Oli pakko pysähtyä oikein miettimään asiaa. Oliko nyt kyseessä järkevä uusi ajatustapa kiperään kysymykseen vanhusten hoitopaikkojen riittävistä resursseista kohtuulliseen hintaan vai outo, epärealistinen ja ihmisiä pahasti eriarvoistava keskustelunavaus, jolta puuttuvat vähäisimmätkin toteutumismahdollisuudet?
Ymmärsin, että kyseessä oli aito huoli vanhan ihmisen kohtalosta ja vaarasta joutua yhteiskunnan heittopussiksi ja ongelmajätteeksi tilanteessa, että hän ei enää pysty tulemaan toimeen muuta kuin laitoksessa hoidettuna, mutta hänen oma eläkkeensä ei riitä kattamaan laitoshoidon maksua. Hoitomaksut laitoksissa ovat kohonneet pilviin, kauas tavallisen eläkkeensaajan tulotason yläpuolelle. Kenen on sitten kannettava talousvastuu, omaisten vai yhteiskunnan verovaroilla maksettuna?
Entisaikaan oli selvä, että perhe hoiti vanhan isän ja äidin. Ei kukaan halunnut vanhempiensa joutuvan muuttamaan viimeisiksi vuosikseen köyhäinhoitoon,vaivaistaloon, paitsi äärimmäisessä hätätilanteessa. Enin osa suomalaisista asui maalla ja vaikka asuttiin ahtaasti, perheet usein jakoivat niukat neliöt useamman sukupolven kesken. Lähes jokaisessa talossa minunkin kotikylälläni asustettiin niin, että isovanhemmat olivat jos ei ihan samassa kodissa niin ainakin hyvin lähellä, kenties omassa pihapiirissä erillisessä muorin ja vaarin asunnossa. Ei tarvittu yhteiskunnan apua, mutta eihän meillä silloin vielä tiedetty käsitteestä hyvinvointiyhteiskunta tai sosiaaliturva.
Olen kasvanut perheessä, johon kuuluivat isäni vanhemmat, Mummu ja Taata kuolemaansa saakka. Mummun menetin kolmivuotiaana ja Taatan seitsemän vuoden iässä. Kumpikin sai kuolla omassa sängyssään meidän perheenjäsenten ollessa läsnä . He olivat hyödyllisiä ja tärkeitä perheenjäseniä ihan elämänsä loppuun asti.Tämä oli meidän perheemme ja siinä kaikki yhdessä jakoivat niukan toimeentulon.
Kun oma äitini ikääntyi, hän eli yksin leskenä, hoiti talouttaan ja naapuriavun turvin selviytyi kaikista sekä omaan hyvinvointiinsa että talon hoitoon kuuluvista askareista lähes yhdeksänkymmen- vuotiaaksi. Kun sitten tuli aika, ettei hän enää pärjännyt kotona, hänelle järjestyi paikka vanhainkodista. Siihen aikaan se ei enää ollut pelottava joutuminen, vaan ennemminkin pääseminen laitoshoitoon. Elettiin aikaa, jolloin Suomella vielä tuntui olevan varaa hoitaa sekä vanhuksensa että lastensa koulutus. Toki vuodet vanhainkodissa olivat raskaitakin ja luulen äitini välillä poteneen apaattisia, masentuneita hetkiä, mutta se ei johtunut niinkään huonosta hoidosta vaan ennenkaikkea vaikeudesta hyväksyä omien voimien ehtyminen, kuulo-ja näköaistin heikkeneminen ja luopuminen omien asioitten hoitamisesta. Sitkeä äitini kun oli aina ja kaikissa elämänsä koettelemuksissa tottunut luottamaan vain itseensä, usein hammasta purren. Äiti säilyi älyllisesti terävänä. Hän oli hyvin seurallinen ihminen, joten luulen, että tuttujen keskustelukumppanien puute ja yksinjääminen oli viimeisten vuosien raskainta koettelemusta. Ihmettelen ja ihailen hänen kykyään säilyttää ajattelun selkeys niissä olemattomissa ulkoisissa virikkeissä, mitä lähes paikoillaan sängyssä makailu yksinäisessä, hiljaisessa huoneessa tarjosi. Mutta raha-asioista hänen ei enää tarvinnut olla huolissaan .Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko pitkän ja vaativan elämänsä aikana! Kuoltuaan hänellä oli vieläpä pankkitilillään paitsi rahaa saada kunnolliset hautajaiset, myös pieni mukava perintöraha meille neljälle lapselleen. Hän oli harjoittanut koko elämänsä ajan suurta taitavuutta tasapainottaa menonsa ja tulonsa.
Äiti kutoo sukkaa, akvarelli
Nyt lähestyn itse ikää, jolloin saatan piankin olla tilanteessa. etten selviä yksin omassa kodissani. Mikä tulee olemaan minun paikkani? Saanko kodin ja tarvittavan hoidon jostain laitoskodista ? Olenko oikeutettu saamaan hoitopaikan jossain kaupungin vanhainkodeista? Vai pitäisikö minun alkaa valmistella saavani hoitoa yksityisessä palvelutalossa? Mutta suuri kysymys on:miten? Riittävätkö minun omat eläkerahani mitenkään kattamaan hoitoni ? Ei näytä hyvältä lukujen valossa. En suinkaan ole kaikkein pienintä eläkettä saava naiseläjä, mutta kun luen lehdistä yksityisten hoitopaikkojen kuukausihinnoista, huomaan jääväni kauas siitä tasosta. Mistä siis tulisi puuttuva summa? Olisiko todella niin, että poikani olisi velvollinen maksamaan eläkkeeni ylittävän määrän minun hoitokuluistani ? En voi käsittää semmoista, että yhtäkkiä meillä tässä maassa lukuisa nuorten perheitten joukko, kokonaiset ikäluokat nuoria aikuisia, jotka kenties maksavat vielä omia opintolainojaan, suuria asuntolainojaan, ( Helsingin asuntojen hintataso!!!), sekä ehkä kustantavat lapsilleen koulutusta, joutuisivat vielä kustantamaan ikääntyneitten vanhempiensa hoidon. Kaltaisiani yksin vanhenevia kohtalaisen, mutta vain kohtalaisen eläkkeen saajia on todella paljon. Kysymys on kyllä sellaisesta matematiikasta, etten usko sitä olevan mahdollista kovin helposti ratkaista.
Ja kun tähän nuorten aikuisten päälle kaatuvaan taakkaan vielä lisätään monia uhkaava, jatkuva epävarmuus oman työllisyyden jatkumisesta, valtion ylivelkaantumisesta ja mahdollisesta ympäristökatastrofin uhkasta, maalataan tulevaisuusvisiota, joka on kohtuuttoman synkkä . Eihän vain katkaista turhan monen perheen uskoa tulevaisuuteen , uskoa selvitä haasteista, joita elämä kasaa kannettavaksi.
Muistan, että kerran heitin ikäänkuin lekkimielessä pojalleni lauseen: "kai sinä sitten pidät minusta huolen, kun.......? " Hämmästyin, kun hän katsoikin minuun vakavasti ja sanoi: "Ehkä se ei ole mahdollista,vaikka kuinka haluaisin." Vasta silloin aloin ajatella asiaa itsekin oikein tosissani. Ehkä ei tosiaankaan ole mahdollista. Eikä ollenkaan siksi, etteikö välittäisi äidistään. Sitä en epäile. Ehkä ei vain todellakaan ole mahdollista!
Mieleen tulee runo, jonka Lauri Pohjanpää on kirjoittanut ilmeisesti kansantarinan pohjalta. Se on runo, joka on niin totta, vaikka tekee kipeää.
Sivutuulessa poikaansa
retuuttaa kantaa
varis lahden poikki
päin vastarantaa
"Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa",
varis sanoo," jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?"
-"En", vastaa poika,
"sun jäädä annan."
-"Ketä kannat sitten?"
"-Mä poikaani kannan."
Varis huokaa harmaille aatoksille:
"Se on maailman meno, minkäs sille!"
Tarvitaan monta viisasta professoria lisää , todellista talousosaajaa ja tulevaisuusvision tekijää käymään perusteellista ja realistisiin ratkaisuihin johtavaa keskustelua, jotta poliitikot ajoissa päättävät miten tämä "variksen ja poikasen-kantoasia" hoidetaan. Kukaan ei saa uupua tarpeettoman raskaaseen taakkaan, eikä kukaan saa jäädä ilman hoitoa yksin ja hylättynä. Minulla ei ole aavistustakaan miten tästä selvitään. Toivottavasti jollain on.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti