Sankareita, onko heitä

Tänään on kansallisrunoilijamme Runebergin syntymäpäivä, yleinen liputuspäivä. Monen tunnin ajan olen taas kuunnellut hänen runojaan. En luettuna vaan lauluiksi sävellettyinä.Olen myös lukenut pieniä lehtijuttuja, joissa on ollut viittauksia hänen nykyään avoimesti tunnustettuihin vähemmän miellyttäviin ominaisuuksiinsa ja elämäntapoihinsa. En millään jaksa ymmärtää , miten hän on voinut olla niin rakastettu ja arvostettu, että hänelle vieläkin suodaan tuo kansallisrunoilijan kunnianimi, että hänestä jaksetaan innostua.
Parhaiten tunnettujen runojen sanat ovat minusta nykylukijan, vai pitäisikö sittenkin puhua vain itsestäni, silmin ja korvin hirveätä valheellista puppua, sodan ja sankarikuoleman ihannontia. Niissä ei ole kuultavissa mitään aitoa. Runebergille puute ja kuolema ovat vain sanahelinää, riimittelyksi sopivaa hurmahenkisyyttä."Puhuu kuin Runeberg", niinhän sitä sanotaan, kun tarkoitetaan, että puhuu paljon, muttei välttämättä täyttä asiaa. 

En parhaalla tahdollanikaan voisi kuvitella Runebergin runojen sankareista olevan nykyään ihanteeksi sen enempää nuorille miehille kuin kokonaiselle kansakunnalle. Entä sitten Runebergin antama naismalli! Ihan hirveätä. Suuri ihmettelyn aiheeni on, miksi ilmeisen valistuneeksi ja lahjakkaaksi tiedetty vaimo Fredrika jaksoi sietää tätä narsistista puolisoaan. Mutta on hyvä muistaa, että tuohon aikaan oli lähes mahdoton ratkaista toimimatontakaan avioliittoa muuten kuin sopeutumalla ja luovimalla, pitämällä julkisivu. Vahvat naiset selvisivät, heikommat päätyivät mielisairaalaan tai itsemurhaan. Voisi melkein ajatella, että nykyaikaan siirrettyinä Johan Ludvig ja Fredrika olisivat kuin Märta ja HenrikTikkanen. Molemmat olisivat voineet toteuttaa itseään lahjakkaina kirjailijoina, mutta ilman, että toinen jättää toisen täysin varjoonsa, palvelijaksi ja hiljaiseksi kulissin ylläpitäjäksi. Hyvä Märta, sympatiaa Fredrika.

Tänä vuonna juhlitaan myös toista suurta kansakunnan identiteetin luojaa ja sankarimyytin takojaa Sibeliusta. Hänkään ei ollut kaikkein helpoin ja turvallisin suurperheen isä ja aviopuoliso. Myös hänen vahvalla ja lahjakkaalla vaimollaan oli ratkaiseva osuus siinä, että meillä on Sibeliuksen hengentuotteet nautittavina. Olen varma, että ilman Ainoa Jean olisi polttanut itsensä loppuun jo varhaisessa vaiheessa. Jos tämä pariskunta eläisi nykyajassa, olisi hyvin mahdollista että Aino miehensä pitkiksi ja kosteiksi venyneitten poissaolojen ja ainaisessa rahapulassa kitkuttelun uuvuttamana olisi pakannut laukkunsa ja lähtenyt.

Kansakunnan kaapinpäälle kohotetut sankaritkin ovat ihan keskinkertaisia, tai jopa huonoja ihmisiä joillakin elämän alueilla. Virheettömiä sankareita ei oikeasti ole olemassakaan. Miksi sitten Aino ja Fredrika kestivät vaikeassa roolissaan vaimona ja muusana, mutta niin useat nykynaiset eivät voisi kuvitellakaan elämää tuollaisissa raameissa. Maailma on muuttunut, niin että naisen ei enää tarvitse uhrautua koko sielullaan ja ruumiillaan palvelemaan miestä, johon nuorena on palavasti rakastunut ja jolle on luvannut rakkautta aina kuolemaan asti.Voi olla, että nykyään erotaan, vaikka pieni määrä alkuperäistä rakkautta ja ymmärrystä kumppanin nerouteen olisikin jäljellä, mutta jos elämä ilman neroa kuitenkin olisi helpompaa omalle ja lasten  hyvinvoinnille. Harva nykynainen kai jaksaa ajatella, että omaa elämäntuskaansa ja nerouttaan pullonpohjasta tai huumeista etsivä nuori aviomies vielä kerran on koko kansan idoli, lipunnostolla arvostettava , kunhan vain jaksan vielä tämän ja tämän reissun ja uuden muusan löytymisen.