Mihin mummuja tarvitaan

Enin osa ihmisistä, joitten kanssa olen tekemisissä nykyään, on ikäihmisiä, lähes omanikäisiäni. Nuorimmatkin ovat jo ajat sitten viettäneet puolivuosisataset ja vanhin serkkuni  lähestyy jo täyttä sataa.Useimmat ovat seitsemänkymmenen korvissa. Tilanne on hyvin erilainen kuin työvuosinani, jolloin päiväni kuluivat lasten ja huomattavasti itseäni nuorempien kollegoitten seurassa. Aika pitkään sain myös nauttia poikani ystävien piristävästä lisäannista omaan päiväohjelmaani.

On sanottu, että nuorten seura pitää nuorekkaana ja elämä lasten keskellä auttaa säilyttämään lapsellisuuden ja luovuuden. Kaipaan noita aikoja. Jostain syystä elämäni on sittemmin  kuin itsestään kulkeutunut semmoiselle reitille, että vietän enimmän osan ajastani omassa hyvässä seurassani tapaamatta minkäänikäisiä ihmisiä. Onko se kamala tilanne, vai siunattu oma rauha, riippuu ihan asenteestani.

Eläkeläisillä on tapana todistella, jopa valitella elämänsä kiireellisyyttä. Selvää on, että vanhetessa monenlaisten askareitten tekemisessä kuluu selvästi enemmän aikaa kuin nuorempana. Tehokkuus ja joustava ripeys vähentyvät väistämättä, vaikka olisi hyväkuntoinenkin. Puhumattakaan siinä tapauksessa, että meistä useimmilla on erilaisia terveysongelmia, jotka haittaavat
askareissa ja arjen sujumisessa.Tunnistan itsessäni aina selvästi esiintyneen  laiskuusgeenin lopullisen  valtaanpääsyn. Hyvin harvoin edes yritän vaatia itseltäni paljoa aikaansaannosta ja tosi puurtamista. Mielestäni maailma ei yhtään parane ,vaikka olisin tehokas siivoaja ja innokas jokapaikan vapaaehtoistyöntekijä.Annan itselleni täyden luvan olla laiska ja hyödytön mummo. Tietysti tätä päätöstäni tukee seikka, että huomaan eläväni elämää, jossa kukaan ei oikeasti ole riippuvainen minusta, avustani tai hoivanpidostani. Muutamat tuttavapiirini mummot ovat perheelleen välttämättömiä ja korvaamattomia arjen helpottajia . Ilman heitä nuoremman polven elämä ei kertakaikkiaan sujuisi. Tavallaan kadehdin semmoista, mutta toisaalta ymmärrän, ettei minusta ehkä ollenkaan olisi moiseen elämäntapaan. 

Välillä tunnen melkein syyllisyyttä riippumattomuudestani.Mutta näillä elämäni valinnoilla kehitys on tuonut minut tähän tilanteeseen. Joskus entinen "anoppini" sanoi, että minut oli varmaan tarkoitettu suuren perheen emoksi, koska pidin kokkaamisesta ja leipomisesta ja ilmeisesti hänen mielestään olin hyvä niissä. Itse en kuitenkaan osaa ajatella semmoista kuvaa itsestäni. Viihdyin opettajana ja viihdyin yhden lapsen äitinä, mutta ehkä en olisi jaksanut suurperheen äitinä.Nyt olen tullut elämäntilanteeseen, jossa perhettä ei ympärillä ole. On pakko myöntää, että aluksi minulla oli sopeutumisvaikeuksia, kun poikani oli muuttanut pois kotoa. Podin turhautumista ja läheisriippuvuutta.

Vuosien mittaan olen tottunut yhden naisen talouteeni.Ystävien menetykset kuoleman johdosta, ovat pienentäneet läheisten piiriä. On entistä vähemmän ihmisiä, joitten kanssa jakaa arjen kokemuksia. Tuntuu haikealta, kun on monia, joille ei enää voi soittaa ja kutsua kahville. Silti kai useimmiten olen ihan tyytyväinen nykymenoon. Onhan minulla kumminkin valtava määrä muistoja mielenkiintoisista työvuosista, oppilaista, sattumuksista Mikon lapsuudessa ja omien "seikkailujen" uudelleen kokemisessa muistin avulla on puolensa vieläkin .

Toivon saada elää monia vuosia ja  nähdä pojantyttäreni kasvavan. Haluaisin olla hänen elämässään mukana etämummuna, joka sentään aika-ajoin saa tilaisuuden konkreettisesti helliä häntä ja kertoa, kuinka kallisarvoinen ja tärkeä pieni ihminen hän on.Tyttöa varten olen päättänyt tallettaa tietoa elämästäni, suvustani, menneestä maailmasta  ja elämäntavasta kirjoittamalla. Se olkoon ikioma ja  nykyaikainen tapa mummoilla ja hoitaa jälkikasvua.Kuvittelen näin olevani jollain lailla hyödyllinen ja tärkeä, vähän niinkuin nämä toisetkin  mummut, jotka voivat lähes päivittäin olla avuksi ja samalla siirtää tietoa omista kokemuksistaan ja arvoistaan lastenlastensa pääomaksi ja iloksi.