuden. Maalla asuville lähiluonto ja sen tarjoama kauneus ja vaihtelu lienee yksi tärkeimpiä asioita koko elämässä, jokapäiväisiä jaksamisen ehtoja. Pitäisiköhän ruveta keräämään maalla asuvilta erityistä luonnonkauneusveroa! Ainoa asia, jota lapsuuteni maisemasta jään nykyään kaipaamaan on suuri taivaan osuus nälöalassa, matalalla makaava horisontti, pilvet ja rusotukset. Kaipaan jopa sähkötolppien ja -lankojen muodostamia graafisia linjoja taivasta vasten koulumatkani kilometrien matkalla. Sellaisia ei näe enäämissään. Mutta eniten kaikesta kaipaan mustana kaartuvan valtavan tähtitaivaan näkemistä pimeinä iltoina ja öinä. Sen me kaupungissa elävät olemme menettäneet .
Mutta suoraan ikkunani edessä suuret mahtavat männyt tarjoavat sentään luonnon dramaattista voimaa, varsinkin tällaisina ensimmäisien syysmyrskyjen päivinä ja öinä.
Viime lauantaina sain vieraakseni etäisen sukulaiseni miehineen kaukaa lännestä. Toista kuukautta sitten olin saanut Montanan osavaltiosta Amerikasta sähköpostissa pikkuserkultani Jeannelta viestin, jossa hän kertoi suunnitelmastaan vierailla vielä kerran Pohjoismaissa ja halustaan tavata meitä täällä asuvia sukulaisiaan.
Sanonta "vielä kerran" viittasi siihen tosiasiaan, että hän ja miehensä alkavat olla aika iäkkäitä reissaajia: Jeanne täyttää loppuvuodesta 80 ja hänen miehensä on vielä muutamaa vuotta iäkkäämpi. Molemmat ovat toki vuosikymmenten mittaan tottuneita jaksamaan pitkiäkin matkoja. Nyt suunnitteilla oli reissu, joka suuntautuisi aluksi pariksi kolmeksi päiväksi Norjaan, sieltä Tukholmaan ja päivän pysähdyksen ja yhden serkkutapaamisen jälkeen jatkuisi laivalla Turkuun. Sitten sunnuntaina edelleen Saloon ja maanantaina Helsinkiin Yhden suomalaispikkuserkun tapaaminen kussakin kaupungissa.Sitten lento Hollantiin, josta viimein paluu kotiin Montanaan. Kuulosti minusta raskaalta ja hyvää kuntoa vaativalta ikäihmisten reissuksi. Tietysti olivat hyvin tervetulleita Suomeen tälläkin kertaa.Ymmärtääkseni heidän kolmas tutustumismatkansa Suomeen ja kaukaisiin sukulaisiin täällä.
Muutama vuosi sitten olin tavannut heidät viimeksi sisareni luona Salossa ja sitä edellinen vierailu minun kodissani oli jo neljännes vuosisata sitten. Nyt toivoivat erityisesti tapaavansa poikani Mikon aikuisena ja perheellisenä miehenä. Mikkokin oli kiinnostunut uudistamaan tuttavuutensa, koska hänellä oli mukavia ja selkeitä muistikuvia vierailusta, jolloin hän itse oli vain noin kymmenvuotias koulupoika, juuri vastikään alkanut oppia hiukan englannin kieltä. Mikko muun muassa keksi ajatella, että olisi ehkä mukava taas tarjota lounaalla alkupaloiksi venäläisiä suolakurkkuja hunajan ja smetanan maustamina,niinkuin olimme tarjonneet silloin ensimmäisellä kerralla. Jeannen aviomies oli niistä silloin kauan sitten kovasti tykännyt ja he olivat ahnehtineet niitä kilvan "miesten kesken". Minä olin moisen yksityiskohdan jo unohtanut. Siispä tottakai laitamme pöytään niitä, varsinkin kun ne ovat edelleen omia herkkujamme. Ja bingo: "nämä kurkut ovat mahtavia,sinun pitää maistaa", sanoi Stuart kokeiltuaan taas niitä. Ei hän kyllä muistanut niitä ja niiden porukalla ahmimisesta edellisellä lounaallamme meillä 25 vuotta sitten, ennenkuin kerroimme Mikon muistikuvan. Muutama muukin hauska juttu palautettiin mieleen silloisen innokkaan koulupojan ja "lännenmiehen" kaukaisesta, mutta tosi hyvin sujuneesta ensitapaamisesta Turun syyskesän maisemissa.Tykästyivät toisiinsa silloin ja helppous ja mielenkiinto löytyivät helposti taas. Juttu luisti nyt vuolaana kun yhteinen kielikin oli olemassa.
Useimmilla ihmisillä lienee stereotyyppisiä mielikuvia amerikkalaisista ihmisistä. Niitä on helppo muodostaa lehtien,Tv:n ja filmien suoltamista tyypeistä ja alkaa helposti pitää tosina ja pätevinä. Tietysti se on älytöntä ja turhaa, kuten kaikenlainen yleistäminen ja tyypittely. Ei ole olemassa vain yhdenlaista suomalaista, mutta vielä vähemmän tyypillistä jenkkiä, jo siitäkin syystä, että kyseessä on semmoinen uskomaton eri kansallisuuksien kirjoma ihmismassa. Otetaan nyt vaikka tämä serkkuni Jeanne. Meillä oli isoäidit, jotka olivat sisarukset: minun mummuni, Uittolan torpan keskimmäinen tytär Augusta ja hänen Grandmansa Ida, nuorin Uittolan tytöistä Somerolta. Meidän molempien isoisät olivat myös supisuomalaisia. Niin pitkälti olemme samantapaisista aineksista kotoisin. Mutta Jeannen äiti oli saksalaissukuinen Helen, ja minun äitini taas jopa "ikiaikaisten sukupolvien" mitalta somerolaissukuinen Elma. Jeanne kertoi isänsä aina sanoneen:"we are Finns"ja saksalaissukuinen rouva aina tyytyi hymyilemään ja vaikenemaan saksalaisuudestaan. Jeannen lapsien ja monien lastenlasten dna:t ovatkin sitten jo todella monien kansallisuuksien sekoituksia. Miehensä esi-isät polveutuvat jo 1600-luvulla muuttaneista Saksan ja Hollannin seudun mennoniitoista ja toisaalta Skotlannin ja Irlannin myöhemmin Amerikkaan muuttaneitten siirtolaisten jälkeläisistä. Jännittävää, että Jeanne oli halukas näkemään paljon yhdenmukaista poikani ja yhden heidän poikansa habituksessa! Kenties on, kenties ei!
On mukava joskus jossitella ja kuvitella:mitä sitten jos....... Näin olen joskus ajatellut omalta kohdaltanikin. Entä jos myös minun isovanhempani olisivat ponnistelleet ja saaneet riittävät rahat kokoon ostaakseen koko perheelleen laivaliput suureen Ameriikan ihmemaahan leveämmän leivän ääreen, kuten siskon perhe vuonna 1904. Mukaan olisivat lähteneet mummu, taata, kolme vanhinta poikaa ja tyttö. Perheeseen olisi sitten syntynyt vielä lisää lapsia Michiganissa( tai Minnesotassa).Niinpä esimerkiksi minun isäni Eino olisikin syntynyt amerikkalaispojaksi vuonna 1910. Millaisen koulutuksen hän olisi siinä tapauksessa saanut? Hänen älynlahjoillaan hän olisi varmaan opiskellut toisin kuin silloisessa Suomessa. Sillä edellytyksellä, että Taata olisi sopeutunut ja menestynyt hyvin esimerkiksi rakennushommissa timpurina. Olisiko fiksu ja sitkeä Mummuni uskaltautunut perustamaan jonkun yrityksen lisätaaloja tupaan haaliakseen? Olisiko kauniiksi kasvanut Helmitätini nainut tosi rikkaan businessmiehen (niinkuin toki teki Somerollakin)? Sitten olisi seurannut avioero ja toinen ja kolmaskin! Huh sentään. Olisiko kaikkien mielestä hurmaava ja miellyttävä Kai-setäni päätynyt viihdebisnekseen tai ajautunut playboyksi helpon elämän houkuttamana? Mutta mistä minulle ja sisarilleni olisi löydetty äiti?
