Sitten oman elämäni käsikirjoitus sai odottamattoman käänteen. Minusta tuli pienen pojan yksinhuoltaja. Ei ollut enää mitenkään mahdollista antaa itsensä upota kirjan tarjoamaan kuvitteelliseen todellisuuteen. Oma uusi elämäntapa ja sen keskeisin henkilö vaativat kaiken liikenevän ajan ja mielenkiinnon. Kirjojen luku jäi. Usein saman kohtelun koki päivän sanomalehtikin. Hyvä, jos jaksoin ja ehdin silloin tällöin selata sunnuntain tavallista paksumman Hesarin hiukan huolellisemmin kuin vain sivut käännellen. Se tuntui aina tosi mukavalta. Kirjojen lukemiseni rajoittui monina vuosina iltaisin lapselle lukemiini lastenkirjoihin. Koiramäkeä ja Uppo-Nallea ja vihdoin myös oikea paksu romaani Ruohometsän kansa. Se liikutti ja askarrutti niin äidin kuin pojan ajatuksia viikkokaudet. Se tarjosi apua moniin vaikeisiinkin keskustelunaiheisiin:ystävyydestä, pahasta ja hyvästä, sitkeydestä, kuolemasta, Lopulta siitä kehittyi kummallekin jokakesäinen tapa kokea lomatunnelma, eräänlainen kulttikirja. Tiesimme loman olevan tässä ja nyt, kun aloimme taas alusta tuttuakin tutumpaa tarinaa urheista kaneista ja heidän "inhimillisyyttä" opettavasta elämästään. Siihen meni aina koko pikä kesäloma.
Vuodet kuluivat. Pojastani kasvoi hyvin tiedonjanoinen .Mutta hänen lukuinnostuksensa johti aika lailla erilaisten kirjojen suurkuluttajaksi. Romaanit eivät häntä niinkään kiinnostaneet. Aikaa kului karttojen ja historian loputtomaan tutkimiseen.Myös oman lehden toimittaminen oli hänen rakkaita harrastuksiaan. Minä kai ehdin vuosien kuluessa lähes unohtaa, kuinka suurta iloa kirjoista olin aiemmin saanut. Vain loma-aikoina uskaltauduin ottamaan käteeni romaanin. Muistan kokeneeni oikein herätyksen, kun isoksi kasvanut poikani kerran uskaltautui sanomaan "totuuden": äiti, onko susta tullut uuslukutaidoton, sää et lue juuri mitään."
Omassa elämässäni olen nyt romaanin keskivaiheen kuohut ja juonenkäänteet ajat sitten ohittanut. Monina päivinä tarina toistuu lähes samanlaisena, ilman yllätyksiä. Oikeastaan pidän juuri siitä. Jos tätä "lukisi"(eläisi) joku nuorempi, hän varmaan sanoisi: ei tämmöistä kukaan jaksa, kun ei tapahdu mitään. Samoja ajatuksia, samoja rutiineja, vanhojen asioitten märehtimistä, pysähtyneisyyttä ja jossittelua. Minä itse kuitenkin toistaiseksi olen ihan juonessa mukana ja nautin juuri tästä, että mitään dramaattista ja kuohuttavaa ei ole tällä "sivulla", toivottavasti ei vielä seuraavallakaan. Olen kai alkanut pitää pysähtyneisyydestä .Toki ilahdun pienistä mitättömistä episodeista, jotka joskus poikkeavat arjesta.
Kerron yhden pikku esimerkin. Päivästä, joka poikkesi tavallisista rutiineistani ja kieltämättä virkisti. Olin viikko sitten konsertissa. Menin, koska yksi konsertissa musisoivan trion soittajista oli perhetuttuni Hanna. Hänen elämäänsä olen saanut seurata syntymästä tähän päivään: kauniisti laulavasta pikkutytöstä taitavaksi ammattialttoviulistiksi. Nautin kovasti, sillä ilta oli otsikoitu: Beethovenin seurassa, jousitrio Es-duuri ja Serenadi op.8. Olen aina pitänyt Beethovenin musiikista ja kaikki kolme nuorta soittajaa olivat valiomuusikoita.
