Ihmekevät -joka kevät ?

Keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, että on saatu nauttia poikkeuksellisen upeasta toukokuusta. Aurinkoiset päivät ovat jouduttaneet luonnon uskomattomaan, suorastaan villiin kukoistukseen. Kuin olisi avattu ovi lähes talvesta suoraan kesään. Ne, jotka rakastavat hellettä ja auringonpalvontaa, ovat voineet kansoittaa rannat ja terassit joutumatta manailemaan pilviä tai äkillisiä sadekuuroja. Hellettä on piisannut ja piisannut. Ennätysmonta toukokuista hellepäivää. Jopa yli monen ikäihmisen sietokyvyn. Vanhojen ja sairaitten (kuten esim minä) on ollut viisainta pysytellä viileämmissä sisätiloissa tai ainakin varjossa. On ollut hyvä hyödyntää varhaista aamua tai hiukan viileämpää ehtoopuolta kun olen lähtenyt pakollisille reissuilleni ulkoilmaan. 

Viikonloppuna nautin mukavasti, mutta koruttomasti tähän upeaan vuodenaikaan osuvasta syntymäpäivästäni parhaalla mahdollisella kokoonpanolla. Siis itselleni parhaalla.Vain  rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset vierainani. Olinkin jo ehtinyt heitä kaivata, Elmoa, Irinaa ja heidän vanhempiaan. Syntymäpäivälaulu sujui ihan kahdella kielellä ja vielä lisäksi saatiin kuulla päiväkodissa opittu Äitienpäivälaulu suurella tunteella ja eläytyen sanomaan.  Syötiin hyvää kotiruokaa yhdessä. Ihastelin jo tutuiksi tulleita  Irinan mielikuvituksellisia leikkejä Mummulan vanhoilla, kierrätysleluilla ja monilla turhilla tyynyillä, koruilla ja muilla omituisilla härpäkkeillä tehostettuina. Sitä vaihtelevaa pikku naisen ohjailemaa tuntikausien mittaista näytelmää on aina hauska seurata ja jaksamiseni mukaan itsekin rooliini eläytyä. Ei haittaa, vaikka just ikään vaivalla siivottu koti onkin koko ajan suuren myllerryksen  kourissa. Ei mitään syytä jarrutella, sillä ennen haikeata eron hetkeä kaikki tavarat on yleensä palautettu paikoilleen odottamaan seuraavaa visiittiä. Elmon pettämätön valttikortti  toistaiseksi on hänen tavattoman valloittava persoonansa:intensiivinen katse ja hymy, joka takuulla lämmittää pahankin mummomörököllin sydämen missä ikinä Elmo sitä väläyttelee.

Sunnuntaiaamuna esitin Irinalle toivomuksen saada vielä ison kielokimpun tuosta ikkunani takana levittäytyvästä kielometsiköstä. Alkoi olla jo kiire poimia tuoksuva puketti levittämään makeaa aromiaan , sillä kielot ovat tänä keväänä auenneet kovin aikaisin. Sain kimppuni, mutta  tyttö lähti äitinsä kanssa ulos vielä uudelleen oikein keräilemään ja tutkimaan mitä kaikkea muuta  jo löytyisi kukassa ihan tässä lähinurkilla. Kun he sitten palasivat, oli saalis melkoinen. Sain tunnistettavakseni ainakin  parisenkymmentä erilaista kasvia. Ilokseni voin kerrankin loistaa muistillani( yleensä se pettää ja reistailee!) vanhan, kouluaikaisten opetusten  antamilla tiedoilla. Siihen aikaan me kerättiin ja prässättiin kasveja herbaarion ja opeteltiin niiden nimet ihan latinankielisiä nimiä myöten. Minullakin oli pakolliset 120 prässättyä kasvia ja kaikki niiden nimet päässäni. Siellä ovat ihmeesti tallessa vieläkin! Äitini oli kyllä joutunut minua ankarasti patistelemaan kasvien prässiin saamiseksi. Olin laiska ja "huomenna" oli mielestäni aina parempi päivä ryhtyä keräilyyn. Olen iloinen , että miniäni on aidosti luontoihminen ja opastaa Irinaa jo pienestä pitäen havainnoimaan ja oppimaan luontoa ja eläimiä ympäristössään. Pelkillä koulutiedoilla se jäisi ehkä turhan ohueksi.Yhteisen innostuksen  huomasin nytkin kasvien nimeämis- ja tunnistushetkessämme olohuoneen pöydän ääressä.

Maanantaina ystäväni (ja entinen oppilaani !)Outi ehdotti retkeä Ruissaloon. Se on turkulaisten ikioma paratiisi olipa vuodenaika mikä tahansa. Mutta tällä kertaa se oli jo melkein liian upea  yllätyskevään herätettyä kaikki mahdolliset kasvit ennenaikaiseen kukoistukseen. Ruissalon elävät jättiläiset, tuhatvuotiset tammet ja uskomattoman suuret kuuset ja männyt kapean mutkittelevan tien reunoilla ovat kuin mielikuvitusolentoja, jotain paljon huimempaa  kuin vain puita. Aukenee huikaisevan värisiä niittyjä ,välillä välkehtivää merta vihreyden lomassa. Sitten saavutaan kasvitieteellisen puutarhan taikapiiriin. Alue on niin valtava, nähtävää ja ihmeteltävää niin loputtomasti, että yhdellä kerralla ei siitä voi nautiskella kuin pienen annoksen verran.  Tällä kertaa tyydyimme tässä kuumuudessa puutarhan alkuosia kiertäneisiin polkuihin. Joka askeleella riitti tarkkaa katsomista vaativaa ihmeteltävää. Kukassa olivat jo monet semmoisetkin lajit, jotka yleensä kukkivat vasta muutamien viikkojen päästä. Toinen toistaan kauniimpia kukkaryppäitä, lukemattomia erikoisia, hyvin hienostuneita ja herkkiä kukkavanoja, erikoisia lehtimuotoja, värivariaatioita, outoja lajeja, mutta myös ihania, tuttuja lapsuus- muistoja herättäviä vanhoja lajeja. Hidasta askeltamista, pysähtelyä , kuuntelua. ei kiire mihinkään. Suuria perhosia hitaassa leijuvassa kaartelussa kuin balettitanssijoita, pikkuinen ,kirkkaanvihreä toukka mittailemassa ja kuin suunnittelemassa sammaleisen kiven pinnalla matkareittiään: menisinkö tuonne, en sittenkään, jospa tuonne , noin. Vartalon venytys ja  peräpään veto mukaan. Kymmenesosa millimetriä taittui matka ja taas uusi suunnistus..... 

Kun sitten jaksoin kääntää oman jäykän niskani ja  suuntasin katseeni ylös, kohti huiman korkeitten puitten latvoja vasten pilvetöntä taivasta, ihan hullaannuin. Suomessa harvinaisten mäntyjen hyvin pitkäneulasisten oksien latvoissa sojotti superpitkiä  hoikkia kukintoja. Ne olivat mahtavan hienoja, kuin juhlasalien upeimmat kruunukynttilät. Olin keskellä keväistä juhlaa. Vasta Turussa asuessani kevään suosikeiksi minulle ovat tulleet hurjina valkoisina ja punervina vaahtoavat hevoskastanjapuut. Sellaisia en koskaan lapsuudessani ollut nähnyt.Tietysti pidän sireeneistä ja muista kukkivista puista ja pensaista, mutta hevoskastanja on hengästyttävin. Nykyään ajattelen niitä luonnon minulle, siis juuri minulle tarjoamina erityissyntymäpäivälahjoina. Huh, mikä itsekkyys! Joskus kevät antaa odottaa itseään ja hevoskastanjat myöhästyvät juhlinnastani. Mutta nyt eivät. Ruissalon puutarhassa ne ovat upeimmillaan sillä jättikokoisia puita  on monia vieri vieressä. Ne kurkottavat kukkiaan uskomattomiin korkeuksiin. Satakieli ja mustarastas täydensivät laulullaan  onneni. Joskus tuntuu että onnen mitta on ylitsepursuavan täynnä : enempää en voisi  toivoa. Pysähdyn, nautin, ymmärrän: kaikki maailman ihanuus ja kauneus on juuri  tässä hetkessä minun saatavillani. 

No tottapuhuen ehkä voisin toivoa, että vielä eläissäni saisin Irinan ja Elmon mukaani Ruissalon ihmemaahan. Ehkä se voi onnistuakin kunhan vanhenen vielä muutaman syntymäpäivän pidemmälle.

Kevät ja turha kilpailutus

Pehmeä tuulenvire hyväilee paljasta niskaani, kun istun pöytäni ääressä naputtelemassa ajatuksiani.Iloitsen tästä yllättävällä vauhdilla kesäksi puhjenneesta keväästä. Viikkokaudet kevään eteneminen oli kitsas ja pitkään viipyilevä: sadetta, lisää sadetta ja harmautta. Viileitä päiviä, kylmiä öitä. Usko kevääntuloon alkoi jo tuntua turhalta. Näinkö ikävästi tämä ilmastonmuutos nyt tulee meitä kohtelemaan! Ja sitten yhtäkkinen hyppäys alistuneesta odotuksesta ihmeelliseen kevään heräämiseen ja täyskesään. Oi,  tätä ihmettä! Eihän tätä melkein jaksa todeksi uskoa.

Luulen monena keväänä ihmetelleeni vähän samaan tyyliin: onko ikinä ennen kevät ollut näin kaunis, näin ihmeellinen, näin heleä , näin huumaavalta tuoksuva. Silti tämän kevään puhkeaminen tuntuu nyt voimallisimmalta, nopeimmalta, suurimmalta ihmeeltä kuin koskaan muistan ajatelleeni.Hämmästelen ikkunani takana  vihreänä levittäytyvää miljoonien kielonlehtien mattoa. Olin tosiaan jo ehtinyt odottaa tätä näkyä, sillä pikkumetsän pohja näytti liian pitkään vain ruskean ja harmaan takkuiselta ryteiköltä. Onneksi olin passissa ikkunani ääressä todistamassa vain pari päivää tarvinneen täyden muutoksen. Kuin olisi suurella maalipensselilla vedelty värilaatikkoni kirkkainta vihreää paksuina vetoina vieri viereen valtavaksi polveilevaksi peitoksi. Yön aikanako siellä joku salainen pensselinheiluttaja huiski tauluaan valmiiksi? Luontonäkymistä hullaantuvaa ihmistyyppiä kun olen, jaksan ihmetellä: ei se ole KOSKAAN ollut ihan noin uskomaton, ihan noin vihreä! Tämä on ehdottomasti paras kevät ikinä!

Toki ymmärrän ajatusteni hölmöyden. Voisin vain olla onnellinen ja nauttia. Miksi aina pitää vertailla, kilpailuttaa, laatia tilastoja ja sääntöjä?Hölmöä järjestää kilpailu keväitten kesken? Voiko olla  turhempaa kuin ainainen asiain keskinäinen vertailu: mikä (kuka) on paras, kaunein, viisain, kallisarvoisin, nopein, vahvin, rikkain, rakkain? Miksi ihminen (minä)on valmis kilpailuttamaan asioita, kun voisi vain iloita ja saada tyydytystä ihan ilman listaa paremmuudesta.Surkeaa, että elämää ei muka pysty elämään ilman jatkuvaa, tyhjää kilpailuttamista,voittajan nimeämistä.

Kilpailuvietti on kaikille tuttu asia. Mahtaako siltä olla kukaan täysin välttynyt? Harvoin kuulee kenenkään sanovan, ettei yhtään välitä vaikka olisi "häviäjä" lajissa kuin lajissa, ettei olisi ikinä halunnut kokea olevansa, voittaja,  "paras". Jo aika varhain kai lapset alkavat kilpailla ja nauttia voittajan tunteista? Kuuluuko kilpailu siis oleellisena ihmisen elämään?Onko se synnynnäinen vietti vai opitaanko se ympäristöstä?
Lapsenlapseni Irina (4vuotta) kertoi ihan hiljattain voittaneensa perheensä jossain leikkimielisessä pallonlyöntikisassa. Kysyin, mitä hän sai voitostaan palkinnoksi. Irina kysyi ehkä vähän ihmetystä äänessään isältään: Isi, mitä mä sain palkinnoksi.  Mainetta ja  kunniaa, vastasi isä ja se tuntui kelpaavan vastauksesi mummun tarpeettomaan kysymykseen. 

Kun Irinan isän  kauan sitten oli aika syksyllä aloittaa koulutiensä, näin tarpeelliseksi koulukypsyyden avuksi alkaa kesän aikana totuttaa häntä sietämään kokemusta, ettei hän voi aina olla "voittaja". Tiesin, että hän joutuu varmasti kokemaanasioita,joissa muut ovat parempia. Esimerkiksi urheilussa ja pallopeleissä hän ei ollut terävintä voittaja-ainesta. En ollut huolissani hänen tietoa, älyä ja hoksaamista vaativissa asioissa pärjäämisestään. Halusin, että hän oppisi reilusti häviämään, ei suuttuisi, ei liikaa masentuisi, ei polttaisi päreitään, vaan haluaisi yrittää uudelleen. 

Häviämiskyvyn oppimistarpeeseen kävi hyvin tuntikausien kortinpeluu aikuisten pelitovereitten kanssa ihan miesporukassa. Olimme pakotettuja pärjäämään viikkojen ajan melko eristyksissä Kanadassa valtameren äärellä ilman samanikäistä seuraa ja kodin tavanomaisia kiinnostuksen kohteita, kirjoja, karttoja sekä omaa pyörää. Pelituokiot olivat paitsi tarpeellista viihdettä, myös koko ajan vaativampaa ja vaativampaa harjoitusta tappion kokemiseen, häviämiseen. Pelimiehet eivät antaneet hänelle juurikaan lapsihyvitystä , ei armoa, ei tahallista ja  katteetonta voitonmahdollisuutta. Kiukkua, pettymystä  ja itkua harjoiteltiin oikein urakalla. Luulen, että siitä oli apua.

Kasvit kilpailevat elintilasta, ravinteista, vedestä ja valosta. Eläimet kilpailevat ravinnosta sekä oikeudesta saada jatkaa sukuaan. Komeitten hirvieläinten, peurojen, härkien, teerien, metsojen, kukkojen ym. hurjat sarvien kalistelut ja usein tunteja kestävät voimainmittelöt oikeudesta paritella kiimassa olevien naaraiden kanssa ovat mahtavaa televisiostakin koettuna. Mutta minulla ei ole lainkaan samanlaista kiinnostusta katsella taistelua jääkiekon tai nyrkkelyn tai painin herruudesta. Minä en osaa jännittää, iloita tai syvästi surra Kaisa Mäkäräisen puolesta, en innostua kotikaupunkini jääkiekkoilijoitten erinomaisuudesta. Noissa,  monien ihmisten niin rakastamissa lajeissa ei palkintona ole  oikeus suvunjatkamiseen.Ei suoranaisesti. Mainetta ja kunniaa, sekä runsaasti rahaa niillä voi saavuttaa.Ja näyttää olevan niin, että kauneimpina ja siis haluttavina itsensä kokevat naispuoliset "mittelijät" palkitsevat urheilusankarit innolla päästä lisääntymään juuri heidän kanssaan!Tuttua  eläinten kisoista.

Opettajana näin vaarallisen voimakkaan kilpailuvietin joskus jo aika pienilläkin oppilailla.  Kodin vahvaa vaikutusta. Varsinkin urheilussa pärjääminen oli tärkeää pojille ja monille heidän isilleen, joskus myös äideille. 
Pojan menestys urheilussa, erityisesti pallopeleissä, oli  tärkeämpää kuin lukemaan kannustaminen tai luonnon tuntemus. Näinä päivinä ajattelen myötätunnolla opettajia, jotka yrittävät löytää oikeat sanat kevätarvosteluihinsa. Miten osata antaa oikeudenmukainen arviointi, miten antaa arvosana, joka on osuva ja tosi, kannustava ja aito. Joutavan ja järjettömän kilpailun valtava tarjonta viihteessä ja pärjäämisen kuttuurin yletön korostaminen tuntuu joskus  elämänarvoista tärkeimmältä. 
Kiky, kilpailukyky, yrittäminen, voitontahto ja pärjäämisen eetos hinnalla millä hyvänsä, ovat " Nykyjumalan sanaa".  Elämme aikaa, jossa vahvat ja voittajat ovat arvokkaita. Mutta  kaikki eivät ole voittajia ja parhaita. Eivät nyt eivätkä  koskaan .
Päätän lopettaa  tai ainakin huomattavasti vähentää omaa typerää  vertailun tarvettani. Saa nähdä onnistunko tästedes nauttimaan maailman ihmeistä ilman turhaa pisteyttämistä.

Voi olla vain hurskas yritys. Kuten laihdutuskuurin tai lenkkeilyn aloitus. Yritän kumminkin. Siis näin ajattelen: Elämä on jännittävää ja kaunista. Kesä on kuumaja kaunis.Syksy on kaunis ja kiihkeä.   
Talvi on kylmä, mutta kaunis. Vanhus on arvokas, kauniskin ja nuori ihminen, se vasta onkin kaunis ja  upea. 
"All is well and wisely put:
if I can`t carry mountains on my back, 
neither can you crack a nut".

Omia ja lainattuja ajatuksia

"Yksin oot sinä ihminen,
kaiken keskellä yksin,
yksin sa syntynyt oot,
yksin sa lähtevä oot...
................................
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.

Koskenniemen runo, jonka useimmat suomalaiset ovat kuulleet, jopa lähes oppineet ulkomuistiinsa. Runo, jonka minäkin melkein pystyn  korvissani kuulemaan synkeä-äänisen lausujan äänellä.  Tämä runo muutaman muun saman ajan suosikin ( Kaarisilta, Tuonen lehto) ohella ehkä kertoo suomalaisen ihmisen olemuksesta. Erilaisuudesta, sivullisuudesta, elämän vaikeudesta, yksinäisyyden tunteesta.
Moni on menettänyt uskon rakkauteen, perheeseen, lapsiinsa, ystäviinsä. yhteiskuntaan, jopa koko ihmisyyteen. 

Tämä minusta "kamala" runo alkoi tahtomattani kumista ajatuksissani muutamien viimeaikaisten kokemusten ja keskustelujen johdatellessa alitajuntaani tämän tapaisiin tunnelmiin.. Ei niin, että erityisemmin juuri nyt olisin kokenut olevani yksin tai peräti kaipaavani päästä kaarisillalta viimeiseen rauhan lehtoon. Toki ruumis on painava ja raihnaan oloinen koko talven kestäneen paikoillaan pysymisen ja perussairauksieni lannistama. Mutta mieleni koen virkeäksi ja tuotteliaaksi. Mutta parin viime päivän uutislähetykset, sanomalehtien lukeminen ja muutamat  keskustelut lähipiirin kesken yrittävät tehokkaasti laskea lähestyvän kevään ja lastenlasten tapaamisen virittämää iloista ja  optimistista oloa.

Hammaslääkärin odotusaulassa vieressäni istuneen vanhan naisen heittämä kysymys olenko yksinäinen, pysäytti, jäi vaivaamaan ja pakotti ajattelemaan hiukan syvemmin. Olenko minä paitsi yksi Suomen valtavasta yksin asuvien ihmisten joukosta myös ihminen, joka (ehkä itseltäni salaa )myös kärsii yksinäisyydestä? Ja vaikka en pidä itseäni yksinäisenä, ajattelevatko ihmiset ympärilläni minun todennäköisesti potevan yksinäisyyttä?

Aloin tarkkailla onko minulla tapana antaa ajatusteni ja tuntemusteni asettua ikäänkuin miinuksen puolelle? Olenko mahdollisesti toisten silmin nähtynä negatiivinen,  pelokas, kadehtiva, turhista mariseva, vähästä ahdistunut ?Horjuuko uskoni lasteni tulevaisuuteen ja kaiken hyvän menestymiseen tässä maailmassa?   

Olen muutaman vuoden ajan kirjoitellut pientä muistelmakirjaa oman elämäni, mutta myös perheeni ja sukuni, sekä koko ympäristöni vaiheita ja kokemuksia parhaani mukaan kuvaillen. Motiivini on tarjota kuin avointa ikkunaa omaan ja perheeni vaiheisiin lapsenlapsilleni aikuisina nähdä ja yrittää hahmottaa omaakin minihistoriaansa.Kun en enää ole vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin miten ja millä lailla heitä ympäröivä reaalimaailma on muuttunut minun, heidän mummunsa ja parin kolmen edellisen sukupolven ajoista.Muutoshyppäys on ollut valtavan suuri. Aikuisena semmoinen alkaa usein kiinnostaa, ehkä heitäkin.

Kirjoittaessani olen itse alkanut ymmärtää paremmin, että vaikka olen varttunut hyvin köyhän perheen lapsena, olen silti saanut elää ajassa, jossa elämänolot sekä yleisesti että itseni kannalta ovat koko ajan  parantuneet. Omiin vanhempiini ja  isovanhempiini nähden olen saanut kasvaa ja vanheta paljon helpompana aikana. Maailmassa on  menty hyvään suuntaan. Nykyajan kauheuksista, katastrofeista, sodista ja tuhoista kuuleminen päivittäin tuppaa hämärtämään  tämän tosiasian ymmärtämistä.

Oli hyvä lukea tämän päivän lehdestä  toimittaja Heikki Aittokosken sivun mittainen artikkeli, joka pohti elämänlaatua. Aittokosken jutun otsikko:Jos saisit valita, minä vuonna syntyisit? (yhdessä vaikuttavan kuvan kanssa: lähes syntymävalmis sikiö kohdussaan sekä  kappale kaunista palloamme) nappasivat huomioni.  Kuvatekstin alla oli väite, että jos ihminen voisi valita syntymäajankohtansa, todennäköisyys elää terve ja pitkä elämä olisi nyt suurempi kuin millään aiemmalla sukupolvella on ollut.

Aittokosken artikkeli käsittelee Steven Pinkerin paksua uutuusteosta :Valistus nyt. Järjen, tieteen, humanismin ja edistyksen puolustuspuhe. Luettuani Aittokosken tämän kirjan hänessä herättämät ajatukset ja tunnelmat haluan uskoa samaan kuin hänkin. Sen, että ne , jotka kylvävät pelkoa kauheilla ennustuksilla saattavatkin olla VÄÄRÄSSÄ: Pinker peräänkuuluttaa järkiperäistä suhtautumista teknologiaan ja tieteeseen. Ne ovat tähän asti KOHENTANEET elämänlaatua ja avartaneet maailmankuvaa. Eikö olisi siis LUULTAVAA, että suotuisa kehitys jatkuisi? Koko artikkelin luettuani  haluan ajatella, että ne ovat väärässä, jotka sanovat yhteiskunnan saavuttaneen jo käännekohdan ja että olemme jo nähneet parhaat päivämme. Niin on todellakin sanottu AINA ja aina ennenkin on oltu väärässä. Koska näen itse kuinka maailma on kehittynyt huimasti paremmaksi sitten isovanhempieni ajan, miksi se ei edelleen jatkaisi suotuisaa kehitystään. 

Samanlaiseen positiiviseen ajatukseen päädyin myös, kun kahlasin pitkän ajan jälkeen Kaari Utrion 1984 julkaisemaa paksua naisen, lapsen ja perheen historiaa käsittelevää kirjaa Eevan tyttäret. Maailma on muuttunut ja  muuttuu koko ajan.  Ihmiset ja arvot ovat todellakin muuttuneet ammoisista ajoista nykypäivään .Muutos on ollut hidas , mutta silti koko ajan naisten, lasten ja perheitten asema yhteiskunnissa on muuttunut inhimillisemmäksi, elämänlaatua helpottavammaksi.  Minun osani naisena on ollut helpompi kuin äitini tai mummuni . Puhumattakaan vuosituhanten ja - satojen takaisesta naisten ja lasten elämästä.


Tämänpäivän vauvat eivät saaneet itse valita halusivatko he syntyä tähän aikaan ja näille vanhemmille ja tälle, juuri nyt monissa suurissa ongelmissaan kamppailevalle Tellukselle. Haluan uskoa,  että ihmiskunta osaa ratkoa tämän ajan ongelmansa kuten on selvittänyt rutot ja katastrofit, sekä ihmislajin suuruudenhullut typeryydet ennenkin. Jääkööt oman aikansa pessimistiseen kulttuuriin kaikumaan Koskenniemen sanat

Mukavia ihmisiä Turussa

Olen nyt asunut Turussa ensin kaksi opiskeluvuotta ja sitten vajaan kymmenen eri suunnilla Suomessa vierähtäneen vuoden jälkeen muutin taasTurkuun syksyllä 1972. Voinko siis laskea itseni  turkulaiseksi, vaikken olekaan tullut tänne Heidekenilta ?(Oli aika, jolloin turkulaiset kuulemma kirjoittivat viralliseen kyselyyn syntymäpäikasta:Heideken, eikä Turku! H= vanha synnytyslaitos Turussa, H ei ole olemassa enää)

Olen elänyt tästä pitkänpuoleisesta elämästäni yli kaksikolmasosaa Turussa.Voin kai siis ajatella olevani turkulainen. Aina en kumminkaan koe olevani oikeanlainen, aito ja edustava turkulainen. En puhu helposti tunnistettavaa turun murretta. En lue Turun Sanomia. En kannata "tepsiä", en kuuntele Mattia ja Teppoa, en mieluusti edes Matti Salmista. En äänestä Ilkka Kanervaa enkä Petteri Orpoa. En osta torikauppiaalta sipulaa, vaikka syön paljon sipulia. Ja mikä omituisinta, puhun paljon ja oikein mieluusti kaikenlaisten vieraittenkin ihmisten kanssa:kaupoissa, bussissa, hammaslääkärin vastaanotolla,Yliopistonkadun penkillä, kirpputorilla. Ei perinteinen  turkulainen niin tee. Ei puhu, eikä kutsu vieraita kotiinsa, ennenkuin on tuntenut heidät noin 50 vuotta!Tai ei ainakaan perinteisesti ole niin tehnyt. Mutta tavat kai ovat muuttumassa tässäkin. 

Pari päivää sitten minulla oli sovittu aika hammaslääkärille kaupungin keskustaan. Lähdin hyvissä ajoin reissuun bussilla 18. Olin valinnut kaapista ylleni räikeän syklaaaminpunaisen kevättakin, josta  tykkään. Se on väljä, kevyt ja väri on herkullinen. Kun löysin sen divarista pari vuotta sitten, se oli ihmeen halpa. Se on palvellut minua jo koko 5 euron hintansa edestä. Sen huima väri saa minut iloiseksi, mutta on se kirvoittanut  kiitosta näiltä jäyhilta turkulaisilta kanssaihmisiltäkin, ihan tuntemattomiltakin. Niin on käynyt muutaman kerran ja aika yllättävissä tilanteissa. Kerran torin laidalla rahaa aneleva Romanian kerjäläinen hämmästytti. Minulla oli se tavanomainen harkittu kiire sivuuttaa hänen  pyyntöön ojennettu kätensä. Hymyilin sentäänkun, puistin päätäni ja olin jo sivuuttamassa hänet. Yllättäen hän hymyili minulle takaisin, sipaisi takkini hihaa ja sanoi:beautiful. Niinkuin nainen toiselle naiselle. Sävyssä ja hänen katseessaan ei ollut vähääkään  oman edun tavoittelun sävyä. Eikä myöskään sitä katkeraa ilmettä,  jonka tämmöinen sivuutus useimmiten tuo pyytäjän naamalle. Kai se oli minun takkini heleän värin sytyttämä ilon pilkahdus kaikkien mustien ohikulkijain joukossa.

Tapahtuma palautui eilen mieleeni. Olin noussut pysäkiltäni bussiin ja istuin jo omissa ajatuksissani kun bussiin nousi pari pysäkkiä myöhemmin lisää väkeä. Eräs rouva oli aikeissa istua yhtä penkkiparia edemmäs käytävän toiselle puolelle, kun hän kääntyi katsomaan suoraan minua, hymyili kivasti ja nyökkäsi ennen istahtamistaan. Hämmennyin, kun näytti, että hän jotenkin tervehti,  mutten yhtään tunnistanut häntä. Sitten hän uudelleen kääntyi taaksepäin minua kohti ja viittilöi. Näytin varmaan tyhmältä. Sitten tajusin, että hän osoitti omaa takkiaan ja minun takkiani. Toden totta. olimme lähes identtisiä asuiltamme ja tyyliltämme, oikeita huutomerkkejä, huiveja ja  huulipunaa myödenkaikkien harmaitten ja mustien mummojen ja pappojen joukossa. Siitäkö alkoi välillämme myös sanallinen ilottelu, jota pidimme häpeilemättä yllä koko matkan kaupungille asti. Tässä oli ihminen, joka pursui hyvää tuulta, itseluottamusta, välittömyyttä. Rouva oli ilon aihe sekä silmille että korville. Hän sai myös minut mukaan samanlaiseen avomieliseen, hyväntuuliseen seurusteluun.Tunsimme tavanneemme hengenheimolaisen.

Jos matka olisi ollut muutaman kilometrin pidempi, olisimme varmaan ehtineet jakamaan synnytyskokemuksiamme ja kehumaan ihania lapsenlapsiamme.Yhtäkkiä hän huomasi, että hänen piti hypätä kyydistä jo pysäkkiä ennen toria Aurakadulla. Ohittaessaan minut hän rutisti minulle lämpimän halauksen.  Aistin bussiin jääneen hiljaisuuden. Lähellä istuvien naamoista näin, että olivat kuunnelleet korvat hörössä meidän juttujamme. ja todennäköisesti olleet yhtaikaa uteliaan kiinnostuneita että paheksuvia. En yhtään välittänyt, oloni oli höyhenenkevyt.

Hammaslääkärin odotustilassa istui ennestään kaksi naista, noin ikäiseni ja toinen vielä kokolailla vanhempi rouva. He olivat hipi hiljaa. Minäkin istuin joukkoon hiljaa odottelemaan. Oltiin taas tavallisia "mykkiä" turkulaisia vanhoja ihmisiä. Täysin hiljaista, ei sanaakaan. Ohi kulki pari hammashoitajaa, jotka vain nyökkäsivät kevyesti. Hiljaisuus jatkui. Sitten nuorempi rouvista kutsuttiin sisään. Yhtäkkiä toisella puolellani istuva iäkkäämpi rouva katsoi minuun päin ja yllättättäen rikkoi täyshiljaisuuden sanomalla: "oletteks te usein yksinäinen? Meinaan , mult kysytään usein, olenks mää yksinäinen ja mää sanon ain , et em mää ol yksinäinen, vaikka mää olenkin  leski". 
Yllättävä ja suora kysymys. Ei muuta kuin suora vastaus: en kyl määkän ol juur yksinäinen vaikka olenkin enimmät päivät ihan yksin.
Sitten me juteltiin päiviemme kulusta ja oltiin molemmat iloisia, ettei me olla yksinäisiä. Vaikka ollaan yksinäisiä! Jäin pohtimaan asiaa, kun hänet kutsuttiin sisään. Miksi hän alkoi yllättäen puhua minulle? 

Erikoinen päivä. Erikoisia ihmisiä. Ehkä minun on syytä lakata ajattelemasta ihmisiä jotenkin turkulaisina tai karjalaisina tai romanialaisina kerjäläisinä tai minkään muunkaan ryhmän leimalla varustettuina. En oikein osaa ryhmittää itseäni mihinkään selvään kuplaan kuuluvaksi. Miksi pitäisi siis  pakottaa muitakaan saamaan etiketti kylkeensä? 
Mukavia ihmisiä on nykyään  paljon täällä tylsäksi haukutussa Suomen Turussa.

Mitä mietin tänään

Tähän ikään mennessä olen ehtinyt elää ja kokea jo monta erilaista ihmisenä olemisen vaihetta: olen  kahlannut läpi vaiheet vauvasta  muoriin. Eihän tavallisessa elämisen arjessa kai kukaan tule edes miettineeksi ja huomanneeksi, milloin siirtyi vaiheesta toiseen. eikä se toisaalta niin mene, että yhtäkkiä ajattelisi eilen olleensa vielä ihan lapsi, mutta kas vaan, tänään olenkin nuori aikuinen. Toki monet tapahtumat mielletään tavallaan rajapyykeiksi eri vaiheitten välissä. Pikkutytöstä tulee pikkunainen, kun kuukautiset alkavat. Monelle ikävä shokki, ainakin minun lapsuudessani. Lapsuus katsottiin olevan lopullisesti ohi, kun oli käynyt rippikoulun. Mutta pojista tuli oikeita miehiä vasta, kun olivat suorittanneet asevelvollisuuden. Nykyään rajapyykit ovat aika lailla siirtyneet ja ovat toisenlaisia. 

Nykyään minusta usein tuntuu siltä, että lapsuus loppuu jo liian varhain. Monilla vanhemmilla taitaa olla tässä sormensa pelissä:lasta aletaan liiaksi  haastaa ja kannustaa olemaan turhan  aikuinen jo tarpeettoman varhain. Tuntuisi usein viisaaammalta  kannustaa jatkamaan vielä leikkiä ja muuta huoletonta menoa hiukan pidempään. Lapsuutta ei pitäisi turhaan yrittää lyhentää. Toisaalta, tunnen myös tapauksia , että ainakin osalle nuorisosta, nuoruus tuppaa ikäänkuin jämähtämään päälle kohtuuttoman pitkäksi venähtäen. Lopullinen aikuistuminen antaa odottaa itseään.

Eläkkeelle jääminen  saattaa olla pelottava  etappi, sillä joillekin se on kuin ikävä merkki vanhuuteen astumisesta. Itse en kokenut sitä niin, vaan iloitsin vain jo paljon etukäteen pian koittavasta lisääntyvästä vapauden tunteesta, mahdollisuudesta päättää omasta ajastani, tyhjästä kalenterista, huimasta hypystä  "täyteen holtittomuuteen". Pian saavutan taas yhden etapin, kun täytän 75 vuotta. Jostain syystä juuri tätä lukemaa pidetään suomalaisessa elämänmenossa eräänlaisena virallisena vanhuuden rajana. Tosin nyt rajaa ollaan kovasti siirtämässä 80 vuotispäivään. 
Oikein jännittää onko olo sitten kovinkin erilainen toukokuun 25.päivän jälkeen kuin esimerkiksi tänään. Olenko ykskaks tullut tyyneksi, viisaaksi, kypsyneeksi vai kenties olenkin entistä kärttyisempi, kaikkeen tyytymätön ja hyvin joustamaton ?Entinen mieheni väittää minun jo nyt vanhettuani muuttuneen luonteeltani juuri semmoiseksi:  sietämättömäksi, joustamattomaksi, sopeutumattomaksi. Nuorisonikin välillä päivittelee kuinka vanhoilliseksi ja konservatiiviseksi olen ruvennut. Ennen niin  liberaali ja ennakkoluuloton! Välillä toki itsekin hoksaan ruvenneeni pelottavaksi "totuuden torveksi"ja besserwisseriksi. Mutta vasta jälkikäteen hävettää.
Mutta minkälainen vanhuksen olisi MÄÄRÄ olla, että olisi HYVÄ, KYPSÄ,VIISAS VANHUS?ja miten semmoiseksi pääsee?

Luin hiljattain, että lapsuusiässä koettu puute, epävarmuus ja turvattomuuden tunne saattavat olla syynä ihmisen aikuisiässään  kohtuuttomaksi yltyneessä aineellisen tavaran ja rikkauden haalimisen tarpeessa. Muistan keskustelleeni tämmöisestä pohjattoman säkin oireyhtymästä jo aika nuorena  muutaman ystäväni kanssa. Huomasimme silloin selvää syy-yhteyttä aineellisesti köyhän ja monia epävarmuuksia sisältäneen lapsuusiän kokemusten ja jonkinlaisen ongelmallisen aikuisiässä näkyvän  ahneuden. pihiyden ja  rahanpalvonnan välillä. Emme siis olleet ihan hakoteillä havainnoissamme läheisistämme. Itseäänhän ei halua nähdä totuuden silmälasien kanssa.

Hiukan eri muodossa tunnistan kyllä ongelman itsessäni ja sisarissani. Kotimme oli aineellisesti hyvin köyhä ja lapsuuttani varjosti suuri epävarmuus tulevaisuudesta. Viisi rankkaa sodan vuotta äiti sinnitteli miniänä pienellä tilalla yhdessä iäkkäitten isovanhempien kanssa. Isän kohtalosta sodassa ei kaikin ajoin tieto kulkenut. Pelon, epävarmuuden ja puutteen olotilaan synnyin minä, perheen kolmanneksi lapseksi, yllättäen ja tilaamatta! Äiti sanoo syöneensä kuivia kauraryynejä ja muurilaastia suurimpaan hivenaineitten tarpeeseensa  minua odottaessaan. Mutta jotenkin hän sentään onnistui kasvattamaan vatsassaan ison 4-kiloisen tyttövauvan. 

Kolme ensimmäistä elinvuottani olin täydellisen riippuvainen vanhasta Mummustani. Kellään muulla meidän perheessä ei  ollut aikaa eikä riittävää intressiä huomata minua ja tarpeitani. Sitten tapahtui elämäni ensimmäinen suuri koettelemus: mummu kuoli . Muutaman väärinymmärretyn lauseen takia aloin luulla aiheuttaneeni Mummun kuoleman.Turvattomuuden, yksinjäämisen ja syyllisyyden aiheuttama ahdinkoni kasvoi kasvamistaan ilman että siihen kukaan olisi osannut tarttua ja auttaa. Minusta tuli entistä vaikeampi ja vaativampi lapsi. Tunsin, ettei minusta oikeastaan pitänyt kukaan. Mutta vielä  vaikeampi ajanjakso perheessä seurasi kovin pian. Mummun kuolemasta oli vasta vähän aikaa ja rauhanaikaa oli kestänyt vuodenpäivät,  kun isä yllättäen sairastui vakavasti. Raju aivoinfarkti muutti paitsi hänen mutta myös koko perheen, jokaisen meistä elämän ihan pysyvästi. Toinen katastrofi.
Sillä on ollut aikuisikään yltävät seuraamukset  meidän kaikkien elämänpolkuun. Ei vain aineelliseen vaan myös henkiseen pääomaamme, halusimmepa tai emme. Jäljet ovat pysyvästi aivojemme rakenteissa, välittäjäaineiden pitoisuuksissa, tavassamme reagoida. kokea ahdistusta, hakea korvaavaa mielihyvää, hakea turvaa. Kaikkia meitä piinaa riittämättömyyden tunne, korostunut  halu kuulla kiitosta ja hyväksyntää. Liian helposti  epäilemme  kykyjämme , epäilemme olemmeko oikeasti rakastettuja. Turvattomuus saa aina helposti yliotteen.


Kukaan meistä neljästä lapsesta ei ole onneksi sortunut huumeitten antamaan unohduksen ja mielihyvän tunteeseen. Kukaan meistä ei ole myöskään kehittynyt kohtuuttoman ahneeksi rahalle, rikastumiselle semmoisenaan. Tunnen hyvin läheisesti pari samanlaisista lapsuuden lähtökohdista ponnistanutta miestä, jotka ovat lapsuudessa kokemansa turvattomuuden ja täydellisesti tarpeittensa huomiotta jättämisen seurauksena siinä määrin vaurioituneet, että ovat tuomitut elämään sietämättömän, koskaan loppumattoman rahanahneuden orjina. Lapsuusiässä koettu pitkittynyt puute turvallisuudessa on vioittanut heidän aivokemiaansa niin, että vaikka ovat huippuälykkäitä, ovat samalla tunnevammaisia, keinoja kaihtamattomia narsisteja. Rahan tuoman turvan ja pätevyyden tunteet ovat heillä muuttuneet elämän vaikuttavimmaksi motiiviksi, ohi muun inhimillisen onnen ja hyvinvoinnin tavoittelun. Heidän lapsuuden demoninsa on heitä  todella rampauttava hirviö, vaikka uskottelevat olevansa menestyneitä yli-ihmisiä. Heidän on mahdoton kokea levollista ja luottavaista hyvänolon tunnetta pientä hetkeä pidempään, koska "säkki on rikki ja vuotaa pohjastaan".