Siihen saa luvan loppua tämä kuvitelma, sillä enhän se sitten enää olisi tämä minä, jos äitini ei olisi juuri Kulmalan Elma!
Jeannen ja hänen miehensä vierailu oli tälläkin kertaa mukava ja helppo. He ovat tavattoman sympaattisia, sivistyneitä, asioista kiinnostuneita ja monella tavalla ennakkoluulottomia maailmankansalaisia. Kaukana kliseen ruokkimista pinnallisista amerikkalaisjunteista tai raharikkaista. Ja kun heidän poliittinen vakaumuksensa on aina ollut vahvasti demokraattinen, ei ole ollut tarvetta pelätä joutuvansa arkailemaan omia näkemyksiäni esimerkiksi presidenttiehdokkaista, ei Obamasta silloin edellisten vaalien alla eikä varsinkaan nyt Trump-painajaisen uhatessa. Sanoivat jopa vakavasti harkitsevansa muuttoa Kanadaan, jos Trump tulee valituksi. Aikamoisen ikävä uhkakuva 80-vuotiaitten viimeisiin elinvuosiin! He kertoivat, että heidän syrjäisessä ja harvaanasutussa kotipaikassaan Montanassa on paljon ihmisiä, jotka kannattavat ja uhoavat Trumpin politiikkaa, niin että heidän on kuulemma helpompaa usein pitää ajatuksensa ominaan sellaisessa seurassa, jota eivät kunnolla tunne.Välttävät turhaa ja toivotonta rähinää.
Oli kyllä mukavaa ja tavallaan virkistävää taas tavata näitä etäisiä "sukulaisia". Oli ilo huomata, kuinka hyvin ovat seuranneet suomalaisen politiikan ja talouden sekä kulttuurielämän, erityisesti musiikin tilanteita.Tiesivät esimerkiksi hyvin Suomen poikkeuksellisen hyvän maineen koulutuksessa (Pisa-tulokset) sekä peruskoulussa että musiikkiopistoissa annettavan opetuksen korkean tason. Olin iloinen ( lue: ylpeä) voidessani huomata, kuinka omat nuoreni puhuvat englantia kuin natiivit ja mitä tietävät, tuleepa puhe maailmanpolitiikasta, rakentamisesta, tekniikasta, historiasta tai taiteesta.Vähän jouduin häpeämään oman kielitaitoni rapistuneisuutta ja kankeutta. Sitä vielä pahentaa heikentynyt kuuloni. Vierasta kieltä puhuttaessa huomaan erottamiskyvyn vaikeuden vielä paljon selvemmin kuin muuten. Pian on aika minun tarttua härkää sarvista ja hankkia kuulolaite, eikä vain harmitella ja tuntea itsensä tyhmäksi. Mutta sitä ennen ripustan näihin sopimustaan pikkuhiljaa irtisanoviin kuuloläpysköihini jo tänään koristeeksi Jeannen tuliaisina tuomat hauskat ja värikkäät riippuvat korvakorut. Ne on valmistanut hänen koruja työkseen myyntiin valmistava taiteellinen miniänsä. Moneen vuoteen en ole enää viitsinyt pitää korvakoruja, vaikka korvissani on kyllä reiät parin vuosikymmenen takaa. Ihmeekseni huomasin, että reiät eivät jostain syystä vuosienkaan jälkeen olleet umpeutuneet. Päätin ottaa mallia tästä "ameriikan serkusta" heiluvine designkoruineen. Hän kun oli minusta ihan tyylikäs, virkeä ja lämpimän positiivinen ikäihminen, eikä hänessä ollut hituistakaan semmoista latistavaa ja tympeää henkeä kuin aika usein täällä näkemissäni suomalaisissa happamissa, elämään nyreästi suhtautuvissa "myrkkymummoissa".
Eläköön siis erilaiset juuret, hyvä hapankaali, kunnon suolakurkku ja puolukkapiirakka, amerikkalainen moniarvoisuus ja elämänilo ja lihottava apple pie. Alas myrkyllinen, hapan, ahdas ja ennakkoluuloinen ajatustapani. Korvakorut heilumaan ja reissuun,vaikka ihan pieneen. Sitkeillä ja vaivojaan valittamattomilla mukana kulkevat sujuvasti myös ylipaino, diabetes, kihti ja vain yksi silmä (Stuart), sekä kolme kertaa uusiutunut jalan vakava melanooma ja kokonaan uusi polvinivel (Jeanne). Vähän respectiä.
Sunnuntaipäivieni ensimmäiset valveillaolon hetket ovat yleensä mukavansävyisiä: tunti tai pari kaikessa rauhassa kahvimukillisen, voileivän ja Helsingin Sanomain seurassa, taustalla rauhallista musiikkia. Se lisää tunnelmaa, muttei pakota aktiiviseen kuunteluun. Minulla, kuten kai useimmilla muillakin on ihan oma tapani lukea lehteä. Aloitan aina sivulta 2 silmäilemällä ensin kuvia ja niihin liittyvät lyhyet esittelyt siitä mitä juttuja muilla sivuilla on tarjolla. Niistä päätän mitkä jutut ovat minua kiinnostavia. Tällä kertaa tiedän, että ainakin haluan lukea aikanaan koko maailmaa järkyttäneistä WTC-iskuista tasan 15 vuotta sitten. Pystyn elävästi muistamaan ensimmäisen epäuskoisen reaktioni, kun näin televisiossa suuren matkustajakoneen lentävän suoraan päin World Trade Centerin tornia. En ollut uskoa todeksi mitä sitten seurasi: kuin hajoamassa olisi ollut joku pienoismalli, ei todellinen jättimäinen pilvenpiirtäjärakennus, ei oikea jettikone, eivät oikeat ihmiset. Kuin tehokkainta elokuvan trikkikuvausta.Vaikka kuinka monta kertaa näin sen uudelleen ja uudelleen, en kyennyt ymmärtämään, että niin tapahtui oikeasti, ja kohta vielä toiseenkin torniin! Enkö tosiaankaan katsonut fiktiota? Onko tuosta uskomattomasta ja unohtumattomasta tapahtumasta jo 15 vuotta? Niin kauan sellaista inhorealistista elämää, jossa yhä uudet terrori-iskut maailmalla yllättävät hirveydellään, kaiken käsityskyvyn yli menevillä kauheilla seurauksillaan, sattumanvaraisilla uhreillaan. Terroritekoja, jotka kerta toisensa jälkeen pystyvät yllättämään, järkyttämään, suistamaan ihmiset toivottomuuden ja avuttomuuden tunteeseen: eikö tälle koskaan tule loppua. Miksi maailma on näin paha, näin mielipuolisesti sekaisin? Viisitoista vuotta, eikä parempaa ole näkyvissä. Missä ja milloin seuraavaksi?Tarvitsen uuden mukillisen kahvia, jotta pääsen irti tästä hirveydestä.
