Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö,
kevätvirsiä viidakko kaikaa.
Suli hanget ja nousi taas kukkien vyö,
sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö.
Nyt on toivon ja lemmen aika.
Noin muistan vanhan vappulaulun sanojen menneen, vaikken ole sitä vuosikymmeniin laulanut, enkä juuri kuullutkaan. Mutta aina nuo sanat pullahtavat jostain muistin uumenista tässä kohdassa vuodenkiertoa. Heti perään huomaan, etten edes muista milloin viimeksi olen kuullut leivosten leikkisää liverrystä korkealta taivaalta. Asun kaupungissa ja leivonen on tyypillinen maaseudun ja peltojen yllä laulaja. Sitäpaitsi olen ymmärtänyt, että leivonenkin on käynyt harvinaisemmaksi kuin minun lapsuudessani. Vielä huonompi taitaa olla tilanne kottaraisella, toisella lapsuuden keväisistä laulajista.
Mitä muuta muistikuvaa muistini kätköistä liittäisin Vappuun? En ole ihan varma kuuluvatko muistot keväisistä kokkotulista rannassamme vappuun vai helatorstaihin. Joka tapauksessa ne olivat jännittäviä ja odotettuja.Kokkotuli on aina kiehtova, samalla kertaa houkuttava ja pelottava. Kuinka lähelle sitä uskaltaa mennä, mitä liekeissä voi nähdä, kuinka se lämmittää ja lopulta, kun se on hiipunut mustaksi, hiilloksesta voi kaivella esiin tosi herkullisia kypsyneitä, nokipintaisia perunoita.Vapun herkku tietysti oli äidin tekemä sima. Kerrankin sai juoda kuplivaa ja raikasta juotavaa enemmän kuin yhden lasillisen.
Uudenlaiseen Vappuun tutustuimme sitten valkolakin saatuamme. Vappua juhlittiin myös 1960-luvun alkuvuosien turkulaisissa opiskelijapiireissä. Mutta nykyjuhlintaan verrattuna vallan hiljaisesti ja mielikuvituksettomasti,eikä juhlintaa venytetty koko viikkoon. Haalarit kuuluivat työläisille, eivät opiskelijoille. Alkoholi sentään kuului useimmilla jo kuvaan. Ja jos ei vielä aiemmin oltu tehty tuttavuutta viinan kanssa, oli vappuna lähes pakko.Tyhmintä mitä itse muistan tehneeni tuona ensimmäisenä opiskeluvappuyönä Turussa oli outo uroteko: pyyhin mielestäni liian valkoisella lakillani Aurajoen yli johtavan sillan kaidetta saadakseni lakkiin ajan patinaa. Kuinka lapsellista ja hoopoa.
Menimme erään toiveissaan pettyneen ystäväni kanssa viettämään iltaa ja yötä osakunnan bileisiin. Alkoholia nautittiin kohtuullisesti, välillä päästiin tanssimaankin, mutta kotiin kämpilleni tulimme aamuyöllä ilman herraseuraa.Kihloissa oleva ystäväni tuli loppuyöksi minun boksilleni vain siksi, että matka meille oli lyhyempi kuin hänen kämpilleen. Tämä yöpymisasia luettiin kumminkin meille molemmille suureksi synniksi.Vappupäivän iltapäivällä hänen meriupseerikihlattunsa oli vihdoin päässyt laivallaan satamaan ja kiihkeänä riensi morsiantaan tapaamaan . Oli näet käynyt niin, että heidän yhteiset vappusuunnitelmansa olivat kariutuneet, kun koululaivan matka ei ollut sujunut aikataulussa, Sulho oli ilmoittanut olevansa jumissa kaukana merellä laivassaan, vaikka tarkoitus oli ollut palata ajoissa vapunviettoon.Yksin jäänyt morsian oli onnettomana tullut luokseni. Minä olin koko illan ja vielä yönkin yrittänyt piristää parhaani mukaan itkeskelevää neitoa. Mutta nyt sainkin kuulla olevani huonoa seuraa, suorastaan uskottomuuteen yllyttänyt bitch, joka oli houkutellut hänen morsiamensa ties mihin. Vaikka kuinka vakuutimme, ettei mitään arveluttavaa ollut tapahtunut, sulho näki morsiamensa huulten "liiallisesta punasta" merkkejä vieraista suudelmista. Voi Pyhä Yksinkertaisuus. Voi viattomuuden aika.
Tähän ikään mennessä on ehtinyt olla monenlaista Vappua niin ilmoiltaan kuin tunnelmiltaan ja viettotavoiltaan. Vain yksi Vappuni on täydellisen romanttinen, suorastaan kuin kaunis tarina jostain nyyhkyleffasta. Sen tapahtumapaikkakin oli täydellisesti tähän yhden yön mittaiseen elokuvaan lavasteeksi sopiva Imatran Valtionhotelli. Näin puolen vuosisadan takaa muisteltuna näen itsenikin hienonanaispääosan esittäjänä.Olin innostunut ostamaan täydellisen uuden ja äärimmäisen hienon, mutta kevytmielisen vappueleganssin. Kaunistumiseen ja muuhun valmistautumiseen oli ollut riittävästi aikaa, koska aatto sattui sinä vuonna sunnuntaille , vapaapäivälle. Olin itseeni harvinaisen tyytyväinen. Tarinan sankari oli komein ikinä tapaamani mies. Olin ihaillut häntä etäältä jo lähes kaksi vuotta. Ihmeellinen yö, ihmeellinen koko tarina, mutta jääköön tarkemmin kertomatta. Siitä ei romanttinen, mutta lyhyt vain kananlennon kestänyt vappuromanssi voi parantua.
Enää vuosiin en ole viitsinyt edes hakea esiin valkolakkiani. Ei tarkoita sitä pieneksi käynyttä, kerralla kellastettua ja lopulta lipastaan irtautunutta aitoa lakkiani,vaan myöhemmin ostamaani uutta ja suurempaa. Se mokoma ei suostu kellastumaan. Inhoan sitä, se on kuin mikä tahansa torilta ostettu vappuhärpäkehattu tai pellennaama. Eipä täällä kotona vapusta nauttiessani lakkia edellytetä. Ei liioin kaivata kuplivaa juomaa.
Ja lopuksi hauskin juttu mitä näistä lakitusasioista olen kuullut, Sen kuulin tänään veljeltäni. Someron maalaisympäristössä on nykyään patsas, joka myöskin lakitetaan vapun kunniaksi. Patsas ei vähimmässäkään määrin muistuta Helsingin Mantaa tai Turun Liljaa. Ja miksi sen pitäisikään, Somerolla kun ollaan. Pitää tuntea juurensa ja menneisyytensä. Lakin saa torin mahtava härkäpatsas. Sen hänelle on valmistanut tarkoin mittojen mukaan sopivaksi taitava somerolaisemäntä. Eikä se tietenkään yritä matkia ylioppilaitten valkolakkia. Ei, se on kuulemma vartavasten tälle härälle suunniteltu ja varmaan somerolaisista aineksista (villasta? pellavasta?) valmistettu uniikkituote.Ensimmäinen kuulemma ilkivaltaisesti vietiin, mutta sittemmin hattu on saanut olla.Minusta tämä lakitettu härkä todistaa terveestä somerolaisesta itsetunnosta ja juurien ja historian kunnioituksesta.Oikeanlaista vappuhuumoria. Härät ja härjänajajat ovat muutamien minunkin esivanhempieni historiaa, niin olen kuullut.