Mutta en voi olla huomioimatta itseäni ja sisaruksiani vaivaavaa vammaa : tavaran hamstrauksen pakkomiellettä. Aluksi se oli aika viattomalta ja harmittomalta tuntuva tapa hankkia jotain kaunista ja edullista, tosin usein tarpeetonta tavaraa: unohtaa lapsuusajan niukkuus. Mitä ilmeisimmin "löydöt" hoitivat  jollain tapaa turvattomuuden ja elämän ikävien yllätysten uhkaa ja pelon tunnetta. "Löydöt"  täyttivät myös kauneuden ja esteettisyyden tarvettä. Mutta jatkuessaan siitä tuli ongelma. Yksi sisarista on nyt kuolemassa vapautunut, mutta jälkeen jääneet eivät päässeet vähällä saati iloinneet ongelmaa selvitellessään, siitä olen varma. Nuorempi sisareni kamppailee parhaillaan ankarasti oman ongelmansa kimpussa. Se on rankkaa seurattavaa myös minulle. Tunnen syyllisyyttä, että olen esimerkilläni ollut ehkä pahentamassa hänen tilaansa. Ehkä olen toimillani ruokkinut hänen ongelmaansa, tarjonnut vääriä malleja.

Entä minä itse? Huomaan kohtelevani itseäni  hellemmin arvioin. On todellakin helpompi nähdä pikkurisu toisen silmässä kuin kokonainen hirsi omassaan. Eikö jotenkin niin sanota raamatussakin. Vaikka selvästi pulmani ja heikkouteni tiedostan, joudun kamppailemaan edelleen.Välillä koen jo näkeväni hommissani pientä valonpilkahdusta, mutta olen kaukana lopullisesta ratkaisusta. Ei tässä auta Kon- maritus eikä kotikirppiksen järjestäminen. Tarvitaan järeämpia ja järkevämpiä toimia. Tavaran tuoma houkutus ja helpotuksen ja hyväolon kaipuu vaivaavat edelleen. Haluan viisastua ja muuttua. Ainakin ennenkuin ehdin viimeiseen etappiini elämäni reissulla.  En tahtoisi silloin olla läheisilleni pelkästään viikkojen pituinen ongelmajätepisteen tyhjennysoperaatio. Haluan olla vaivattomalla ilolla ja vapauden tunteella muistettu ja kaivattu mummu.

Mummuja on moneksi. 
Pilkettä silmään, kuten tällä satavuotiaalla.

Miesmäinen ja naisellinen

Minä ja sanomalehti olemme tiivis pari. En osaa kuvitella elämääni ilman sanomalehteä. Ihmisihastuksia on tähän ikääni mahtunut aikamoinen määrä: sekä syttyä että sammua, tulla ja mennä. Mutta tämä paperinmakuinen ( jopa rutikuiva???) elämäntoveri on jaksanut pysyä mukana vuosikymmenet, erilaisissa elämäntilanteissa, kodin- ja  paikkakunnan vaihdoissa, "in sickness and in health". Siis todellakin  uskollinen puoliso.Vain harvan kerran on unohtanut tulla kotiini ajoissa aamuksi! Pari kertaa on päätynyt nukkumaan alas rappukäytävään. Epäilen, että on silloin epähuomiossa luikahtanut väärästä luukusta yön pimeinä hetkinä ja saanut äkkilähdön rappukäytävään. Ehkä sen hoksaisi joku poimia oikeaan osoitteeseensa. Helsingin Sanomat, minun ainoa uskollinen ja kestävä elämänkumppanini!

Kuten ihmisillä on tapana närkästyä, jos elämäntoveri joutuu arvostelun ja väheksyvien mielipiteitten kohteeksi, minäkin ärsyynnyn aina, kun Hesaria rankasti arvostellaan, epäillään sen motiiveja tai ammattitaitoa, ja asiattomasti ja ilman syytä mollataan. En voi ymmärtää semmoista. Tosin myönnän, etten  tiukasti jaksa enkä halua kyttäämällä kytätä Hesarin toimittajien tekemiä virheitä, vääriä painotuksia tiedon välityksessä, punavihersokeutta, elitismin ja pääkaupunkikeskisen elämäntavan kuplan pönkitystä, perivinoutunutta näkökulmaa. Ei minulla semmoiseen aika ja taidot eikä lukeneisuus riitä. On niitäkin, jotka tuntuvat innostuneen juuri tästä. Ja eikö ole niin, että luotettavana pitämänsä puolison taskuja ei turhaan pidä mennä tonkimaan, eikä lukemaan salaisia  sähköposteja. Siitä ei seuraa kuin ikävyyksiä.

Lehden lukemisessa minulla, kuten ikäkin jo edellyttää, on piintyneet tapani ja mieltymykseni. Kaikki tapahtuu yleensä saman, hyväksi koetun kaavan mukaan: miten avaan, mitä luen ensimmäiseksi, mitä viimeiseksi, mitä hypin yli vain häthätää silmäillen, mihin juutun pitkäksi ajaksi. Miten jaan lehden osiinsa, että lukeminen jopa sängyssä maaten onnistuu. Tabloidikokoon siirtyminen oli loistava uudistus. Pelkkään nettiversioon en halua siirtyä, sillä vanhanaikaisesti tykkään käsitellä tätä paperista kumppaniani. Mielestäni se on vielä nykyäänkin OIKEAA lehdenlukemista. Siitäkin huolimatta, että on työlästä kantaa lehtipinot roskikseen. Entä mitä sitten, kun pitäisi tehdä paketti, joka tarvitsee toppausta tavaran särkymisen estämiseksi, eikä olisi yhtään vanhaa lehteä. Minulta löytyy ainakin eilinen Hesari. Tarvitsen lehteä myös pitävän ja ilmaisen bioroskispaketin käärimiseen. Olen iloinen, kun voin auttaa naapuria tukulla hesareita hoitokoiranpennun yllättävien siisteysopiskelujen järjestelyssä jne.jne. Hesari palvelee.

Maailma muuttuu, uutiset elävät hetken ja ovat huomenna jo toisia.Tilanteet elävät, painopisteet ja tärkeysjärjestykset uutisissa voivat muuttua yhdessäkin päivässä. Joskus uutiset ovat hyviä, kertovat todellisesta eteenpäinmenosta, antavat uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Liian usein saa lukea pelkästään kauhistuttavia asioita. Usein on pakko ärsyyntyä politiikan härskiydestä, rahanvallan mahdista, rikoksista ihmisyyttä kohtaan, nälästä, sairauksista, ihmisten epätasa-arvosta, seksuaalisuuden vinoutumista ja valta-aseman väärinkätöksistä kertovista artikkeleista.  Mutta enkö olisi vielä onnettomampi, jos en pahasta tietäisi enkä haluaisikaan tietää? 

En todennäköisesti jaksaisi lehteä, jos se olisi pelkkää politiikka, taloutta, katastrofeja, sotaa ja kriisejä raportoiva. Tarvitsen myös kevennystä, arkea, tavallisten ihmisten tavalliseen elämäntapaan kuuluvia juttuja, kansalle sopivaksi annosteltua tiedettä, uutisia luonnosta, hiukan höpönhöpöä, hiukan kulttuuria. Vain yksi lehden aihepiiri jää lähes huomiotta kerrasta toiseen:urheilusivut. Mutta olkoot  toki mukana, sillä monille ne ovat lehden lähes maistuvinta kauraa. Käytän luultavasti arkisempaan ja enimmäkseen omasta maasta aiheensa noukkivan lehden osaan jopa enemmän aikaa kuin kovaan uutisfaktaan ja päivänpolitiikkaan. Rakastan myös  Hesarin tarjoamia tilaisuuksia katsoa vuosia taaksepäin.(ikääntyneitten yleinen tapa ja etuoikeus!!) Vaikka palsta on pieni ja vaatimattoman näköinen, tapaan sen yleensä aina lukea. Nimittäin HS 50 vuotta sitten.

Tänään keskiviikkona 6.3.1968.
"Miesmäinen pukeutumistyyli -eleganttia naisellisuutta?" Oikein hupaisalta näyttävän uutiskuvan kera.  Luen jutun ja samassa alkavat omat muistikuvani vauhdilla kelautua esiin pääni tiedostoista. Kyllä, muistan vaikka mitä hauskaa ja nyt erikoiselta  tuntuvaa tapausta tästä aiheesta. Nämä asiat tiedän ja muistan,  minä jos kuka!!!!!!!Kysykää vaan : täällä olisi lisäainesta ja elettyä faktaa pitkäänkin artikkeliin, siitä miten silloin elettiin ja ajateltiin.

Mutta ovatko muistikuvani oikeastaan varmasti luotettavia?Ovatko linjassa Hesarin pikku-uutisen kanssa?
Olen vakuuttunut, että aihe kiinnosti naisväkeä silloin, mutta uskon sen olevan jollain lailla kiinnostava tänäänkin. Ainakin, jos ajatellaan tapahtuneita muutoksia, ja mistä tärkeämmästä asiasta muutokset kertovat kuin vain vaatteista. Voisin kirjoittaa paljon otsikkoon liittyviä aikalaiskokemuksia, koska  elin silloin aikuiselämäni kiihkeitä alkuvuosia. Ensimmäiset vuodet ammatissa, ensimmäiset omat rahat.  Uusia ihmisuhteita, pitempiä matkoja. järjetöntä shoppailua. Kuin maailma olisi juuri minua ja vaatteitani varten vasta hiljan luotu. 

Kamalaa "katsoa" itseään näin vuosikymmenten jälkeen.  Hesarin viaton vanha muotijuttu pakottaa tavallista pitempään omien aikalaistunnelmien aukikeräämiseen.  On pakko myöntää olleensa lapsellisen narsisminsa ja liian vähäisen ulkopuolisen maailman havainnoinnin aiheuttaman "sokeuden" mallikappale. En havainnut selkeästi edes tuon ajan isoja linjoja, todellisia mullistavia maailmanpolitiikan  uutoksia.
Mutta armahdan nyt hetkeksi itseni tuntemasta syyllisyyttä kypsymättömyydestäni silloin ja annan itselleni luvan vajota jutun hömppänostalgiaan. 

Ehkä voisin alkaa muistella muutaman  ikätoverin ja ystävänä pysyneen siskon kanssa:" Muistaks sää sen kun sulla oli ne isot  tupeeraukset.... ja ne ensimmäiset housupuvut....Niin hienot. niitä ihmeteltiin ja kadehdittiin?Ja muistaks kun nähtiin se elokuva...?Käviks sää joskus siellä....? Luiks sää siitä kun se......?

Vuosi 1968 oli isojen ja kauaskantoisten mullistusten vuosi maailmassa, Euroopassa, politiikassa, kulttuurissa, ihmisten asenteissa, mutta myös muodissa! Mutta ennenkaikkea omassa henkilöhistoriassani. Se oli ratkaisevan isoon osaan koko myöhempää tulevaisuuttani vaikuttanut vuosi. Tämä "merkkivuosi" minun pitää ottaa nyt syvällisen tarkastelun kohteeksi, ennenkuin on myöhäistä muistaa.

Sata vuotta sitten elettiin vuotta 1918. Suomen historian kannalta tärkeä vuosi uudelleen arvioitavaksi. Sukuni tuntemisen kannalta tärkeä vuosi muistettavaksi . Mutta omat koemukseni eivät suoranaisesti sinne asti ylety. On tottakai perheessä puhuttuja, mutta varmaan paljon enemmän vaiettuja asioita. Ihmiset, jotka tuon ajan elivät ja kokivat ovat jo kaikki poissa. Hesari auttaa minua ymmärtämään asioita myös noista kipeistä lähihistorian vaiheista nyt sata vuotta myöhemmin.

Puoli vuosisataa sitten elettiin vuotta 1968. Tänään tajusin oikein kunnolla,  että sekin on hyvin poikkeuksellinen ja hyvin tärkeä vuosi, joka sietää tulla mieleenpalautettavaksi ainakin meille ajan tapahtumat itse kokeneille. Paljon ajateltavaa, paljon sulateltavaa. 

Naisellista muotihömppää kuin myös miesmäistä aseittenkalistelua.
 
Kuin silloin ennen.......... Mitä huomenna.....?

Piirtämisvimma

Monet lapsuusmuistoni liittyvät piirtämiseen. En tiedä koska olen ensimmäisen kerran saanut kynän käteeni ja paperia tai jotain sen tapaista eteeni, mutta tiedän, että se on tapahtunut jo vuosia ennen alakouluun menoa. Tietenkään minulla, sota-aikaan syntyneellä, ei ollut mahdollisuutta semmoisiin esteettisiin kokeiluihin, mitä Irina pojantyttäreni on jo vajaassa neljässä vuodessa voinut harrastaa. Luovuuden ja leikin yhdistämistä Irina sai esimerkiksi maistella,  siis ihan konkreettisestikin maistella,vajaan vuoden iässä yhdessä monen muun vauvan kanssa. Tässä vauvaperheitten iloisessa taideprojektissa monta vauvanpulleroa yhdessä maalasi  lattialle levitetyllä valtavalla pahvilla istuskellen ja välillä maaleja maistellen. Onneksi väreinä toimivat mustikat ja muut värikkäät marjat ja hillot. Maalaussessiosta otetuista kuvista näen Irinan ilmeessä selvästi epäluuloisuutta, kuin kysymyksen: onko tämä nyt ihan OK? Pitäisikö minun tästä oikein innostua.Yksi vauvoista näyttää heti olevan rohkeampi ottamaan hommasta kaiken mahdollisen ilon ja maun irti. Hän hymyilee kovin tyytyväisenä yltäpäältä koko pullea olemus  kuorrutettuna. 

Hiukan varttuneempana Irina on mm harrastanut onnistuneesti ihmiskuvien maalaamista pihakatuun. Myös monen monta värityskirjaa on jo täyttynyt. Hän on siinä melko säntillinen ja taitava. Irinaa puoli vuotta vanhempi ystävätär Elle on melkoista  "mainetta ja kuuluisuutta saavuttanut" taiteilija . Hänen upeat kuvansa mummista, vaarista ja heidän pikkuisesta koirastaan ilahduttivat ilmeikkyydellään joulun aikaan Instagramissa. Aivan riemastuttava oli kuva molemmista  parhaimpiinsa pukeutuneesta isomummusta keppeineen ja rohkeine kaula-aukkoineen. Hienoja vanhoja rouvia. Kuvat Instaan oli laittanut Ellen äiti, joka oli häntä taiteilussa hiukan avustanut lisäämällä kuvaan tyttärensä valitsemat värit. On huomattava, että omena ei ole pudonnut kauas puusta, sillä Ellen äiti on menestyvä  ammattigraafikko ja isoisä kaikkien tuntema upea ja tuottelias lastenkirjojen tekijä Mauri Kunnas.  

Omissa varhaisissa piirroksissani oli myöskin usein aiheena ihmiset. Muistan  Äidin ja Mummun saamien äitienpäiväkorttien tyhjiin sivuihin piirtämieni "hienojen naisten" kuvia. Valitettavasti jossain muutossa kortit ovat hävinneet. Naisilla  oli  sydämenmuotoiset, mutta päälaeelta ihan lättänät päät ja runsaat keltaiset tai ruskeat kiharaiset kutrit yltivät olkapäille asti. Silmäripset kaartuivat ja vyötärö oli erinomaisen kapea. Helmat sensijaan olivat muhkeat ja usein kukilla koristetut. Kuvista voi tunnistaa 1950-luvun naisihanteen ja ajan muodinkin tuntemusta!! Mistä ihmeestä olin ehtinyt saada mallini, kun  lehdet ja Tv vielä puuttuivat elämästämme .

Kuvieni söpöliini talutti usein narun päässä tepastelevaa tai istuvaa, myös erinomaisen stereotyyppisesti piirrettyä villakoiraa. Semmoiseksi sen määrittäisin. Mistä se oli onnistunut hyppimään kuviini, sitä todella oudoksun, sillä olen varma, etten ollut ikinä tavannut elävää villakoiraa. Tunsin vain naapurin Nallen, kunnon maalaispystykorvan. Mallit näihin aika pinttyneen kaavamaisiin kuviini poimin jostain muualta kuin elävää arkitodellisuutta ympärilläni kuvaten. Mutta mistä, en todellakaan osaa sanoa.
Ylenmääräinen piirtämisintoni aiheutti perheessä usein kriisejä. Paitsi että tuhosin muiden arvokkaat kortit, pyyhin kumilla sisareni ja veljeni kouluvihoista pois tekstejä tai laskuja voidakseni piirtää niihinkin. Tuhoisaa touhua. Minulla oli selvästi piirtämismania. Varmaan liikunnan kustannuksella. Jotenkin vaistoan vieläkin, että minut koettiin harmittavan ärsyttäväksi tässä liiassa  piirustusmaniassani. Joskus isä onnistui pelastamaan minulle hyvää piirustuspaperia irrottamalla kotimme tienreunan puolella olleesta mustasta ilmoitustaulusta vanhaksi menneitä plakaatteja, eriaiheisia ilmoituksia mistä tapahtumasta milloinkin. Ne olivat suurikoisia, laadultaan hyvää ja kestävää paperia.Valkoiset kääntöpuolet olivat mitä parhainta ainesta taiteiluun. Suuren arkin voi leikata sopivan kokoisiksi paloiksi.

Välillä iski täydellinen paperipula. Silloin oli pakko käydä ostamassa suurimpaan tarpeeseen naapurikaupasta jokunen arkki tavallista kaupan käärepaperia. Se ei ollut ollenkaan hyvää taiteelliselta kannalta! Siihen ei voinut millään saada kaunista kuvaa ja se repeytyikin liian helposti, jos yritti kumittaa pois jotain sopimatonta kynänvetoa. Kynäni ja kumini olivat aina pitkään lankaan kiinnitettyjä ja lanka puolestaan kiinni  ikkunan viereisessä naulassa. Näin välineet säilyivät  hukkumatta. jos piirtely syystä tai toisesta ykskaks keskeytyi ja unohtui. Värikyniäkin sain , mutta siinä kiihkeässä taiteilussa värit tuppasivat kulumaan liian äkkiä. Joskus epäonninen teroittaminen haukkasi kerralla puolet kynästä, varsinkin jos kynä oli päässyt kolahtamaan lattiaan ja väri sisällä oli ehtinyt katketa pikku pätkiin.

Nyt, noin 70 vuotta myöhemmin elän taas kiihkeän piirtämishalun aikaa. Vesi. ja pastellivärini ovat saaneet pysyä  koko kevään koskemattomina. Ei ole innostanut. Taas kerran, pitkän hiljaisen kauden jälkeen, innostuin piirtämään ihmiskasvoja. Teen pikakuvia. Kuvan tekemiseen saa mennä korkeintaan vartin verran , ei aina sitäkään. Piirrän isohkoja kuvia suuren, kirpputorilta löytyneen tyhjän valokuva-albumin sivuille. Yksi henkilö kullekin aukeamalle. Pahvi on ihmeen sopivaa laadultaan tähän piirustelutapaan ja sivujen välissä hieno silkkipaperi, niin ettei kynän grafiitti tai hiili pääse suttaamaan vastakkaista sivua. .Yritän poimia mallikseni eri ikäisten ihmisten kasvokuvia milloin mistäkin lehtien sivuilta. On hauskaa yrittää saada miehet näyttämään oikeilta, eri näköisiltä miehiltä, ei liiaksi kiiltokuvapojilta. Olen itseeni tyytyväinen, jos mielestäni kuvasta näkyy edes hiukan mallin mielentila, ilme ja ikä. Naisetkaan eivät saa olla pelkästään kauniita. Haluan löytää persoonallisia kasvoja, eri näköisiä, eri ikäisiä ja eri kokoisia ihmisiä. Muutamista kuvistani olen kokenut  onnistumisen iloa. Yritän vielä kehittyä, ennenkuin uskaltaudun kokeilemaan lapsikuvia. Ne ovat vaikeimpia. Kun paksu albumini on viimeiselle lehdelle asti  täynnä, uskon olevani hiukan  parempi kuin nyt. Siihen mennessä toivon onnistuvani kuvamaan sekä naisellisen Irinan että iloisen tai mietteliään Elmon silmät.

Muutenkin mukavaksi  kokemani piirtämisen lisäksi hauskuutta saan lisää näiden pikakuvien laittamisesta julki Instagramissa. Kiitos tästäkin uudesta villityksestäni lankeaa pojalleni. Hän se hoksasi sitä ehdottaa ja auttoi perustamaan  Instagram-tilin, kun satuin ääneen ihmettelemään, mitä semmoinenkin sana  tarkoittaa puhelimessani! Aikaisemmin hän on jo rohkaissut minua kokeilemaan muitakin ikäiselleni jokseenkin epätavallisia harrastuksia kuten "bloggaus", tai villi ja vapaa taiteilu tietokoneen hiirellä Harmony-ohjelmaa välineenä käyttäen . Uskaltauduin myös tekemieni kuvien julkaisemiseen Googlessa. Molempiin innostuin vuosikausiksi. Ja nyt sitten tämä uusin villitys "insta". 
Face-book ei sensijaan  kuulu sivistykseeni. Siihen menoa hän ei ole suorastaan kieltänyt , muttei liioin innostanut. En myöskään  Twiittaile kuten poliitikot meillä ja muualla. #Not me#

Mutta Instagramissa kuvien julkaisu on viime aikoina kyllä ilahduttanut ja yllättänyt minua aikalailla. Ei niin, että kuviani olisi katsottu ja ihailtu satoja tai tuhansia kertoja, niinkuin instan suurimpia hittejä ja suosikkeja klikataan. Mutta hihitän kyllä hölmön lailla, kun olen tuskin saanut kuvani ladatuksi ja jo siihen ilmestyy"tykkäyssydän", Aikaa kului ehkä pari minuuttia sen jälkeen kun klikkasin sen lähtöön. Miten ihmeessä joku toisella puolella maailmaa elävä on sen ehtinyt jo bongata näkyviinsä, ihmettelen minä, nykyaikaiseen tiedonkulkuun vielä tottumaton tyyppi. Jos sitten uteliaana painan kyseisen bongarin tunnusta, näen todennäköisesti,  että kyseessä on manga-kuvia taiteileva japanilainen teinityttö tai amerikkalainen nuori tatuointitaiteilija tai ehkä saksalainen tekoripsiin erikoistunut kaunotar!!!
Saattapa olla hyvin nuorelta näyttävä valokuvaaja Abu Dhabista tai joku muu minulle täydellisen oudosta elämäntyylistä ja "taidelajista" innostunut nuori ihminen vaikkapa "kuusta". Miksi ihmeessä nämä nuoret kummajaiset klikkasivat sydämen piirrokselleni?
No, muut kuviani useimmiten seuraavat ovat joitakin harvoja tuttujani. Pari, kolme entistä, mutta selvästi itseäni nuorempaa työtoveria  tai omaa perhettä ja sukua. Ymmärrän, ettei juuri kukaan ikäiseni ole ajatellutkaan laittavansa kuviaan instagramiin eikä ikinä avannut omaa tiliä. Kuten vielä vähän aikaa sitten minulla itselläni ei useimmilla tutuistani ole käsitystä koko Instagramista, eivätkä he siis mitenkään vahingossa voi osua näkemään kuviani. Mutta nämä satunnaiset kuviani fanittaneet ympäri maailmaa elelevät nuoret ihmiset eivät varmasti osaa kuvitella näpäyttävänsä tykkäystä tai lähettävänsä emojia tai tekstiä OMG This is so cute, tämmöiselle piirtelevälle vanhalle höppänämummolle jossain  kaukana Pohjan Perukoilla.  Suomessa, jota tuskin osaisivat kartalle sijoittaa. Tämmöiselle kylmää viimaa kaihtavalle , pitkät päivät tai unettomat yöt yksikseen tupansa lämmössä piirtelevälle  pian 75 vuotta täyttävälle Mummulle.  Tuskinpa osaisivat kuvitella tämmöistä ihmistä edes olevan olemassa, ei ainakaan Instagramissa. OMG.

Minua jokainen tämmöinen tykkäysnäpytys huvittaa aivan "sairaasti". Kuulunko siis joukkoon??????Elänkö samassa maailmassa? Totta ihmeessä haluan kuulua. Awesome!. see me, here I am.

" He is awesome,I adore this"꘩

Kukapa olisi uskonut!!!!