Toinen kuva ja sen kuvateksti: aina yhtä lämpimästi hymyilevä ja kuvauksellinen Elisabeth Rehn ja hänen tiukka tuomionsa nykymenolle."Hallitus unohti ihmisoikeudet". Mitä, onko todella niin, että tämä jo ikäihmiseksi ehtinyt lady, jota en suinkaan hänen aktiivipoliitikkoaikoinaan arvostanut hyvin korkeaan kastiin onkin näin järkevä ( koska on nyt kanssani samaa mieltä!!)? Hän on huolissaan poliitikkojen arvoista ja nationalismin noususta Suomessa. Niin minäkin! Elisabeth vaatii ihmisoikeuksien puolustajia rohkeammin esiin. Ei saa vaieta, hän sanoo. Koko pitkä haastattelu paljastaa, että olen ehkä aikoinani ollut ahdasmielinen ja ennakkoluuloinen, kun väheksyin häntä mahdolliseksi presidentiksemme. Vai ovatko hänen myöhäisemmät, vaativat ja tosi raskaat kansainväliset tehtävänsä saaneet hänet kehittymään täksi viisaaksi ja rohkeaksi naiseksi, jonka nyt löydän tämänkertaisen Hesarin Sunnuntaisivuilta. Hyvä Elisabeth, arvostan tätä mummua ja hänen elämänasennettaan.
Seuraava kiinnostava aukeama on juttu suomalaisen kulttuurin tabuista. Lehti on pyytänyt tunnettuja kulttuurin eri alojen toimijoita nimeämään 12 tabua, joista yhä edelleenkin on vaikea puhua. Muutamat semmoiset asiat, jotka vielä minun nuorena ollessani olivat vaiettavia asioita, kuten homoseksuaalisuus tai seksi yleensäkin, jopa uskonto ja ateismi, ovat nykyään mahdollisia aiheita keskustella sekä julkisesti että yksityisesti .Usein silti vieläkin niistä on parasta puhua harkiten, mieluiten hyvin valittujen ja tuttujen seurassa, ettei turhaan provosoisi vihaan toista mieltä olevia.
Onko meillä vieläkin täysin kartettavia keskustelun aiheita, tabuja? Eikö pikemminkin ole niin, ettei mikään enää ole täysin tavatonta? Kaikenmaailman tositeeveet ja sketsiviihteet ovat ampuneet alas häveliäisyyden ja venyttäneet ihmisten käsityksiä sopivaisuuden ja hienotunteisuuden rajoista joskus tarpeettomankin provosoivaan suuntaan pelkän ylettömän huomion tavoittelemisen ja shokeeraamisen tarpeessa.
Luettuani jutun, minun on pakko myöntää, että politiikantuntija Saara Särmän sanoin Suomessa kyllä edelleenkin on paljon asioita, joista ei todellakaan osata keskustella. Pahimpia ongelmia ovat järkevä ja jankkaamaton keskustelu nationalismista, rasismista, rodullistamisesta ja sukupuolen käsitteestä. Keskusteluja hiukankin kyseenalaistavat saavat toisinajattelevilta kovin helposti osakseen ala-arvoista ja loukkaavaa nimittelyä, vihapostia, uhkauksia. Kyllä nämä lehden esittelemät 12 tabua ovat sittenkin vielä olemassa ja voimissaan, vaikka joistakin vanhoista tabuista onkin jo lähes päästy yhteiskunnassa hitaasti tapahtuneitten muutosten ansiosta. Mutta vain lähes. Ajattelemisen aihetta riittää ja omien päähänpinttymien tuuletusta on hyvä harrastaa itsekunkin. Minunkin, kuten tapaus Elisabeth hyvin osoitti.
Kaupunkiosio päivän lehdessä saa tähänastisen hyvän ja positiivisen lukuvireeni notkahtamaan pahasti miinukselle. Sivun 20 ylänurkassa huomioni nappaa kuva Suomen lippuja heiluttelevista ikäisistäni mummoista. Voi ei, nämä mummot eivät ole kannustamassa suomalaisia urheilijoita hyviin suorituksiin vaan heidän ammollaan olevista suistaan kuuluu korviini vihlova viha. Kaikki heidän olemuksessaan on väärin ja ristiriidassa heidän ikänsä, sukupuolensa ja hienon suomalaisuuden kanssa. He hurraavat entisen kansanedustajan James Hirvisaaren mielenosoituspuheelle:"Minä aion pitää oikean vihapuheen". Mummot ovat riemuissaan ja hurraavat äänekkäästi, sillä tämä on juuri sitä puhetta, mitä he haluavat kuulla ja levittää:"Minä vihaan niitä ongelmia, jotka sinä olet tuonut mukanasi tähän maahan, joka ei ole sinun omasi. Minä vihaan, että minunkin maani on menossa pilalle sen takia, että sinä olet hylännyt omasi".
Liput liehuvat, ei iloisesti ja mieltä kohottaen, vaan uhkaavasti, vihaan yllyttäen.
Voi mummorukat.Ymmärrän, että teitä tänä päivänä ja tässä elämänne vaiheessa ehkä pelottaa oma tulevaisuutenne, yksinäisyys, turvattomuus, omien eläkkeittenne mahdollinen pieneneminen, huoli siitä, ettei kukaan hoida, kun tästä vielä vanhenette. Pelko, että tässä Suomen taloustilanteessa yhteisistä rahoista lohkaistaan liian iso osa maahanmuuttajien hyväksi, tuhlataan noihin vihattaviin "tummiin, helppoa elämää haluaviin loisiin, jotka eivät jääneet sotimaan vaan tulivat tänne nauttimaan hyvinvoinnistamme, levittämään väärää uskontoa, raiskaamaan nuoret tytöt ja syyllistymään kauheitten tekojen valmisteluun".
Voi mummot, ymmärrän kyllä, että mielenne pohjalla elää muisto omista köyhistä lapsuusvuosistanne, perhekuvioista, joita rasittivat sodissa kärsineitten isien viinanhöyryiset painajaiset ja loputon uho Suomen sotilaan isänmaallisuudesta: "Suomi voitti sodan suurta ja mahtavaa vihollista vastaan, ei silloin lähdetty karkuun, ei pyydetty eikä saatu apua, silloin taisteltiin!"
Mutta mummorukat, oletteko ollenkaan ymmärtäneet, että nämä maahamme tulleet ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin me hyvät suomalaiset?Mutta nykyajan sota on toisenlaista kuin Suomen sodat aikoinaan. Sotimaan ei lähdetä maan rajalle vaan sota on kaikkialla :vihollinen voi olla kuka tahansa ja sota on kotikadulla. Ihmiset tarvitsevat paikan asua ilman että tulevat tapetuksi kodissaan, paikan, jossa lapsilla on mahdollisuus nukkua muuallakin kuin taivasalla ja raunioissa, Miten voisi elää päivästä toiseen ilman vettä ja sähköä, ilman koulua ja sairaalaa. Oletteko ajatelleet, että he ovat ihan samanlaisia ihmisiä vaikka puhuvat toisella tavalla, uskovat toisella tavalla, näyttävät eri näköisiltä, syövät eri lailla maustettuja ruokia. Samat asiat ovat heillekin tärkeitä, kaikesta erilaisuudesta huolimatta. Jos joukossa on yksi "väärin perustein tullut",vieressä on 99 aidosta hädästä pakenevaa.
Jos oikein hyvin käy juuri tämmöisen maahanmuuttajaperheen nuori saattaa olla se, joka ymmärtäväisesti ja huolellisesti vaihtaa vaippanne, rasvaa kantapäänne ja toivottaa hyvää yötä viimeisessä hoitopaikassanne. Maahanmuuttajatohtori saattaa olla hän, joka kuuntelee keuhkojenne rahinaa ja keksii tepsivän lääkityksen kipeisiin lonkkiinne ja masentuneeseen mieleenne. Ja moni teidän säälimänne huiviin pukeutunut "alistettu ja sorrettu"nainen siivoaa kotinne tai hoitolaitoksenneja tekee sen iloisena ja valittamatta "paskaduunista". Hän keittää ruokanne ihan suomalaismummonkin suuhun sopivaksi, jos annatte hänelle tilaisuuden jäädä maahamme ja olla suomalainen veronmaksaja ja yksi meistä.
Ikävintä noissa sunnuntaihesarin vihamummoissa minusta oli se, että he uhosivat mielenosoituksessaan Vuosaaressa, minun pikku Irinani kauniissa monikansallisessa kaupunginosassa. Olen ihan samaa mieltä kuin surullinen sivullinen, joka sanoi:"Mielestäni vuosaarelaiset ei ole ansainnut sitä (maahanmuuttovastaisten mielenosoitusta). Mitä pitemmälle sitä katsoo, sen surullisemmalta näyttää". Hänen kyltissään luki:Ihminen on ihmiselle ihminen. Mieluummin lisää semmoisia järkeviä ja rohkeina puhuvia, sienimetsästä virkeytensä hakevia Elisabeth Rehn-mummoja kuin näitä ahneutensa ja katkeruutensa vihaksi hautoneita huutavia mummoja. Liputetaan oikeissa paikoissa ja oikeille arvoille.Nationalismi tuo kuolemaa.
Ikäiselläni ihmisellä on semmoinen ominaisuus, että puhutaanpa asiasta kuin asiasta, (jos ei sivuta tietotekniikkaa tai muuta uusinta teknologiaa) mieleen pulpahtaa heti paikalla kokonainen paksu pinkka vanhoja muistoja kyseisestä asiasta. Tuleepa puheeksi nykykoulun tila, tänä syksynä käyttöön otettavan opetussuunnitelman käsitys oppimisesta, rokotuksista tai antibiooteista kieltäytyminen, nyhtökaura lihan korvaavana ravintoaineena, postin oudot palvelut tai bussimatkan osto Turusta Helsinkiin, niin eikö vain kohta ala vertailu kaikkiin entisiin kokemuksiin ja muistoihin noina monina menneinä vuosikymmeninä. En tunne montaa semmoista seniori-ikäistä, jolla ei ovi vanhoihin muistoihin ja kokemuksiin olisi aina hiukan raollaan. Se avataan heti kokonaan, jos puhekumppani antaa pienenkin sysäyksen muistelun suuntaan. On ihan liian houkuttelevaa ja helppoa päästää muistot ja kokemukset vaikuttamaan vankasti mielipiteisiin, vaikka puhuttaisiin ihan tämän ajan aiheista. Kuitenkin olisi kai terveellistä tiedostaa, että puolessa vuosisadassa moni asia on kokonaan muuttunut, että vastaavuus muistoihin on käynyt kovin ohueksi Se olisi hyvä pitää mielessä, ettei antaisi muistojen johdattaa eksymästä turhiin ennakkoluuloihin. Pitää varoa sortumasta varttuneita ihmisiä usein liikaa houkuttavaan perivanhoillisuuteen uusista asioista puhuttaessa.
Yksityisellä ihmisellä, perheellä ja suvulla on kullakin oma historiansa. Se on joskus saman tapainen kuin sisaren tai veljen muistama, mutta silti aivan ikiomaa ja joskus täysin erilaista kuin läheisten perheenjäsenten. Joka perhekunnalla, kylällä, harrastuspiirillä, koululuokalla ja työyhteisöllä on oma yhteinen tarinansa. Se kumminkin varioi suuresti jokaisen jäsenensä luonteen ja muistin mukaan. Minun historiani, minun käsitykseni perheestä, lapsuudesta, kouluvuosista, opettajista ja omista tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni saattaa olla oudon erilainen kuin siinä vieressäni, samoja tilanteita eläneillä lähimmäisilläni. Muistot syntyvät jokaisen kokijan yksityisen tulkinnan kautta. Tulkinnan teemme ihan omilla ehdoillamme, luonteemme ominaislaadun säätelemänä. Kaikilla meillä on oma tapamme havaita, tulkita ja muistaa asioita. Riippuu ihmisen perimmäisestä olemuksesta, millaiset asiat tallentuvat mieleemme, kuinka vahvoja ja merkittäviä ne ovat meille, minkä etumerkin ne saavat, ovatko ne positiivisia vai negatiivisia.
On usein sattunut, että kun olemme pikkuserkkuni kanssa jutelleet yhteisistä kouluvuosistamme (olemme olleet samalla luokalla sekä kansakoulussa 4 vuotta, että oppikoulussa muutaman vuoden ) huomaamme, että muistomme ja käsityksemme lähes asiasta kuin asiasta, opettajista ja luokkatovereista ovat kuin täysin eri aikoina ja eri ympäristöistä haalittuja. Minun olisi helppo väittää hänen kokemuksiaan ja mielipiteitään vääristyneiksi ja uskoa olevani itse parempi, objektiivinen ja tarkempi havainnoija. Sama pätee varmaan myös hänen tuntemukseensa minusta ja muistoistani. No niin tai näin, mutta emme kyllä riitelemättä ja toisiamme suorastaan loukkaamatta voisi kirjoittaa yhteistä historiikkia noista vuosistamme koululaisina Somerolla. Näistä joskus ihan kipakaksi inttämiseksi kehittyneistä keskusteluistamme voin jälkikäteen tarkasteltuna huomata, että minun muistoni ovat aina jotenkin helpompia, vähemmän nolostuttavia, vähemmän harmillisia ja vähemmän pettymyksiä sisältäviä kuin hänen. Olenko ollut erityisen huono havaitsemaan virheitä omassa käytöksessäni, puutteita saamassamme opetuksessa, opettajien asenteissa, koulun ilmapiirissä ja oppimistuloksissa? Olenko ollut liian heppoinen heinäsirkka, soitellut vain omaa viuluani ilman huolta huomisesta ja sokeana ja kuurona tosiasioille ympärilläni? Voi olla ja luultavasti juuri niin on asian laita. Minä olen aina ollut hiukan liian pinnallinen. Hän taas on ollut vähätkin vastoinkäymiset huomaava huolenkantaja, tunnollinen puurtaja, ympäriltään ja elämästään vähemmän iloa ja huoletonta hassuttelua löytänyt. Mikä tekee meistä erilaiset? Miksi sama ympäristö, samat tapahtumat, samat opettajat ja kaverit ovat muistoissamme kuin eri planeetalta koottuja ?Syy löytynee selkeistä luonne-eroistamme ja hyvin erilaisesta käsityksestä omasta arvostamme.
Muistot, koko henkilöhistoriamme vaikuttaa siihen, mitä koemme nykyhetkessä, mitä mieltä olemme maailman tilanteesta ja ihmisistä lähellämme. Mitä mieltä olemme yhteiskunnallisista asioista, politiikasta, talouselämän vaikuttajista? Mitä ajattelemme maahanmuutosta, islamista tai uskonnosta yleensä, sukupuolten tasa-arvosta, ihmisten seksuaali-identiteetista, eläinten hyvinvoinnista, eettisestä kuluttamisesta tai ilmastonmuutoksesta riippuvat omaksumastamme arvomaailmasta ja sen syvimmät juuret tulevat jo kaukaa lapsuusvuosista, omista varhaisista kokemuksista meitä ympäröivien ihmisten joukossa. Käsitys itsestämme, omasta arvostamme, toisten hyväksynnästä, turvallisuuden tai turvattomuuden tunteesta, siitä onko maailma hyvä paikka olla ja vaikuttaa syntyy ilmeisesti tosi varhain. Jos olen uskonut olevani hyvä ja arvokas lapsena, uskallan todennäköisesti luottaa olevani tärkeä ja hyväksytty ympäristössäni myös aikuiselämän vuosina. Sama tuttu usko itseeni auttaa myös kestämään paremmin päivä päivältä rapistuvaa ja epätäydellistä vanhenevaa itseäni. Koko elämän ajan se auttaa paremmin sietämään epätäydellistä maailmaa ja kaikkea, mikä tuntuu harmilliselta, ärsyttävältä tai vaaralliselta. Toinen osaa nauttia hullusta erilaisuudesta, virheistä, vastoinkäymisistä, toisen se jähmettää ahdistumaan. Vanhuus ja sen mukana tulevat terveysongelmatkaan eivät pysty masentamaan sitä, jolla on eväänään hyvät muistot menneestä matkastaan, joka on oppinut hyväksymään epätäydellisyytensä.
Toinen serkkuni on koko ikänsä ollut varsinainen kissa: utelias ja peloton seikkailija, joka aina on pudonnut tassuilleen ja selvinnyt kaikista yllätyksistä.Hän on tottunut pitämään itseään kauniina, pidettynä, vauhdikkaana ja haluttuna. Nyt hän vihaa vanhenemista ja kokee kaiken, joka muistuttaa iästä olevan kärsimystä ja pilaavan ilon päivistään. Hänen on vaikea hyväksyä todellinen ikänsä, jopa niin, että on nähnyt parhaaksi "unohtaa iästään" monta vuotta face-book -profiilissaan. Hän on vihainen, jos joku muu kuin aivan nuori mies antaa hänelle paikan täydessä bussissa. Siitäkin huolimatta, että hän nykyään liikkuu tosi vaikeasti ja on vaarassa kaatua liikkuvassa ajoneuvossa. Joka päivä ja monenlaisissa yhteyksissä hän jaksaa surra menetettyä kauneuttaan ja nuoruuttaan, mikä minusta tuntuu kummalliselta. Hän kysyy minulta huomaanko muuttuneeni näkymättömäksi, unohdetuksi ja tarpeettomaksi? Hän ei suostu olemaan iloinen pitkän elämänsä ( 81 vuotta) sisältämien kokemuksien ja muistojen rikkaudesta. Hänestä kaikki oli ennen niin paljon paremmin ja että elämä nyt on tylsää. Keino paeta ikävältä tuntuvaa nykyhetkeä, todellista ikäänsä ja käsitystä siitä, ettei ole enää arvostettu, on "muistaa kaikki väärin". Surullista.
En onnistu itsekään aina olemaan sataprosenttisen optimistinen ja realistinen tässä hetkessä eläjä. Pyrkimys on kumminkin vahvasti sen suuntainen. Kiitos siitä kai kuuluu elämäni ensimmäisille vaikuttajille, mummulle, isälle ja äidille. Näen vieläkin elämäni enimmäkseen hyvänä ja iloa tarjoavana seikkailuna. En pidä ylenpalttista kriittisyyttä kaikesta mikä on huonosti, tai kitkerää sarkasmia merkkinä suuresta älystä ja elämänviisaudesta. En näe ympäröivän maailman monista suurista ongelmista huolimatta kaiken olevan menossa täydelliseen tuhoon. En näe kaikkien ihmisten olevan pelkästään pahaa tahtovia. En näe vanhojen ihmisten olevan ongelmajätettä, rumia marisijoita ja unohdukseen pakotettuja ja piiloon työnnettäviä. Eikä kaikki todellakaan ollut aina ennen paremmin. Ennen kaikki oli kyllä toisella lailla ja ennen olin nuorempi. Nyt asiat ovat tällä lailla ja nyt olen vanhempi. Yksinkertaista. Siihen väliin virittyy muistojeni ylenmääräisen runsas ja värikäs verkosto. Sieltä voin noukkia tähän päiväänkin hupia, jos alkaa tuntua tylsältä. Joskus hoksaan myös kokemuksen tarjoamia viisauden ituja avuksi arkeen.
"What will be,will be!" ja
"mä oon mikä oon, en voi muuksi tulla.."
Kuihtumisen kauneus vai kauheus?
Luulen, että suurin osa ikäisistäni ja jonkun verran nuoremmastakin suomalaisporukasta tuntee Mielensäpahoittajan, tuon Tuomas Kyrön erinomaisen elävästi kuvaaman fiktiivisen hahmon. Ensin tutustuin häneen Helsingin Sanomain kolumneissa.Tyyppi ihastutti tuttuudellaan ja aitoudellaan. Semmoisia tapoihinsa pinttyneitä äijäihmisiä on tullut kai jokaista vastaan, ainakin jos on elänyt ja tuntenut suomalaisia muuallakin kuin ihan kaikkein urbaaneimmassa city-kuplassa. Sitten Antti Litja puhalsi tämän, kumminkin aika sympaattisen, vaikka myös ärsyttävän ja piinallisen vanhojen aikojen perään narisevan äijän täyteen eloon, teki hänestä suorastaan riemastuttavan toden hahmon. Kirjat ovat olleet nautinto lukaista, vaikkeivat olekaan ikiaikaista suurta kirjallisuutta.
Kyrön Mielensäpahoittaja on mieshenkilö, suurin piirtein ikäiseni itsensä hyvinkin täyspäiseksi ja asioista selvillä olevaksi kokeva maalaismies. Nykymaailman ja nuorempien ihmisten ajatusmaailma, uudet laitteet ja tavat saavat hänet päivittelemään, haikailemaan entisen maailman tapoihin ja pahoittamaan mielensä nykymaailman typeryydestä. Kumminkin hänessä on annos halua pysyä maailmassa mukana ja tehdä asiat viisaasti ja hyvin, kunhan vaan onnistuu outoudet ja uudistukset järkeviksi perustelemaan. Ei hän mikään toivoton tapaus ole.
Mutta Mielensäpahoittaja voi tänä tasa-arvon aikakautena olla myös naispuolinen. Itseasiassa tunnistin Mielensäpahoittajan puhuvan oman suuni kautta ihan tänäänkin. Olin varttuneeseen ikään ehtineen ihmisen lailla suorittamassa ruokaostoksiani taas samassa kaupassa, Kupittaan City-Marketissa. Olen kanta-asiakas, uskollinen ja hyvä kundi. Kerran viikossa ostan koko ison kärryllisen lähinnä ruokaa ja muuta taloudessa tarpeellista. Eläkkeestäni valahtaa joka kuukausi suuri summa kauppias Aaltosen mielettömän suureen kassavirtaan. Niinpä hänen kannattaa lähettää minulle tarjouskirjeitään lähes päivittäin sähköpostiini. Niistä luen, kuinka hän yrittää oikein kovasti ajatella minun tarpeitani, sillä hän ehdottaa minun ostettavakseni alennettuun hintaan( muutamaa kymmentä senttiä halvemmalla) Oivariinia ja kick-herneitä ja Kappelijuustoa, joita (muistaakseni) ostin juuri viime viikollakin. Haluanko niitä siis nyt taas? Mutta kai minun on syytä totella , koska ne on juuri minulle suunnattuja etuja, ja hän(kone!!) on lukaissut kuittini sillä silmällä ja päätynyt tarjoamaan näitä. Ihan eri lajeja kuin kauppakavereillani! He puolestaan tarjoavat minulle kyytiä ja painavien kauppakassieni kantoapua. Kiitos siitä, en todellakaan pane pahakseni!
Viikko sitten luin postistani, että kauppias lahjoittaa minulle purkin Pirkka-vadelmahilloa ja toisen raparperihilloa. Mutta voi onneton, unohdin etsiä koko hillohyllyn. Sinne jäivät lahjat. No eikö taas ollut samanlainen vadelmahillolupaus seuraavassakin postissa. Olin tänään jo menossa kassoille täyden kärryni kanssa, kun hillo muistui mieleeni. Missä ne hillot ja muut oikein mahtavat olla, eivät tavanomaisilla "ajoväylilläni".Suihkinaa sinne ja tänne, katonrajasta opasteitten tiirailua , niin vaikea löytää. Lopulta osun oikeaan hyllyväliin. Tarkistus puhelimen kuvasta:kyllä, tämmöinen lasipurkki, Pirkka ja vadelmaa. Ei muuta kuin kassalle.
Tähän asti kaikki hyvin. Juuri kun olin saanut sadat tavarani ladotuksi nauhalle vaihtui kassahenkilö. Nuori nainen ei vaikuttanut kovin empaattisen oloiselta tervehtiessään. Ladoin tavarani kassahihnalta kolmeen suureen kestokassiin.Siinä olivat kaikki, luin summan näytöltä ja sijoitin korttini oikein päin lukijaan. Naputtelin koodini ja sain käteeni pitkän laskupaperin. Vilkaisin ja huomasin hillopurkin olevan laskussa mukana. Senhän piti olla minulle ilmainen lahja.Tiedustelin, miksei sitä oltu miinustettu pois. Sain vastaani suurta ynseyttä: olisi pitänyt näyttää puhelimestani jo ennen näpyttelyä.
Ei ole ennen pitänyt!
No, se ei ole voimassa enää.
Kyllä pitäisi olla.
Näyttäkää sitä tänne. No mutta kun te ette ole ladannut sitä.
Ladannut mitä, mihin?
Tämä pitää ladata!
Miten niin ladata, en ole ennenkään mitään ladannut!
Ilme on jo hyvin, hyvin kyllästynyt ja tympeä!
No en sitten halua koko hilloa, jätetään se pois.
Lasku on tehtävä uudelleen:raks raks ,raks, nimi paperiin, no rahat on nyt palautettu!
Ilme on jäätävän tyly. Se sanoo, että olen typerä vanha akka, joka ei ymmärrä mistään mitään ja saisi työntää hillon- no sinne , minne ei aurinko paista.
Maksan kortilla uudelleen, ryhdyn pakkaamaan lopputavaroitani, pahoittelen aiheuttamaani jononpätkää ja olen kihisevän harmistunut, ILMISELVÄ MIELENSÄPAHOITTAJA. Tätä korttien ja nettien ja latausten maailmaa. Tekee mieleni ladata, mutta mitä!
Muistan, että kiukuttelin jo 1980-luvulla kotilähiöni K-kaupan kassalla, kun minulta kysyttiin ostaessani kahvia tai sokeria tai vehjäjauhoja onko minulla Turun Sanomista irtileikattuja alennuskuponkeja . Ai ei ole, no siinä tapauksessa saan maksaa täyden hinnan kun taas naapurin rouva saa nämä alennettuun hintaan!Kas kun hän on aamulla leikannut alennuskupongit, tallettanut ne huolella lompakkoonsa iltapäivän kauppareissua varten. Mutta minä kiukkupussi en halua lukea Turun Sanomia, enkä halua vain kuponkien takia tilata lehteä, josta en pidä. Ja sanon se äänekkäästi koko jonon kuullen. Mielensäpahoittaja kiukuttelee sitten vaan ja kärsii, ei auta. Sama kiukkuilija.
Lopulta ymmärtävä ja palveluhenkinen kassarouva alkoi leikata varastoon minulle ja kai joillekin muillekin kiukuttelijoille kuponkeja. Kassajonossa säilyi parempi mieli. Ajassa ajan tavalla.Mutta meitä mielensä pahoittajia piisaa. Me olemme sitkeitä:Kyllä mää niin mieleni pahoitin, tänäänkin.
Syksy. Yksi neljästä vuodenajastamme. Joillekin se tuo väistämättä mieleen ajatuksia, joihin liittyy surumielistä melankoliaa, luopumista, harmautta, sadetta ja myrskyä, kuihtumista ja kuolemaa, valon menetystä,väsymystä, jopa kuolemaa.
Toisille syksy merkitsee kypsymistä ja ilon aikaa, sadonkorjuuta, kuulasta sinistä taivasta kullanväristen lehtien taustalla, punaisina hehkuvia pihlajia, sienten tuoksua, kypsien omenain ihanaa aromia, hämärtyviä iltoja ja rauhallista mieltä kesän usein liiankin aktiivisen menomielialan jälkeen.
Ihmisillä on asiasta kuin asiasta hyvinkin vastakkaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Hyvä että on. Olisi kansantaloudellisesti ja -terveydellisesti tosi rankkaa, jos kaikki viisi ja puolimiljoonaista suomalaista alkaisi yhtenä suurena valituskuorona syksyn lähestyessä potea kalvavaa melankolista syysmielialaa, halua vetäytyä moneksi kuukaudeksi alakuloon ja pimeyteen. Raskasta olisi kuunnella myös jokaisesta tuutista riemukasta ja tekopirteää käskyä hurmioitua siitä, että jo piankin aurinko on meidät lähes hylkäämässä, joten mars kaikki juhlimaan hetken hehkuvaa ruskaa ja myrskyä, sadetta ja tippuvia omenoita. Kukaan ei nyt saa olla väsynyt ja masentunut valittaja, koska meillä on syksy, kaunein, värikkäin ja yltäkylläisin vuodenajoistamme.No huh huh.
Koulut ovat alkamassa tai jo alkaneet. Koulujen alkaminen on minulle niinkuin kai useimmille selvä syksyn merkki. Entisaikaan alku sijoittui syyskuun ensimmäiseen. Nyt jo vuosikymmenten ajan aloitus on ollut elokuun puolivälin paikkeilla. Kunnat saavat nykyään itse päättää kouluvuoden aloituksestaan ja päätöstä voi määrätä halu viettää kokonainen syyslomaviikko tai pidempi joululoma. Työpäivien määrä koko kouluvuodessa on kuitenkin oltava sama kaikille koululaisille.
Aloitin ensimmäisen kouluvuoteni syyskuussa 1950 Someron Kirkonkoulussa, johon kotoani oli vajaa kahden kilometrin kävelymatka. Samaa koulua olivat käyneet jo isommat sisarukseni, jopa isäni. En luule, että minua olisi kovasti jännittänyt, sillä olin tavallaan käynyt saamassa koulusta esimakua istumalla monta kuukautta "kuunteluoppilaana" kotimme pellonreunan pienessä kyläkoulussa ennenkuin täytin kuusi vuotta. Se oli kai epävirallista sosiaaliapua perheelleni, jonka kaikki asiasta tietävät purnaamatta hyväksyivät. Isäni oli aivohalvauksen johdosta pysyvästi halvaantunut ja tarvitsi kaiken sen ajan, minkä äitini naapurin isännän päivittäisellä avustuksella suinkin kykeni järjestämään hänen kuntouttamisekseen kepin avulla liikkumaan pystyväksi. Hienoa, että sain olla koulussa muutaman tunnin ikäänkuin päivähoidossa. Sain lämpimän aterian ja viihdyin muitten touhuja seuratessani . Oli laulutunnit, välitunnit ja mikä parasta, sain piirtää vaikka koko päivän oikealle paperille ja oikeilla värikynillä.