Minulle on tullut tavaksi istuskella pitkiä aikoja toisen makuuhuoneeni ikkunan edessä olevan vanhan pohjalaispöydän ääressä. Milloin kirjoittelemassa tai lueskelemassa jotain läppäriltä, mutta yhtä usein myös pelkästään pihamaalle ja lähimetsään katselemassa.
Ei tässä mitään kovin erikoista nähtävää ole. Hiljaisen, jo vanhentuneen ja vakiintuneen lähiöpihan tavallista liikennettä, tutuksi käyneitä hahmoja menossa tai tulossa. Tunnen hyvin ihmiset tavastaan liikkua, vaikken tiedä heistä mitään. Joillekin olen mielessäni antanut "nimiä", vaikka hyvin ymmärrän sen olevan huonotapaista ja sopimatonta. Siksi en niitä tässä edes kerro. En kehtaa. En minä halua olla loukkaava , vaikka tuommoista nimittelyä mielessäni harrastan. Tiedän paremmin kuin hyvin, että myös omasta liikkumisestani voisi heittää monenlaista, ikävästi kuvailevaa nimittelyä. Luultavasti tässä tyypittelyssäni onkin paljon itseeni kohdistuvaa säälittelyä ja samastumista.
Mieluisinta seurattavaa päivän mittaan tarjoavat taloyhtiömme lukuisat koirat ulkoiluttajineen. Koska olen niin pitkään nukkuja, en juurikaan ehdi näkemään aamulenkkejä. Silloin röhjötän vielä sängyssäni aamun viimeisiä, usein järjettömiksi rönsyileviä uniani katselemassa. Vasta puolipäivän ja illansuun koiralenkit kuuluvat ohjelmistooni. Pihamme laidalta nousee oikein mukavan oloinen koirapolku ylös harvahkoon, kivikkoiseen metsään. Sinne kipittävät kaikki karvanaamat vauhdilla, hihnan päässä roikkuvia, liian hitaita ulkoiluttajiaan kiskoen. Kuonot maassa tuoksuja hamuten ja alati uutta suuntaa kokeillen sitä mennään ylöspäin ja kohta häipyvät pois näkökentästäni.
Sitten jonkun ajan päästä tullaan tarpeet hoidettuina samaa polkua
alaspäin. Tyylejä on yhtä monta kuin seurueitakin. Muistan aluksi ihmetelleeni yhtä hyvin suurta koiraa( rotu???),joka askelsi vapaana remmistään vakaan ja arvokkaan oloisesti, mutta häntä kahtaalle vatkaten alas, aivan pihalle asti. Omistajaa ei aikoihin
näkynyt missään.Ehdin jo huolestua. Keskelle asfalttipihaa lönköteltyään koira istahti odottelemaan ja ikäänkuin itsekseen filosofoimaan.Vasta hyvän tovin jälkeen sen iäkkäänpuoleinen saattaja ehti pihalle kädessään irroitettu remmi. Koiralla ei ollut pienintäkään aikomusta tai tarvetta haahuilla ympäriinsä, ei liioin minkäänlaista kiinnostusta mahdollisesti paikalle sattuneisinin ohimeneviin kaksijalkaisiin. Kun sitten saattajakin oli pitkän tovin jälkeen lopultakin perillä, luikahtivat yhdessä rappukäytävään. Seuraavana päivänä esitys toistui uudelleen ihan samalla lailla. Olisi hauska tietää kuinka pitkään ovat asuneet tässä pihassa ja ulkoilleet näin. Rutiini on horjumaton.
Sitten on monia pienen pieniä kipittäjiä ja kaikille yllätyksille innostuvia ja kiihkeästi räksyttäviä sylikoiria, karvaisia, melkein lasten leluilta näyttäviä ulkoilijoita. Heidän poukkoilujaan on mukava katsella. Joskus erehtyvät syöksähtelemään niin nopeasti puun rungon lähellä, että remmi ehtii kiertyä puun ympäri monta kierrosta ja omistajan pitää kiertää myös puuta, jotta matka voi jatkua. Kun tämmöinen pieni, lyhytjalkainen vipeltäjä palaa metsäreissulta alas asfalttipihalle, sen jalat vipeltävät sellaista vauhtia kuin nopeutettu filmi. Ikäänkuin vatsan alla olisi paljon enemmän kuin neljä jalkaa. Minusta se on virkistävää katsottavaa. Eläydyn ja melkein kuvittelen, että minäkin vielä joskus kipittäisin. Muistan kuinka jouduin samalla lailla kirimään lyhyitä askeleitani yrittäessäni pysyä pitkiä askeleita harppineen aikuisen poikani rinnalla. Silloin ennen, kun vielä jotensakin kävelin. Nyt en enää kävele, nyt vaapun, niinkuin mummot ovat ikiaikaisesti vaappuneet. Unissani vielä juoksen ja se on niin hienoa. Unissani olen yhtä vilpaskinttuinen kuin lapsenlapseni, prinsessa Irina, anteeksi Elsa. Minäkin haluan laulaa: let it go, let it go ja iloisesti helutella lanteitani.
Ihminen kävelee kahdella jalalla, eikä omista tassuja tai polkuanturoita. Siksi kai ihmisen kävely ei ole yhtä joustavaa ja sulokasta kuin esimerkiksi kissojen ja koirien, vaan enemmän tai vähemmän töpöttävää tai vaappuvaa tai lonksuvaa. Ei voi myöskään verrata hevosen tai hirven tai kirahvin uljaaseen asteluun. Ihminen nousi kahdelle jalalle ja menetti vähitellen
kyvyn monipuolisempaan ja sulavampaan liikkumiseen. Mutta voitto saavutettiin kai muilla aloilla, aivojen kehittymisen myötä. Nyt ihminen tavallaan hallitsee muita eläimiä ja pitää heitä kuin itselleen luotuina elämän rikastuttajina, sekä tarpeilleen alistettuina hyödykkeinä ja palvelijoina. Ihmiset kyllä rakastavat eläimiä, mutta rakkaus ei ole pyyteetöntä.
Kun näitä koiriaan ulkoiluttavia kanssaihmisiä seurailen, olen hiukan kateellinen. Jos minulla olisi lemmikkikoira, minunkin olisi pakko lähteä ulkoilemaan sensijaan, että nyt vain viihdytän itseäni tässä lasin takaa seuraillen. Omat jalkani pysyvät paikoillaan, en hengästy, en reipastu, en haukkaa happea tai polta kaloreita. Mutta tiedän ihan hyvin, että tutustuminen koiraihmisen elämään ja kaikki se vaivannäkö ja vastuunotto eläimestä olisi pitänyt opetella kauan sitten nuorena, joustavana ja oppimiskykyisenä. Tällä iällä ja näillä rasitteillani olisi edesvastuutonta hankkia elävä, päivittäistä huolenpitoa vaativa lemmikki ja lenkkikaveri. Kyllä taitaa olla niin, että ennen pitkää päädyn silittelemään robottihylkeen kylkeä ja tuijotan sympatiaa etsien sen suuriin mustiin lasisilmiin. Siihen asti tyydyn ihailemaan pihan nelijalkaisten söpöä askellusta ja ihastun, kun ne satunnaisesti tavatessamme pysähtyvät nuuhkimaan jalkojani ja käsiäni ja kerjäämään pikku rapsuttelua.
Unen ratsun matkassa
Viimeisten kuluneitten parin, kolmen viikon aikana olen poikkeuksellisen paljon ajatellut perhettä ja sukua, johon synnyin yli 70 vuotta sitten. Olen pohtinut omaa paikkaani perheeni kuviossa, samoin yrittänyt nähdä vuosikymmenten mittaisia kehityslinjoja perhehistoriassamme. Miten me perheenä olemme tulleet tämän päivän tilanteeseen ja näihin läheisyyden tai etäisyyden kokemuksiin, joissa nyt vanhenemme itsekukin tahollamme.