Varsinaisen musiikkielämyksen lisäksi ilta tarjosi myös toisenlaista elämyksellisyyttä. Se oli täysin ennalta-arvaamatonta ja muiden, itselleni ihan vieraitten tarjoamaa. Väliajalla kahviossa uskaltauduin kysymään istumapaikkaa erään mukavalta näyttävän rouvan vierestä. Pian siihen tuli myös toinen, huomattavasti nuorempi nainen. Nautimme teetä ja tosi mehevää suklaa-kinuskikääretorttua. Se oli kaikkien mielestä poikkeuksellisen hyvää ja se kai kirvoitti meidät vilkkaaseen keskusteluun suklaasta ja itsekunkin suhteesta tähän. Kaikilla oli omia tapojaan nauttia suklaasta. Mieleen pulpahtelivat muistot lapsuudesta, ystävistä ja eri tilanteista, jotka olivat jättäneet mieleen erityisen vahvoja suklaaelämyksiä. Muisteltiin ikivanhoja suklaapatukoitten nimiä ja haikaillen todettiin, ettei niitä kaikkia enää voi saada samanlaisina.On muutettu käärettä, logoa, kokoa ja joskus myös makua. Muisteltiin, mitä suklaata saatiin lapsuuden jouluissa:tryffelit, Budapest ja Fazerin konvehdit eivät niinkään maistuneet, vaan olivat enemmän aikuisten herkkuja. Oli hyvin viihtyisää rupatella, vaikka olimme vieraita toisillemme.
Ja sitten yhtäkkiä jutustelu keskeytyi, kun puoleemme kumartui nuorehko koristeellisen näköinen mieshenkilö meitä kohteliaasti punaviinilasiaan korottaen onnitellen : "Saanen toivottaa ihanaa Naistenpäivää teille, arvoisat kauniit rouvat. Onnea, olette tämän merkkipäivänne ansainneet. Ilman teitä ei olisi meitäkään. Onnea". Hän oli niin sulava, niin tosissaan ja niin ilmiselvästi itsensä hyväksynyt, tyylikäs homomies. Ei enää edes lievää kaapissa olon lemahdusta.
Kiitos, kiitos. Kolme hiukan hämmentynyttä, mutta itsestään selvästi joka päivä naiseudestaan tyytyväistä naista jatkoi hetkeksi keskeytynyttä herkullista naiselämää suklaatorttu kielellä sulaen.
Konsertti päättyi. Soittajat saivat ystäväni Hannan äidin heille aplodien saattamana viemät lahjat. Ei nuutuvia kukkia, vaan minun uusimman villitykseni tuloksia: vanhat, uuteen tehtävään kirjahyllyn koristeeksi taitellut kirjat. Käsittelyni jälkeen niitä ei enää lueta, mutta ne ovat esteettisesti hauskat poikkeamat hyllyssä. Muusikot ilahtuivat kiitoksesta, mikäli uskon Eevaa.
Menin hakemaan takkiani naulakosta. Olin siinä kohdassa aivan yksin, mutta kääntyessäni melkein törmäsin erikoisen huolitellusti pukeutuneeseen ja meikattuun naiseen. Hän puhutteli minua ihmeen tuttavallisesti. Mutta hänen puheäänessään ja muussakin imagossaan ihan läheltä nähtynä oli jotain, mikä sai minut hämmentyneeksi niin, että minun oli melkein vaikea ymmärtää hänen spontaania mielipidettään konsertista. Aivoissani laukkasi hämmennys, joka sai muodon:transvestiitti. En ole koskaan ennen tavannut näin likeltä saati keskustellut transvestiittihenkilön kanssa.
Tokenin ymmärtämään hänen puheensa sisällön. Hän sanoi konsertin olleen kovin yksitoikkoinen ja liian raskas, koska koko kaksituntinen oli niin samanlaista musiikkia.Oho, niinkö!
Hän oli liian lähellä, liian täydellisesti meikattu ja puettu, liian......? Voinko sanoa hänelle olevani eri mieltä? Sopiiko minun perustella mielipidettäni kiihkeästi? Miksi tämä erikoinen henkilö haluaa keskustella juuri minun kanssani" Miksi hän saa oloni hivenen ahdistuneeksi? Olenko ennakkoluuloinen, suorastaan torjuva? Enkö minä olekaan kaikenlaista erilaisuutta suvaitseva ja ymmärtävä ?Tunnelmani oli outo, kun hän pitkät sääret viuhuen kääntyi ja sanoi: Saa nähdä mitä kuullaan ensi kerralla, hei.
Seuraavana päivänä mietin paljon tätä erilaista naistenpäivääni. Olisiko minun tosiaankin syytä liikkua enemmän muiden ihmisten joukossa, eikä tyytyä tähän omaan hiljaiseen ja tuttuun ympäristööni. Olenko lakannut elämästä? Onko kirjani jo ajat sitten muuttunut pelkiksi tyhjiksi sivuiksi? Pitäisikö hiukan konkreettisemmin ottaa osaa ympäristön elämään eikä vain tyytyä lukemaan elämästä Helsingin Sanomien kertomana?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti