Kirje tulevaisuuteen

Kirjoitin hetki sitten kirjeen. En sähköpostissa lähetettävää sepustusta, vaan ihan oikean käsialalla kirjoitetun kirjeen. Edellisestä kerrasta on aikaa, sillä tämmöiset kirjeet ovat jäämässä kokonaan unohduksiin näinä e-mailin, face-bookin, kaikenmaailman  chattien ja twiittien aikoina. Minäkin, ikäihminen ja aikoinani pitkien kirjeitten kirjoittaja, olen siirtynyt nykyaikaan ja lähettelen yleensä vähäiset viestini sähköpostina. Lyhyehköjä ja tylsiä viestejä enimmäkseen.

Tämä äsken kirjoittamani kirje ei sensijaan ollutkaan mikään jokapäiväinen juttu, vaan se on minulle mitä tärkein ja rakkain asia. Se on kirje omalle pienelle tyttöselleni, Neiti X:lle, jonka hän tulee saamaan luettavakseen vasta keväällä 2029. Hänen vanhempansa ovat luvanneet sulkea sen "Aikakapseliin". Kapselin hän avaa, kun hän viettää seuraavaa  ikäkausiriittiään 15 vuotta nimiäistensä jälkeen. Minusta ajatus on kertakaikkiaan kutkuttava. Kaikilta nimiäisiin kutsutuilta vierailta toivotaan jotain pientä viestiä tai muuta sentapaista muistoa aikakapseliin suljettavaksi.

Koska olen jo näinkin iäkäs mummu, voi käydä niin, ettei meillä ole tyttösen kanssa monia yhteisiä vuosia. Minä sain elää oman mummuni kanssa vain kolme ensimmäistä elinvuottani. Silti mummuni on minulle yksi elämäni tärkeimpiä vaikuttajia. Mutta kuinka mielelläni olisinkaan halunnut tietää enemmän mummuni ajatuksista ja kokemuksista, kun olin nuori aikuinen. Ei ollut tilaisuutta kysellä. Jos minun pojantyttäreni sattuisi olemaan samalla lailla kiinnostunut vanhoista asioista, juuristaan, elämästä minun, mummunsa nuoruudessa, suruistani ja iloistani, kuin minä uteliaana luonteena olen ollut, haluan tarjota hänelle keinon kurkisteluun. Häntä ajatellen olen istunut koneella ja kirjoittanut omasta elämästäni, ajatuksistani ja vaiheistani kertovat muistelmat. Olen ikäänkuin testamentannut hänelle mahdollisuuden oppia tietämään minusta, perheestäni, suvustani, kouluvuosistani, ihmisistä kotikylälläni, leikeistä ja yleensä kaikesta maailmanmenosta tänä muistini kattamana ajanjaksona. Olen pyrkinyt olemaan niin rehellinen ja kaunistelematon oma itseni, kuin se on minulle ollut mahdollista. Tiedän, ettei täydellistä objektiivisuutta ja totuutta kukaan ihminen pysty kertomaan, vaan mukaan hiipii aina itsepetosta ja kaunistelun halua. Mutta fiksu lukija osaa lukea myös rivien väleistä ja muodostaa omat johtopäätäksensä. Kuvittelen siirtäväni seuraavalle polvelle paitsi juttuja omista vaiheistani ja tunnelmistani, myös  aimo annoksen elävää kulttuurihistoriaa ja tietoa tästä nopeitten ja valtavien muutosten ajasta, joka kattaa noin sadan vuoden aikajanan äitini syntymästä 1912 tämän tyttösen syntymään nyt 2014.Tässä nimiäiskirjeessä kerroin, että tämmöinen kirjallinen  perintö  on tallessa vain häntä varten, jos se aikuisena sattuisi häntä kiinnostamaan. Hänen täytyy vain pyytää saada se isältään, joka on luvannut pitää sen tallessa. Muussa tapauksessa se joutaa päätyä hävitettäväksi.
  
Tämänpäiväiseen saatekirjeeseen kerroin juuri  tämänhetken tunnelmistani, huolenaiheistani tänään, valituksistani, joita tuntuu riittävän ihan liikaakin (kipeä jalka ja  remontti !!!) , maailman tämänpäivän huolta herättävästä tilanteesta (lama, töistä irtisanomiset, lisääntyvä sodan uhka Euroopassa sekä ilmastonmuutoksen tuomat uhkakuvat koko pallolla). Mutta näitten vastapainona  kerroin siitä ilosta ja tulevaisuuden uskosta, minkä hänen syntymänsä on meille kaikille hänen läheisilleen antanut. Suuresta ilosta, joka saa päivittäiset marinani ja huolenaiheeni haalistumaan ja lähes unohtumaan .

Laitoin myös mukaan muutamat blogikirjoitelmani, jotka olen näissä hänen elämänsä ensimmäisten viikkojen tunnelmissa naputellut. Kirjeeseen pääsi myös  hullunkurisen kaulakoru, jonka virkkasin ohuesta pellavalangasta piinallisina tunteina hänen syntymäänsä odottaessani.Synnytys venyi minusta kohtuuttoman pitkäksi ja odotus kävi piinalliseksi. Käsityöni kostui välillä kyyneliin, kun annoin peloilleni ylivallan. Sitten taas tsemppasin ja silmukat erottuivat ja kerrokset lisääntyivät.  Onneksi se valmistui kuin valmistuikin juuri sopivasti ennen keskiyötä ja iloista vapauttavaa viestiä syntymästä. Aamulla sitten kovetin sen, en kyynelillä vaan kovitusaineella. Kertokoon itsetehty kaulakoru minusta, kuin myös tästä ajasta, jolloin korukin voi olla ihan muuta kuin kultaa tai hopeaa, vaikkapa omakätisesti pellavalangasta virkattu .Varmaan se hyvin hahmottaa tytölleni, että olen ollut enemmän hörhö ja hupakko mummeli kuin tyylitietoinen ja perinteikäs lady. Ei mitään rahassa mitattavaa arvotavaraa, vaan luovaa hulluttelua ja "suuria tunteita". 

Millaista mahtaakaan  olla muoti vuonna 2029??? Vieläkö silloin tuunataan vaatteita  tai tehdään itse  käsitöitä . Onko mummun vaatimaton "perintökaulakoru" tytölle suurenkin kummastelun aihe? "Ihanko oikeasti joku voi panna kaulaansa tämmöisen silloin , kun minä synnyin"?hän saattaa ihmetellä.
Ja minä vain hymyilen tytölleni "sieltä jostakin" ja toivotan hänelle paljon onnea.Toivottavasti ilahdutan häntä viestilläni aikojen takaa.

Kainous  , Leonardoa  mukaellen piirretty hiirellä