Syy tähän itsetutkiskeluun ei ole äkkiä herännyt viisauden kaipuu. Paljon todennäköisemmin syy on sen tajuaminen, että yksi sisaruksistamme on tämän kolmiviikkoisen ajan lähestynyt väistämättömästi rajaa, jolloin hän ei enää ole tässä ajassa, vaan kohta siirtyy johonkin toiseen perhekuvioon,"liittyy taivaalliseen laulukuoroon", niinkuin hän asian ilmaisi. Toki minun on ollut asiatasolla se helppo nähdä, hyväksyäkin, mutta tunnetasolla asia on vaikeampi käsitellä.
Siskoni oli minua yli seitsemän vuotta vanhempi. Lapsena ja nuorena totuin ajattelemaan häntä aina jonkunlaisena ihmeolentona, joka oli lähes kaikessa minua taitavampi, kauniimpi, ihailtava roolimalli. Hän oli perhetilanteemme pakottamana ja kai omien ominaisuuksiensakin takia pudonnut perhekuviossa jo varhain ikäänkuin perheen toisen elättäjän rooliin. Kun veljeni oli ehtinyt isän vielä terveenä ollessa aloittamaan oppikoulun, hän sai siellä sinnitellä, vaikka se tekikin taloudelle tiukkaa. Vain vuotta nuorempi sisko ei koskaan päässyt edes alkamaan oppikoulua, vaan joutui heti silloisen kansakoulun päätyttyä aloittamaan palkkatyön kauppa-apulaisena. Luulen, ettei hän koskaan edes kuvitellut käyttävänsä koko palkkaansa vain omiin menoihinsa. Pienestä palkasta lohkaisi aina isomman tai pienemmän palan koko perheen avustaminen.
Aikuisena olen usein ihmetellyt hänen erinomaisen hyvää raha-asioitten hoitokykyään. Kaikista neljästä lapsesta hänellä oli taito rikastua paremmin kuin meillä kolmella muulla, pitemmän koulutuksen saaneella. Voi olla, että eroa kyvyssämme tässä talousosaamisessa selittää jokin geneettinen ero, kuten aina on mahdollista sisarustenkin perimässä, mutta varmaan suuri tekijä on tuo varhainen oppi käsitellä rahaa ja nähdä mihin raha riittää, kun suhtautuu siihen suurella harkitsevuudella ja taidolla.
Muistissani lapsuusvuosilta isosiskoni oli aina hyvin huolitellun ja kauniin näköinen nuori nainen 1950-luvun naisellisissa linjoissa. Hänellä oli erinomainen kyky huomata miten ihan pienelläkin rahalla suunnitellaan, hankitaan, ommellaan tai ompelutetaan vaatteita, jotka näyttivät hämmästyttävän hyviltä.Yhtä hyviltä kuin vasta hiljattain naisten käsiin levinneissä lehdissä, Eevassa, Hopeapeilissä, mitä näitä nyt olikaan. A-linjat, kellohelmat, kävelypuvut, ranskankorot tai ballerinat, virkatut pipot ja takit, suuret ommellut lierihatut ja helmin kirjotut tunikapuvut. Hänellä tosiaan oli taipumusta ja taitoa keksiä, miten näyttää tyylikkäältä ilman, että kaikki rahat kuluivat itsekkääseen hienosteluun. Näen kuin elävänä filmin pätkänä muistini esiin nostamana hänet laskeutumassa illalla kotini kohdalla Salon linja-autosta päällään uusi ihana tumman tomaatinpunainen kapeavyötäröinen, mutta linjakkaasti kauas alas nilkkoihin leviävä ulsteri. Se oli niin ihanan kaunis, hyvää villakangasta, jossa kiiltelevän tummia pienen pieniä eläimenkarvoja kankaaseen kudottuna, iso taipuisa shaalikaulus ja musta nappipari kapeassa vyötärön kohdassa. Hienoin takki mitä olen ikinä nähnyt. Miten hänellä olikin rahaa semmoiseen! En tiedä. Päässään hänellä oli uusi, pieni, hiukan hassunnäköinen musta samettipäähine. Kädessään hän roikutti uutta viimeisimmän muodin mukaista, hupsua mustaa kiiltonahkaista laukkua, joka näytti oikeastaan yläreunoiltaan kokoonpainetulta ämpäriltä. Nerokas tapa sulkea laukku! Myös mustiin korkeisiin kävelykenkiin ja hansikkaisiin olivat pikku myyjättären rahat hyvin hyödynnettynä vapaapäivänä riittäneet. Miten, sopii ihmetellä vielä tänäänkin, sillä hän tosiaan joutui aina avittamaan koko muunkin perheen leivässä pysymistä?Lahjakas tyttö.
Kaikkina kouluvuosinani, mutta pitkälti myös opiskekuaikoina, jopa joskus myöhemminkin, Leila-siskoni oli se, joka pelasti yllättävän pulman tullessa. Ei tullut mieleenikään kadehtia häntä, mutta jotenkin kyllä pidin itsestään selvänä, että hän on isosisko, joka neuvoo ja auttaa, joka pärjää, vaikka itse möhlisin. Meillä oli tosi läheinen suhde pitkälle aikuisikään, oikeastaan ihan hänen neljäkymmenvuotispäiviinsä ja vielä hänen poikiensa kouluvaiheisiin asti. Vielä kun minusta oli tullut yksinhuoltaja ja joskus todella tarvitsin apua Mikon sairastaessa tai jos jouduin olemaan jossain myöhään yöhön, Mikko sai potea tai yöpyä hänen hoivissaan. Muistan myös oudon elävänä tilanteen, jolloin hän hellästi hieroi ja rasvasi jalkojani, kun hän huomasi niiden turvotuksen odotusaikani loppupuolella heillä vieraillessani. Hän sanoi:"voi sinua rassukkaa" sellaisella myötäelämisen äänellä, etten muista kenenkään ikinä sanoneen minulle noin.
Mutta elämä on kummallista. Se ei aina suju ilman ennalta odottamattomia yllätyksiä, muutoksia, väärinkäsityksiä, loukkauksia. Asiat voivat mennä aivan solmuun.Esitetään vääriä luuloja ja tahto ymmärtää loppuu kokonaan. Meidän pienessä perhekuviossamme kävi juurin näin äidin kuoltua. En olisi ikinä voinut uskoa semmoista voivan tapahtua. Ei meille ainakaan. Tuli vuosien etääntyminen, puhumattomuus tai järjettömien puheitten aika. Oli vuosia, jolloin entistä hyvää ja läheistä siskoa ei ollut missään. Melkein aloin epäillä muistojani. En halunnut ajatella itseäni niin huonona, mitä hän pahimmillaan sanoi minun olevan. Menetin isosiskoni moneksi vuodeksi.
Tänään, kun käyn mielessäni läpi keskinäistä henkilöhistoriaamme ja koko perhekuviotamme, sisareni on ollut poissa elämästä päivän, pari. Riippuu siitä, mitä kuolemalla käsitetään. Sunnuntaina lääkäri sanoi hänen olevan aivokuollut, mutta katkeileva ja harva hengitys jatkui vielä refleksitoimintana. Lääkärin sanoin hän ei enää ihmisenä ollut täällä. Hengitys pysähtyi vasta vuorokautta myöhemmin. Sain olla mukana tuntikaudet hänen pitkittyneessä lähdössään. Jos ihmisen syntymä joskus on rankka ja tunteja kestävä jännitysnäytelmä, oli sisareni irtautuminen elämästä myös uskomattoman pitkä ja hurja kamppailu. Nyt se on ohi, Leila on poissa, muualla, missä, en osaa ajatella. Sen päättää kukin vakaumuksensa mukaan. Onko hänen sielunsa jossain lähellämme, onko hän siirtynyt taivaaseen, jonne muutamat hänen läheiset lapsuusystävänsä toivottivat kirjeessään hänelle hyvää matkaa. Luin kirjettä pariin kertaan hänen kamppaillessaan.