Ikävä kyllä tämä tuttu kyläkoulu lakkautettiin kunnan toimesta juuri pahaan aikaan kannaltani. Jouduin selviytymään yhden vuoden ilman päivähoitopaikkaani ennen kuin voin 7 vuotta täytettyäni päästä alkamaan oikeata koulua ikäluokkani muitten lasten kanssa. Koulu oli mukavaa, opettajakin oli kiltti, mutta kovin hiljainen ja pidättyvän oloinen. Parhaiten muistan uskonto- ja piirustustunnit. Ne noudattivat aina samaa kaavaa, joka kai teki sen, että muistan ne hyvin. Uskontotunnilla opettaja aina kertoi omin sanoin meille pienen kertomuksen raamatun henkilöistä. Sitten joku oppilaista yritti kertoa sen uudelleen ja kenties vielä joku toinenkin. Niin se jäi mieleen. Sitten seurasi joitakin opettajan kysymyksiä ja kenties katsottiin siihen liittyvää telineelle riippumaan nostettua opetustaulukuvaa .Lopuksi veisattiin virsi tai muu laulu. Tiesin olevani "hyvä uskonnossa", koska minulla oli hyvä muisti.
Piirustustunti alkoi ja jotenkin ihmeellisesti oli taulun toiseen reunaan ilmestynyt väriliiduilla piirretty kuva, jossa usein oli pari lasta kuvattuna jossain vuodenaikaan sopivassa toimessa. Muistan monet kuvat kuin olisin ne ihan hiljattain nähnyt. Erikoista niissä oli, että lapset oli piirretty ikäänkuin sivusta nähtynä ja kasvot muodostuivat aina saman kaavan mukaan: otsan kaari, joka jätti syvemmän kolon silmän kohtaan. Tästä kolosta kaartui pieni ylöspäin nouseva veto esittämään ripsiä ja tästä kolosta kaartui sitten toinen vähän pidempi ja pulleampi linja alas kaulaan. Siinä oli siis poski ja leuka. Nenää, suuta ja silmiä ei tässä profiilissa erottanut. Kallon takaosan muodosti sitten vuodenaikojen mukaan erilainen päähine. Nämä puolipallopäät milloin vilkuttivat linnuille milloin pyörittivät lumipalloja tai laskivat kelkalla tai kävelivät sateenvarjon kanssa sateessa.
Piirsimme myös kuvan hiiristä, jotka istuivat hauskasti punaiseen pallojuustoon sijoitettuna.Juustosta oli leikattu tarkoin neljäsosan kokoinen pala kulmasta. Kolme, neljä ilmapalloa oli päässyt karkuun ,vaikka narut olivat kiinni toisissaan. Vain yksi kuva tehtiin"elävän mallin" mukaan. Siinä paperin päälle pantiin omat villakintaat ja piirrettiin niiden ääriviivat. Sitten kintaat nostettiin sivuun pulpetille ja kintaat väritettiin juuri niinkuin ne oikeasti olivat. Yhä vielä voin tuntea kuinka kostean vanuttuneet ja vimpulat kintaani olivat ja se näkyy kyllä kuvassani.Omistan nimittäin nämä piirrokset edelleen! Varsin hauskan ja valaisevan ahaa-elämyksen sain, kun opettajana Vaasassa ollessani löysin kouluni kaapista pahvisen, naruilla kiinni solmitun ikivanhan opetuskuvasalkun ja simsalabim, bongasin sieltä tutut kuvat. Juuri ne olivat toimineet alakoulunopettajani malleina: tervepä terve, kaikki pollapäälapsukaiset ja juustot ja hiiret. Minä olin hyvä piirtäjä ja olen kai edelleen! Onneksi minulla oli monta tosi hyvää ja taiteellista kuvaamataidon opettajaa kouluvuosinani ja tuli muutakin kuvattavaa ja haastetta kuin pollapäät.
Koulutieni lopetin 53 vuotta myöhemmin keväällä 2003. Siihen aikaan sisältyivät sekä vuodet itse oppilaana kuin myös opettajana. En päässyt koulusta eroon kuin lomilla ja nyt eläkkeellä. Vaikka koulumaailma on nyt osaltani jo kaukaista historiaa, huomaan itsessäni vielä olevan jonkin verran opettajaa jäljellä. Seuraan aika tarkasti käytävää koulukeskustelua mediassa. Minulla on aika vankkoja ( lukkiutuneita?) käsityksiä siitä, miten opetusta ja kasvatusta pitäisi kehittää, mikä on hyvää ja huonoa, missä ollaan menossa pahasti taaksepäin ajoista, jolloin itse olin osa koulua sekä oppilaana että opettajana. Vieläkin arvostan joitakin opettajiani, nyt useimmat heistä jo kuolleita. Vieläkin olen kiitollinen, että sain toimia englanninopettajana semmoisina pioneerivuosina, jolloin opetus oli uutta koko ikäluokalle annettuna. Oppilaat tulivat englannin tunnille täynnä intoa ja iloa, koska se oli niin uutta, iloista ja erilaista kuin opiskelu useimmilla muilla tunneilla. Oppilasryhmät olivat sopivan pieniä ja rehtorit suhtautuivat kielenopettajien työhön arvostavasti ja kannustavasti. Tiedän, että nykyään monien opettajien työ on paljon raskaampaa kuin työni noina vuosikymmeninä. Mutta on myös paljon asioita , jotka kuvittelisin nyt osaavani hoitaa paremmin. Mikä onni, etten kumminkaan joudu testaamaan sen enempää parannusideoitani kuin omia kasvattajantaitojanikaan. Jätän homman nuoremmille ihan hyvässä uskossa ja toivotan hallitukselle, päättäjille, opetusminísterille ja kaikille kuntapäättäjille järkeä ja viisautta olla leikkaamatta opetukseen käytetyistä rahoista. Muuten meidät hukka perii ja joudutaan katumaan katkerasti lyhytnäköistä, tyhmää säästöä. Opetukseen ja kasvatukseen käytetyt tarpeelliset resurssit tuottavat hyvän koron.
Sääkartat televisiossa ovat jo monta päivää hehkuneet kirkkaan punaisina lupaillen hellettä koko Suomeen. Täällä lounaisrannikolla ei helteestä ole voinut puhua ennenkuin eilen ja tänään
Kotini pysyy useimmiten ihanan viileänä. Huoneitten järjestys mahdollistaa sopivan ristivedon.Viime yönä ensimmäisen kerran täkkini alkoi tuntua tarpeettoman lämpimältä. Avasin ikkunan sepposen selälleen ja jo hetkessä parvekkeelta vastaan virtaava yöilma puhalsi makuuhuoneeseen miellyttävää viileyttä. Jäin hereille pitkäksi aikaa nautiskelemaan hiljaisesta, jo vaalenevasta aamuyöstä. Olo tuntui hyvältä omassa mukavassa kodissani, sopivan leveässä ja nyt viilenneessä vuoteessani, täydellisessä hiljaisuudessa. Ei edes lintujen ääntä kuuluvissa, ei liikennettä, täysi hiljaisuus ja oman kodin häiriintymätön tuttu tunnelma.
Aloin miettiä asioita, jotka ovat elämässäni juuri nyt hyvin, miksi koen itseni tyytyväiseksi. Mitkä ovat niitä asioita, joista seuraa tyytyväisyys ja onnelliseksi itsensä kokeminen tässä iässä, juuri nyt? Ensimmäisenä tulee mieleen terveys. Tai suhteellinen terveys, ettei ole kipuja eikä koe olevansa hengenvaarassa. Minä en tietenkään voi ajatella olevani terve samalla lailla kuin vuosikymmenet sitten. Minulla on itseasiassa aika pitkä ja pahalta kuulostava määritys papereissani: 73 vuotias nainen, jolla on..........Huh, sitä tautilistaa lukiessa alkaa tuntea itsensä tosi pahasti sairaaksi. Takana on myös tuoreeltaan yli kahden viikon jakso sairaalassa, kolme operaatiota ja ankara lääkitysjakso. Vieläkin olen jonkinasteinen toipilas tietyin rajoituksin. Jokaiseen päivääni kuuluu kourallinen pillereitä ja kerran viikossa pistos vatsaan sekä sairaalaan lähetetty kontrolli sydämen uuden tahdistuslaitteen toiminnasta. Silti ajatus-ja kokemustasolla tunnen olevani juuri nyt "terve". Se tarkoittaa, että en tunne kipuja ja koen olevani "turvassa", olen palannut tavalliseen olotilaani.Viis siitä mitä terveystiedoissani lukee, tai mitä peilikuvassani näkyy. Valokuvat, no niitä voi aina vältellä, piilottaa pois ja katsoa kuvia vuosikymmenten takaa. Näyttää jo paremmalta, ei hätää.
Toinen ja ehkä jopa edellistä suurempi ilon ja tyytyväisyyden aihe ovat rakkaat lapseni. Sillä heistä olen iloinen sairaanakin ja kääntäen, en olisi päivääkään iloinen vaikka yhtäkkiä paranisin kaikista sairauksistani, mutta minulla ei olisi näitä omia ihmisiäni, jälkeeni jäävää tulevaisuuttani. Minun ei tarvitse kuin ajatella Irinan suloista, ilmeikästä naamataulua ja mielessäni kuunnella hänen pulputtavaa puhetulvaansa:mummu, minulla on heemi (helmi), siellä (uimarannassa) oli sinilevää....Ja jo suupieleni kääntyvät hymyyn ja olen niin onnellinen. Minun ikioma lapsukaiseni, jonka kasvamista saan seurata ja iloita muutoksista, taitojen karttumisesta, ripsien kaartumisesta, kihartuvista hiuksista! Päätän jaksaa elää ainakin satavuotiaaksi.
En ole koskaan ollut rikas, en lapsena, en aikuisena, en vielä eläkeläisenäkään. Synnyin hyvin köyhään kotiin, mutta en minä siitä oikeastaan joutunut kärsimään. En, jos vertaan ihan todelliseen köyhyyteen, jonka aikuisen silmin olen maailmasta hahmottanut. En ole kokenut nälkää enkä kodittomuutta. Sain käydä kouluja, sain opiskella, vaikkakin lainarahoilla. Tiesin myös voivani maksaa lainan pois kunhan valmistun. En ole koskaan joutunut työttömäksi. Olen saanut jokaisen työn, jota olen eläissäni hakenut. Aika uskomatonta oikeastaan nykymaailman tilanteen tietäen. Ja nyt, kun olen eläkkeellä, saan riittävän suurta eläkettä. Tietysti kun vertaan elämääni monen ikätoverini ja samassa ammatissa toimineen virkasisareni elämään, huomaan suuren eron varallisuudessamme ja elintasossamme. He ovat tehneet erilaisia valintoja menemällä varhain naimisiin ainakin vastaavaan suuruista tai parempaa palkkaa nauttivan kanssa. Yhdessä ovat pystyneet aivan erilaisten puitteitten rakentamiseen ja nyt nauttivat avarammista kodeista ja ulkomaanmatkoista ja monenlaisista mielihyvää tuottavista palveluista.Vastaaviin minulla ei koskaan ole ollut varaa (kiitos omien erilaisten elämänvalintojeni!),mutta jo kauan sitten olen lakannut haikailemasta ja kadehtimasta. Tämä on minun elämääni, johon olen tyyttyväinen. Olen tarpeeksi varakas ja omistan juuri itselleni tärkeimmät asiat: kauniin kodin, kauniita tavaroita, varaa harrastaa asioita, joista iloitsen. Muistan isoisäni sanonnan:se on maailmaa tästä jo. Ei minun tarvitse käydä kaikissa tämän pallon turistikohteissa, onhan minulla mielikuvitukseni, kirjat, tv ja "Avara Luonto".
Mistä muusta voin iloita? No ystävistä, joita onneksi vielä on säilynyt ympärilläni. Erityisesti näiden viime viikkojen sairauskokemusten jälkeen huomasin, kuinka paljon iloa ja apua ja huolenpitoa sain ystäviltäni. Jouduin ajattelemaan olenko ansainnut nämä ystäväni, olenko saanut enemmän kuin koskaan antanut? Saman havainnon olin tehnyt jo sisareni kuoleman jälkeen kokemastani ystävällisyydestä. Myös oman perheeni välittämisen ja hyvinvoinnistani huolestumisen huomasin ja ilahduin: en ole ihan yksin enkä yhdentekevä. Viimeisten vuosien aikana olen menettänyt monta ystävää kuolemalle, mutta onneksi heitä on vielä elävinä ja valmiina auttamaan ja ilahduttamaan ja välittämään. Joskus, kaikkein pimeimpinä masennuksen päivinä olen joskus syyllistynyt surkuttelemaan yksinäisyyttäni ja epäonnistumistani elämässä ajattelemalla, ettei ketään haittaisi, vaikka minua ei olisi, vaikka noin vain lakkaisin olemasta tässä maailmassa. Kukaan ei surisi. Ymmärrän olleeni typerä ja itsekäs. Minulla on vielä oma arvoni ja paikkani niiden ihmisten joukossa, jotka minut tuntevat.
Yöllinen onnellisuuslistani sisälsi vielä yhden, ehkä oudolta ja itserakkaalta kuulostavan otsikon: kykyni tuntea voimakkaasti iloa aistinautinnoista. Olen varma siitä, että minua on syntymästä asti siunattu tavanomaista isommalla kyvyllä iloita eri aistien tarjoamista iloista: kauneudesta, väreistä, luonnosta, taiteesta, musiikista, hajuista, aromeista, ruuan makuvivahteista ja ihmisten erilaisuudesta. Minä olen hyvin voimakkaasti aisteille herkkä ja niistä iloa saava. Minulla on kyky haltioitua, innostua ja heittäytyä aistimaailman iloon enemmän kuin monilla tuntemillani . En sano tätä ylpeilläkseni, sillä ei se ole mikään itse hankkimani ylpeilyn aihe, vaan elinikäinen, jo syntymässä saatu lahja. Näillä erityislahjoilla varustettu ihminen saa kokea monen ihan tavallisina, mauttomina ja hajuttomina ja haaleina kokemista hetkistä ja tilanteista onnen tuntemuksia, rikkautta ja yllättävää nautintoa ja iloa. Rikkautta ilman muuta, ehkä jopa enemmän kuin raha ja sen suomat ilot.