Minulle hän elää muistojeni matkassa niin kauan kuin olen tietoinen ja muistava ihminen. Ja on hyvä, että pari viimeistä vuotta välimme olivat taas kuin joskus ennen, sisarelliset, ilman syyttelyitä, outoja väitteitä tai turhaa kaunaisuutta.
Perhettään ei kukaan valitse, ei vanhempiaan, ei sisaruksiaan. Ne saadaan valmiiksi valittuina ihan niinkuin omat geenimme, heikkoutemme ja vahvuutemme. Niitten kanssa pitäisi vaan oppia elämään parhaan kykynsä mukaan. Leilan elämä oli hyvin toisenlainen kuin omani, vaikka sisaruksia olimmekin. Oli paljon samaa, samoja taitoja ja innostuksen aiheita, jopa monia samoja sairauksiakin. Mutta paljon myös hyvin erilaista kohtaloa, erilaisia mielipiteitä ja vakaumuksia. Leilan elämä on nyt valmis, oma kuvioni vielä kesken. Nyt minä saan vielä olla sisko nuoremmalle siskolleni ja isoveljelleni. Meidän trioksi pienentynyt kvartettimme.
Pääsiäislauantaina aikaisin aamulla kuuntelin arkkipiispa Kari Mäkisen ja haastattelijan välistä sympaattista keskustelua Mäkisen valitsemien valokuvien äärellä.( Kuusi valokuvaa kertovat) Ohjelma oli nyt paljon antoisampi kuin usein aikaisemmin. Se johtui varmaan arkkipiispan rauhallisesta puhetavasta, jossa eivät toistuneet tyhjät ja muodikkaat sanonnat, eikä koko ajan hoettu "tosi " sitä ja "tosi" tätä, niinkuin nykyään "tosi" monen julkisuudessa kuultavan puhujan on tapana korostaa havaintojaan ja mielipiteitään. Ei myöskään tarvinnut ärsyyntyä vääristä painotuksista tai muista nykypuhetyöläisiä liikaa piinaavista tavoista. Kuunteluani ei tällä kertaa rasittanut ylenmääräinen kikatus kuvien tuomista "hauskoista muistoista", kuten muutamien aiemmin kuvistaan kertoneitten jutusteluissa. Arkkipiispan nauttima arvostus silmissäni ( ja korvissani) nousi entisestään. Hieno mies, hieno, syvällinen puheohjelma, pääsiäiseen oikein hyvin sopiva.
Eräs sana toistui kumminkin piispan puheissa usempaan kertaan ja sai minut tarkemmin ajattelemaan. Sana oli VALTA. En ole ennen ajatellut kuinka suuri, suorastaan VALTAVA sana se on. Mitä oikein tarkoitetaan sanalla valta? On olemassa kovin monenlaista valtaa: arvovalta, esivalta, ilkivalta, mielivalta, pakkovalta, puhevalta, äänivalta, vaikutusvalta, yksinvalta jne.
Elämme Suomessa, joka on tasavalta. Meillä on hallitus, jonka odotamme tekevän viisaita ratkaisuja, Sellaisia, että ne ovat syntyneet syvää harkintavaltaa käyttäen. Suomessa emme ole tottuneet valtion pakkovaltaan. Emme elä hirmuvallassa. Kansallamme on laaja puhevalta. Sananvalta on suomalaisille tärkeä arvo. Viimeaikojen yhteiskunnallinen kehitys on oudosti vienyt sellaiseen suuntaan, että kaikkien tasapuolinen sananvalta ei pian olekaan ehkä itsestäänselvyys. Virkavalta ja esivalta joutuvat pohtimaan onko parempi rajoittaa joidenkin kansalaisten sananvaltaa, joka on kääntynyt vihapuheeksi monia hiukankin erilaista näkemystä edustavia tai eri uskontoon kuuluvia tai erinäköisiä ja muualta maahamme tulleita ihmisiä kohtaan. Onko meillä tosiaan liian suuri puhevalta, niin, että puheemme ja somekirjoittelumme saa täyttää törkeä ilkivalta, yllytys sortovaltaan, väkivaltaan vähemmistöjä kohtaan. Meillä on kansanryhmiä, jotka ylpeilevät itsevaltaisella käytöksellään, jotka eivät enää tottele esivaltaa, pilkkaavat virkavaltaa ja ovat kuin juopuneita omasta vallastaan ja ylpeilevät valtavirrasta poikkeavista arvoistaan. Tarvitaan johtajien jämäkkää arvovallan ja vaikutusvallan palautusta. Muutamia esimerkkejä tästä onneksi on jo kuultu.
Vuosia sitten Sauli Niinistöä kyseltiin ryhtymään ehdokkaaksi uutta presidenttiä valittaessa, mutta se ei vielä silloin ollut hänen omien suunnitelmiensa mukaista. Hän toppuutteli ehdotusta sanoen olevansa sopimaton "puolivallaton leskimies......jne". Vallaton sanalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä vallan puuttumisella, vaan sanalla on toisenlainen, positiivinen väritys, leikkisä ja kepeän humoristinen kuvailu ihmisestä tai asiasta, joka ei ole liiaksi tosikkomainen ja tärkeilevä. Lapsi on vallaton, kun hän leikkii iloisesti ja huolta vailla, ehkä vain hiukan vanhempen ohjeita venyttäen. Romaanissa kauniin tytön hiukset ovat vallattomat, kun ne karkaavat omille ihastuttaville teilleen tiukasta kontrollista.
Kaikki ovat lukeneet tai tavanneet ihmisiä, joiden pyrkimyksiä näyttää leimaavan kyltymätön vallanhimo. On työpaikkoja, joissa käydään rasittavaa valtataistelua. Ikävänsävyinen ja loukkaava on naapurin suusta kuultu määritys perheestä, jossa vallitsee Akkavalta!! Entisinä aikoina oli tapana nimittää vauraita tai sivistyneitä ihmisiä vallasväeksi. Moni ihminen haluaa olla hinnalla millä tahansa aivan erityisen persoonallinen, poiketa valtavirrasta sekä mielipiteissään että ulkonäössään. Aina on myös ollut yksilöitä, joilla on elämässä yksi ainoa tavoite:valta ylitse muiden. Ei ole vaikea nimetä heitä nykypäivän politiikastakaan, ollaanpa sitten täällä omassa tasavallassamme tai suurvalloissa. Amerikassa taistoa käydään parhaillaan kiivaasti, ja tukena tässä raatelevassa taistossa on rahavalta. Läheisin suurvaltamme näyttää haluavan marssia valittamatta ydinasevallan ja pullistelevan pienen yksinvaltiaan suomassa illuusiossa, eikä halua kuulla ulkovaltojen ilkeitä puheenvuoroja yksinvallasta.
Valta, himoittu, pelätty, arvostettu. Missä se mahtaa majailla, mistä se saa loputtoman tenhonsa ja alati uudistuvan voimansa?Jeesuksesta sanotaan tutussa virressä: Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus.Voimalla väkivallalla, et tahdo hallita. Monet kiihkeästi valtaa haluavat poliittiset johtajat korostavat kyllä olevansa uskovia, mutta en ole huomannut heidän yrittävän mitenkään turhan kiihkeästi pyrkivän nöyryyteen ja hiljaisuuteen, vallan salaisuuteen. Miksikähän ei?
Juonittelua ja vallantavoittelua kautta historian
Hallituksen kaavailemat säästötoimet ja mahdolliset heikennykset työehdoissa ovat kiihdyttäneet mieliä jo kuukausien ajan. Yksi kipeän tuntuinen osa-alue tässä vyyhdessä on ollut pelko matalanaispalkka-alojen naisten tilanteen heikkenemisestä entisestään. Se on kiihdyttänyt keskustelua naisten ja miesten välisestä epätasa-arvosta työelämässä ja palkkauksessa. Kun tähän yhdistetään maahanmuuttokeskustelun kuumentama mielipiteitten vaihto naisten turvattomuuden lisääntymisestä, pelko raiskausten ja muun ahdistelun kohteeksi joutumisesta, on yleinen keskustelu naisen ja miehen roolista, tasa-arvosta tai sen puuttumisesta sekä perheessä, työelämässä, urakehityksessä että politiikassa noussut vallan uusiin mittasuhteisiin.
Oman, runsaan seitsemänkymmenen vuoden mittaisen elämäni aikana on tapahtunut valtavan paljon kehittymistä hyvään suuntaan. Tyttöjen ja naisten mahdollisuus saada koulutusta ja sitä vastaava työ ovat monin verroin paremmat kuin vielä minun nuoruudessani. Naiset ja miehet ovat monessa nuorehkossa perheessä jo hyvinkin tasapäinen ja tasa-arvoinen tiimi. Enää ei korosteta silmiinpistävästi naisen roolia eri-arvoisena, siis ikäänkuin selvästi alempiarvoisena, miehelleen alistetussa roolissa elävänä henkilönä perheessä, vain miehensä palvelijana ja menestyksen hiljaisena tukijana. On jo perheitä, joissa vaimo onkin enemmän ansaitseva kuin mies.Useimmat vaimot eivät enää joudu vastaamaan miehelleen talousrahojen käytöstä tai omista persoonallisista hankinnoistaan. On perheitä, joissa isä on kotona lasten kanssa vaimon luodessa uraa.Näitä lienee kuitenkin suuri vähemmistö. Mutta uskon, ettei koti-isä enää juurikaan joudu pilkan tai vähättelyn kohteeksi ratkaisunsa johdosta, mikä 1950-luvulla oli aika yleistä. Muistan omalta kotikylältäni esimerkiksi pariskunnan, jossa vaimo oli virassa oleva kotitalousopettaja ja hänen vähemmän koulutettua ja kotona olevaa aviomiestään nimitettiin pilkallisesti Vihtoriksi
Sain sisareltani kopion kortista, jonka mummuni sisko Iida on lähettänyt Suomeen sisarensa vanhimmalle pojalle Amerikasta marraskuussa 1939. Hän oli emigroitunut perheineen sinne 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Suomi oli sodassa ja siksi kortin osoitepuolella on leima: Sotasensuurin tarkastama. Kortin kuvapuoli on yllättävä. Ensinnäkin se on suomenkielinen. en tiedä miksi. Onkohan se amerikansuomalaista tuotantoa? Yläreunassa on kaunokirjoituksella painettu teksti: Rouvien kymmenet käskyt. Sen alapuolella on ikäänkuin pelikorttien muotoiset numeroidut humoristiset kuvat teksteineen.
Käsky1: Hän on sinun herrasi ja sinun on oltava vaiti kun hän puhuu.
Käsky 2: Valvo ja odota miestäsi iltasin tulkoonpahan milloin tahansa.
Käsky 3: Ainoastaan kaksi huokeata hattua vuodessa saat sinä ostaa.
Käsky 4: Miehesi ratkaiskoon milloin haikara saa tulla.
Käsky 5: Ei sinun pidä seurusteleman miehesi anopin kanssa.
Käsky 6: Sinun pitää hankkia kauniita palvelustyttöjä.
Käsky 7: Älä puhu turhia.
Käsky 8: Muista,että miehesi pitää saada hyvää ruokaa.
Käsky 9: Portinavain on hänen omaisuuttaan, jota et koskaan saa lainaksi.
Käsky 10: Ole aina iloisen näköinen.
HUH HUH, Mrs Tammi. Mikä lienee ollut motiivisi? Oliko tarkoitus keventää tunnelmaa täällä sotaa käyvässä entisessä kotimaassa?Oliko sisaresi poika, Harttu-sertäni , mielestäsi jotenkin rohkaisun ja karaistuksen tarpeessa? Zaida-täti (vaimo) oli kyllä kieltämättä aika kalsean tuntuinen tahtonainen ja perheen roolijako epätavallinen. Rouva oli kauppias ja miehensä rooli oli tukea häntä toimittamalla tavarat ja hoitamalla kodin. Ainakin vanhemmalla puolella ikäänsä rouva kauppias piti miestään ja palvelusväkeään pienessä nälässä ja kylmyydessä, koska oli niin saita! Epänaisellisia piirteitä? Setäni taas oli hyvin lempeä, kaikkia ymmärtämään ja auttamaan pyrkivä älykäs ja lämminhenkinen mies.
Ilmeisesti nämä ameriikan ihmemaan kortin ohjeet on kumminkin tarkoitettu huumoriksi. Mutta luulen kuvien ja "käskyjen" huumorin perustuneen juuri siihen, että monet miehet vielä noina aikoinakin tavallaan vaativat rouviltaan tuontapaista asennetta. Jos nyt ei ihan 9:n käskyn portinavaimeen saakka yltävää niin kuitenkin lähes tuontapaista palvelualtista, uhrautuvan ja miestä palvovan naisen asennetta. Vaikka pidin äitiäni järkevänä ja todella vaikeistakin tilanteista seviytyvänä taistelijana, huomasin kyllä hänenkin korostavan meille tytöilleen miehen ihailua ja asemaa pönkittävää käytöstä suotavana ja ihailtavana naisellisuutena. Ja poikavauva oli aina hiukan suurempi ilon aihe kuin tyttövauva! Mutta ajat ovat mielestäni muuttuneet ja asenteet sukupuolten tasa-arvoon saaneet järkevämpiä linjauksia.
Siksi minusta onkin ollut yllättävää huomata, kuinka syvällä nämä feminismiin ja tasa-arvoon liittyvät stereotypiat kuitenkin ovat vielä nykyäänkin.Tähän johtopäätökseen olen tullut monien lehtien tämäntalvista keskustelua seurattuani. On naisia, jotka suorastaan kiihtyneinä julistavat oikeanlaiseksi naisen epätasa-arvoista ja alisteista asemaa suhteessa ja julistavat riemulla haluavansa olla juuri sellaisia NAISELLISIA NAISIA, jotka hoitavat perheessä naisen ikiaikaista ROOLIA: puhtaus, viihtyisyys, ravitsemus,lasten kouluasiat. Ne ovat naisen tehtäviä.Vastaavasti he haluavat miehen, joka ilolla ja ylpeydellä hoitaa OMAN ROOLINSA: autoon liittyvät huoltotyöt, pihanhoidon ,veneen kunnossapidon, lumen luonnit ja kaikki kodin remonttia vaativat työt. taloustöihin ja lastenhoitoon miesten ei ole tarvis puuttua. Entä me kaikki muut naiset, joiden perhekuvio ei sovi yhteen tuon roolituksen kanssa? Onko miniäni epänaisellinen, kun hän tarttuu porakoneeseen ja vaihtaa kätevästi ja ilman miehen apua (häirintää!!)lattian pinnoituksen. Onko poikani epämiehekäs jäädessään kuukausien mittaiselle isyyslomalle kotiin äidin käydessä töissä? Olenko minä ollut koko ikäni epäkelpo nainen, kun en ole koskaan tuntenut arvoani mitattavan miehen menestyksen kautta?
Poikani isä arveli hiljattain poikarukan olevan suhteessaan pahasti "tohvelin alla", koska hän on huomannut pojan neuvottelevan lähes kaikesta vaimonsa kanssa. Kimpaannuin moisesta typeryydestä ja sanoin hänen asenteineen edustavan jo ajat sitten hävinnyttä kivikauden nuijamiestä. Mikä pettymys minulle sitten olikaan huomata, että pian tämän sanailumme jälkeen lehtiin levisi tossun alla elävien, liitossaan nujerretuksi, ilman arvostusta ja tasa-arvoa itsensä kokevien miesten suoranainen valitusvirsien kuoro. Pahasti alakynteen jääneet miehet valittivat, ettei heillä ole arvostusta omassa perheessään. He eivät kelpaa muuhun kuin tuomaan tilipussinsa muun perheen hyväksi. Naiset kohtelevat heitä kaltoin, valittavat, väheksyvät, jättävät kaiken ulkopuolelle. Heidät on tuomittu koiraakin vähemmän arvostuksen ansaitseviksi olioiksi omassa perheessään. Avioerotilanteessa he ovat heikoilla, elämästä putoaa pohja eikä heille suoda mahdollisuutta pitää lapsiin toimivaa yhteyttä ja tasa-arvoista vanhemmuutta.
Lähtöimpulssin tähän oudoksi kääntyneeseen tasa-arvosta keskusteluun antoi erään entisen kansanedustajan räväkkä lausunto, kuinka naisystävät ovat aviossakin oleville naisille korvaaton tuki ja aviomies on auttamatta toisarvoinen keskustelijana. Miehillä ei tunnu olevan sijaa naisen ystävänä ja ymmärtäjänä vaikka olisi tämän aviopuoliso. Tasa-arvosta ei puhettakaan. Olinko ollut siis ihan väärässä nykynuorten liitoista?
Mitä oikeastaan on naiseus, feminiinisyys, mitä maskuliinisuus? Millaisen painoarvon annamme näille osaominaisuuksille ihmisen koko persoonallisuudessa? Minä ainakin tiedän olevani joissakin asioissa hyper naisellinen, mutta toisaalta monessa asiassa tuskin ollenkaan, oikeastaan suorastaan miehekäs. Entä ne ihmiset, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin? Luulen, että olisi iso virhe kuvitella nykyään, että homomies on aina yltiönaisellinen, pikkusormi kiemuralla söpösti siroa kahvikuppiaan pitelevä "neiti". Tai yhtä vähän, että jokainen lesbosuhteessa elävä nainen olisi jotenkin äärimmäisen epänaisellinen, römeä-ääninen siilitukka. Naiseus ei ole olkonäköä tai pukeutumista sokeasti määräävä pakkomielle yhtä vähän kuin miehekkyys edellyttää bodattuja lihaksia, prätkää tai hienhajua.
Mutta vaikka Suomessa nykyään ollaan onneksi jo kaukana noista vanhan kortin vaimoa orjuuttavista kymmenestä käskystä, on tasa-arvo vielä usein kaukainen utopia. On surullista, että liian moni miehistä, mutta myös ihmeen moni naisista ajattelee tasa-arvosta tai feminismistä puhumisen olevan jotain vaarallista, epärealistista ja entistä pahempaa epätasapainoa edistävää ja toista sukupuolta vastaan kohdistettua väheksyntää ja suoranaista vihapuhetta. Ennakkoluulot estävät ymmärtämästä asian keskeisintä sanomaa: olemme kaikki ihmisiä ja kaikilla pitäisi olla edellytykset toteuttaa omia vahvuuksiaan ja pyrkimyksiään perheessä, kumppanina, vanhempana, opiskelussa, työssä etenemisessä ja palkkauksessa. Ihmisarvo ei ole sukupuolisidonnainen. Ei voita mitään jos yrittää alistaa toista tai vaatii etuuksia vain omalle sukupuolelleen.Tappio on kaikkien.
Taata ja Mummu, elämänkumppanit yli 50 vuotta. Oliko liitto tasa-arvoinen? Luulen niin, ainakin arvostivat toisiaan ja puhuttelivat aina kohteliaasti "teititellen". Ajassa ajan tavalla.
Irina, ikioma , ihanainen ihmistaimi, pojantyttäreni, täyttää viikon päästä 2 vuotta. Hän on jo elänyt elämänsä kaksi tärkeintä vuotta. Niin väitettiin TV:n Prisma-tiedeohjelmassa tällä viikolla. En ryhdy väittämään vastaan. Kerta toisensa jälkeen olen hämmästynyt nopeista muutoksista hänen olemuksessaan, uusista opituista taidoista, ikioman persoonan jännistä ilmentymistä, joita olen huomannut.Koska edellisestä tapaamiskerrastamme on useimmiten kulunut jokunen viikko, erot edelliseen ovat kenties selvemmin nähtävissä ja kuultavissa kuin jos näkisimme lähes päivittäin . Joka kerta hänessä on jotain ihan uutta, hämmästyttävää ja ilahduttavaa. Sen ensimmäisen, muutaman päivän ikäisen, mykkänä suurilla, mustilla silmillään maailmaa kummeksuvan olennon tilalle, joka aluksi oli kuin jostain toisesta ulottuvuudesta tänne maanpäälle tupsahtanut, on tullut uusi iso ja täekeä persoona, Irina, ainutlaatuinen ihmisolento.Syntymänsä jälkeen kesti viikkoja ennenkuin hän tunsi olonsa turvalliseksi muualla kuin suorassa ihokontaktissa äitiinsä tai isäänsä. Sen näkee selvästi noista ensimmäisten viikkojen kuvista, joissa hän ikäänkuin uinuu jossain "tuntemattoman ja ihmismaailman välitilassa" käärittynä turvalliseen pakettiin vanhempiensa rinnuksille.
Ensimmäisen kerran hänet tuotiin mummulaan heinäkuun alussa. Voi ihme, vieläkin hyvin pikkuinen, mutta nyt jo täysin erilainen vauva: heleäihoinen pyöreä vauvannaama, joka oitis palkitsi leveällä hymyllä häntä ihailevan ihmisnaaman, olipa se tutumpi tai vieraampi. Hän oli nyt liittynyt täysin tähän ihmisten maailmaan ja varmisti rakkauden ja huolenpidon hymyllään ja katsekontaktillaan. "Oletpa sinä kaunis, miten osaatkin olla noin suloinen". Mutta kun talossamme putkiremontti oli vielä kesken, kauempaa yhtäkkiä ulvaiseva poran ääni sai hänet aivan suunniltaan. Herkälle kuuloaistille se oli sietämätön ääni.Olisimme halunneet säästää hänet siltä , mutta minkäs teet, nykyihmisen maailma voi olla monella lailla koetteleva tulokkaalle.
Nykytutkimuksen mukaan vauvat kuulevat jo paljon ennen syntymäänsä äidin vatsassa ollessaan. He kuulevat paitsi äidin sydänäänet, myös äitinsä puheen rytmin ja omaksuvat tavallaan jo asioita tulevasta äidinkielestään. Monet tulevat isätkin puhelevat lapselleen kumartuen aivan äidin vatsaan kiinni:"hei masuasukas, tässä on sinun isäsi, mitä kuuluu, voitko hyvin?"Ihan liikuttavaa, vaikka olisikin pelkkää romanttista höpsötystä.
Muistan naureskelleeni vanhimmalle sisarelleni hänen odottaessaan esikoistaan. Hän puheli vatsassa olevalle vauvalleen, ettei tämän yhtään ole syytä pelästyä, äiti tässä vain käynnistää pölynimurin, ei mitään syytä huolestua, noin, nyt siivotaan.Tämmöinen ääni taas on pesukoneen hurinaa ja tuo, no se oli puhelimen ääni, älä pelkää, kaikki on hyvin.
Kun sitten vuosia myöhemmin olin itse raskaana, minun oli tapana puhella ja kertoa tulokkaalle milloin kuuntelimme Bachia, milloin taas joululauluja tai pianomusiikkia. Olin varma, että odotus-ja imetysmusiikkini olikin tehnyt tehtävänsä, sillä jo pikkupoikaiässä Mikko osoitti suurta kiinnostusta musiikkiin!!!!!
Sen sijaan esimerkiksi sellofaanipaperin kovakourainen rutistaminen sai hänet aina pahasti säpsähtämään ja itkemään lähes hervottomasti. Ääni ei sinänsä ollut kova, mutta jotenkin hänestä todella säikäyttävä.
(Irtiriistäytyneen tulen rätinä ihmiskunnan alkutaipaleilla???)
Mitä kaikkea vauvamme ymmärtävät ja aistivat jo kauan ennen kuin pystyvät tuomaan omia ajatuksiaan kuultaviksi?
Muutamat viime kuukaudet ovat tehneet Irinasta runsaasti ja taitavasti itseään ilmaisemaan kykenevän pikkuihmisen. Tätä vaihetta edelsi pitkä aika, jolloin hän oli kuin maahanmuuttaja, joka kyllä ymmärtää täysin ympärillään puhuttavan kielen, mutta ei vielä pysty itse sitä tuottamaan. Nyt ollaan vaiheessa, jossa on hauska huomata, ettei "käännösapua" enää tarvita ,vaan suomen kielen hienoudet monenlaisine taivutusmuotoineen ovat jo lähes hahmottuneet. Hän pyrkii yllättävään tarkkuuteen ilmaisusaan, taivuttamaan oikein sanoja sekä huomioimaan erilaiset vivahteetkin:ei pelkästään punainen, vaan vaaleanpunainen, tummansininen, laita se tuonne, ota tuolta ... Mutta koska me voimme puhua useimmiten vain puhelimen kaiuttimen kautta hän mummulle asioita selittäessään sanoo:kato mummu, keppejä ja kato mummu, apina riehuu ,api kiusaa isiä! Mummu tietysti näkee kaiken henkensä silmin ja eläytyy olemaan läsnä .
Tv:ssä näin vain vähän yli kaksivuotiaat kaksoslapset, reippaan englantilaistytön ja pojan vanhempineen. Molemmat vanhemmat olivat syntymäkuuroja ja kommunikoivat vain viittomalla. Heidän suureksi ilokseen lapset olivat oppineet ymmärtämään vanhempien viittomat ihan samoin kuin puhutun kielen jo kahden vuoden ikään mennessä. Mutta koska lapset olivat kuulevia, he oppivat myös normaalin puheen kuulevien lasten päivähoidossa ollessaan. Näytti uskomattoman hauskalta kun he vilistävän nopein kädenliikkein puhuivat vanhempiensa kanssa, mutta samaan aikaan pulputtivat sanoja myös ääneen keskenään. Loistavaa kahden kielen hallintaa. Aivot ovat ällistyttävät ja lapsen oppimisen vauhti ja tehokkuus yllättävät .On ilo olla seuraamassa sitä .
Kielenopettajana aina toivoin, että olisipa mahdollista opettaa vierasta kieltä ilman oppikirjaa, ilman suomenkielen kautta "kääntämistä", oikeassa puhetilanteessa, leikkien, laulaen. ja vain ikäänkuin puhumisentarpeesta ja halusta lähtien. Siihen ei kahdesti viikossa tarjottu 45 minuuttinen kielen tunti riittänyt. Jotenkin useimmat silti oppivat ainakin ymmärtämään ja vähitellen myös itse kieltä tuottamaan . Lopputulos ylioppilaaksi mennessä ei ainakaan nykýään ole huono. kun populaarikulttuuri ja tietokoneen ja koko somemaailman omaehtoinen käyttö rikastuttavat ihmeen tehokkaasti koulun kielenopetusta. Nuoret suomalaiset osaavat hyvin ainakin englantia. Ruotsin ja muiden kielten tilanne ei ole samalla lailla parantunut, vaan jopa heikentynyt.
Mikä vieras kieli tulee olemaan aikanaan Irinan opiskelemista kielistä vahvin ja kiinnostavin, on nyt vaikea ennustaa. Maailma on vahvassa muutostilassa, kansat vaeltavat, eri kielten osaamisen tärkeys korostuu. Tarvitaan muitakin taitoja kuin vain englannin osaamista. En pysty esittämään selvänäkijää, mutta toivon, että hän on kiinnostunut ja nauttii kaikista uusista kielistä niinkuin nyt tuntuu nauttivan tästä äidinkielensä aukenemisesta .Kieli on kaiken ihmisenä elämisen edellytys, tavaton ilo ja rikkaus.
Lilleri Lalleri , aidalle kapusi
Lilleri Lalleri aidalta putosi....
Kun olin nuori, luin paljon. Parhaimpana viikkona voin ahnehtia pari, kolmekin romaania, monisatasivuisia. Loma-aikoina oli ihanaa lukea kirja lähes kertalukemalla. Mitä nyt välillä oli pakko käydä tankkaamassa jotain suuhunsa ja piipahdettava luonnollisilla tarpeillaan. Semmoinen lukutapa mahdollisti ikäänkuin syvemmän uppoutumisen kirjan maailmaan ja kiihkeän henkilöihin samaistumisen. Kokemuksesta tuli vaikuttavampi.
Sitten oman elämäni käsikirjoitus sai odottamattoman käänteen. Minusta tuli pienen pojan yksinhuoltaja. Ei ollut enää mitenkään mahdollista antaa itsensä upota kirjan tarjoamaan kuvitteelliseen todellisuuteen. Oma uusi elämäntapa ja sen keskeisin henkilö vaativat kaiken liikenevän ajan ja mielenkiinnon. Kirjojen luku jäi. Usein saman kohtelun koki päivän sanomalehtikin. Hyvä, jos jaksoin ja ehdin silloin tällöin selata sunnuntain tavallista paksumman Hesarin hiukan huolellisemmin kuin vain sivut käännellen. Se tuntui aina tosi mukavalta. Kirjojen lukemiseni rajoittui monina vuosina iltaisin lapselle lukemiini lastenkirjoihin. Koiramäkeä ja Uppo-Nallea ja vihdoin myös oikea paksu romaani Ruohometsän kansa. Se liikutti ja askarrutti niin äidin kuin pojan ajatuksia viikkokaudet. Se tarjosi apua moniin vaikeisiinkin keskustelunaiheisiin:ystävyydestä, pahasta ja hyvästä, sitkeydestä, kuolemasta, Lopulta siitä kehittyi kummallekin jokakesäinen tapa kokea lomatunnelma, eräänlainen kulttikirja. Tiesimme loman olevan tässä ja nyt, kun aloimme taas alusta tuttuakin tutumpaa tarinaa urheista kaneista ja heidän "inhimillisyyttä" opettavasta elämästään. Siihen meni aina koko pikä kesäloma.
Vuodet kuluivat. Pojastani kasvoi hyvin tiedonjanoinen .Mutta hänen lukuinnostuksensa johti aika lailla erilaisten kirjojen suurkuluttajaksi. Romaanit eivät häntä niinkään kiinnostaneet. Aikaa kului karttojen ja historian loputtomaan tutkimiseen.Myös oman lehden toimittaminen oli hänen rakkaita harrastuksiaan. Minä kai ehdin vuosien kuluessa lähes unohtaa, kuinka suurta iloa kirjoista olin aiemmin saanut. Vain loma-aikoina uskaltauduin ottamaan käteeni romaanin. Muistan kokeneeni oikein herätyksen, kun isoksi kasvanut poikani kerran uskaltautui sanomaan "totuuden": äiti, onko susta tullut uuslukutaidoton, sää et lue juuri mitään."
Omassa elämässäni olen nyt romaanin keskivaiheen kuohut ja juonenkäänteet ajat sitten ohittanut. Monina päivinä tarina toistuu lähes samanlaisena, ilman yllätyksiä. Oikeastaan pidän juuri siitä. Jos tätä "lukisi"(eläisi) joku nuorempi, hän varmaan sanoisi: ei tämmöistä kukaan jaksa, kun ei tapahdu mitään. Samoja ajatuksia, samoja rutiineja, vanhojen asioitten märehtimistä, pysähtyneisyyttä ja jossittelua. Minä itse kuitenkin toistaiseksi olen ihan juonessa mukana ja nautin juuri tästä, että mitään dramaattista ja kuohuttavaa ei ole tällä "sivulla", toivottavasti ei vielä seuraavallakaan. Olen kai alkanut pitää pysähtyneisyydestä .Toki ilahdun pienistä mitättömistä episodeista, jotka joskus poikkeavat arjesta.
Kerron yhden pikku esimerkin. Päivästä, joka poikkesi tavallisista rutiineistani ja kieltämättä virkisti. Olin viikko sitten konsertissa. Menin, koska yksi konsertissa musisoivan trion soittajista oli perhetuttuni Hanna. Hänen elämäänsä olen saanut seurata syntymästä tähän päivään: kauniisti laulavasta pikkutytöstä taitavaksi ammattialttoviulistiksi. Nautin kovasti, sillä ilta oli otsikoitu: Beethovenin seurassa, jousitrio Es-duuri ja Serenadi op.8. Olen aina pitänyt Beethovenin musiikista ja kaikki kolme nuorta soittajaa olivat valiomuusikoita.
Varsinaisen musiikkielämyksen lisäksi ilta tarjosi myös toisenlaista elämyksellisyyttä. Se oli täysin ennalta-arvaamatonta ja muiden, itselleni ihan vieraitten tarjoamaa. Väliajalla kahviossa uskaltauduin kysymään istumapaikkaa erään mukavalta näyttävän rouvan vierestä. Pian siihen tuli myös toinen, huomattavasti nuorempi nainen. Nautimme teetä ja tosi mehevää suklaa-kinuskikääretorttua. Se oli kaikkien mielestä poikkeuksellisen hyvää ja se kai kirvoitti meidät vilkkaaseen keskusteluun suklaasta ja itsekunkin suhteesta tähän. Kaikilla oli omia tapojaan nauttia suklaasta. Mieleen pulpahtelivat muistot lapsuudesta, ystävistä ja eri tilanteista, jotka olivat jättäneet mieleen erityisen vahvoja suklaaelämyksiä. Muisteltiin ikivanhoja suklaapatukoitten nimiä ja haikaillen todettiin, ettei niitä kaikkia enää voi saada samanlaisina.On muutettu käärettä, logoa, kokoa ja joskus myös makua. Muisteltiin, mitä suklaata saatiin lapsuuden jouluissa:tryffelit, Budapest ja Fazerin konvehdit eivät niinkään maistuneet, vaan olivat enemmän aikuisten herkkuja. Oli hyvin viihtyisää rupatella, vaikka olimme vieraita toisillemme.
Ja sitten yhtäkkiä jutustelu keskeytyi, kun puoleemme kumartui nuorehko koristeellisen näköinen mieshenkilö meitä kohteliaasti punaviinilasiaan korottaen onnitellen : "Saanen toivottaa ihanaa Naistenpäivää teille, arvoisat kauniit rouvat. Onnea, olette tämän merkkipäivänne ansainneet. Ilman teitä ei olisi meitäkään. Onnea". Hän oli niin sulava, niin tosissaan ja niin ilmiselvästi itsensä hyväksynyt, tyylikäs homomies. Ei enää edes lievää kaapissa olon lemahdusta.
Kiitos, kiitos. Kolme hiukan hämmentynyttä, mutta itsestään selvästi joka päivä naiseudestaan tyytyväistä naista jatkoi hetkeksi keskeytynyttä herkullista naiselämää suklaatorttu kielellä sulaen.
Konsertti päättyi. Soittajat saivat ystäväni Hannan äidin heille aplodien saattamana viemät lahjat. Ei nuutuvia kukkia, vaan minun uusimman villitykseni tuloksia: vanhat, uuteen tehtävään kirjahyllyn koristeeksi taitellut kirjat. Käsittelyni jälkeen niitä ei enää lueta, mutta ne ovat esteettisesti hauskat poikkeamat hyllyssä. Muusikot ilahtuivat kiitoksesta, mikäli uskon Eevaa.
Menin hakemaan takkiani naulakosta. Olin siinä kohdassa aivan yksin, mutta kääntyessäni melkein törmäsin erikoisen huolitellusti pukeutuneeseen ja meikattuun naiseen. Hän puhutteli minua ihmeen tuttavallisesti. Mutta hänen puheäänessään ja muussakin imagossaan ihan läheltä nähtynä oli jotain, mikä sai minut hämmentyneeksi niin, että minun oli melkein vaikea ymmärtää hänen spontaania mielipidettään konsertista. Aivoissani laukkasi hämmennys, joka sai muodon:transvestiitti. En ole koskaan ennen tavannut näin likeltä saati keskustellut transvestiittihenkilön kanssa.
Tokenin ymmärtämään hänen puheensa sisällön. Hän sanoi konsertin olleen kovin yksitoikkoinen ja liian raskas, koska koko kaksituntinen oli niin samanlaista musiikkia.Oho, niinkö!
Hän oli liian lähellä, liian täydellisesti meikattu ja puettu, liian......? Voinko sanoa hänelle olevani eri mieltä? Sopiiko minun perustella mielipidettäni kiihkeästi? Miksi tämä erikoinen henkilö haluaa keskustella juuri minun kanssani" Miksi hän saa oloni hivenen ahdistuneeksi? Olenko ennakkoluuloinen, suorastaan torjuva? Enkö minä olekaan kaikenlaista erilaisuutta suvaitseva ja ymmärtävä ?Tunnelmani oli outo, kun hän pitkät sääret viuhuen kääntyi ja sanoi: Saa nähdä mitä kuullaan ensi kerralla, hei.
Seuraavana päivänä mietin paljon tätä erilaista naistenpäivääni. Olisiko minun tosiaankin syytä liikkua enemmän muiden ihmisten joukossa, eikä tyytyä tähän omaan hiljaiseen ja tuttuun ympäristööni. Olenko lakannut elämästä? Onko kirjani jo ajat sitten muuttunut pelkiksi tyhjiksi sivuiksi? Pitäisikö hiukan konkreettisemmin ottaa osaa ympäristön elämään eikä vain tyytyä lukemaan elämästä Helsingin Sanomien kertomana?
