Ihmisellä on kai tarve rytmitellä ajanjaksoja.Meillä on viikot ja kuukaudet, vuodenajat, vuodet ja vuosikymmenet. Mahtaako semmoista erakkoa tai elämän eksentrikkoa juuri olla, joka ei jollain lailla pyrkisi mittaamaan aikaa ja jäsentämään sitä erilaisiin jaksoihin.
Lapsen ajantaju on kovin toisenlainen kuin vanhan ihmisen. Lapsena viikko voi tuntua toivottoman pitkältä ajalta,varsinkin, jos sen lopussa oli jotain tosi mukavaa odotettavissa. Nykyään viikkoni tuntuu kutistuneen muutamaksi päiväksi. Viikko on tuskin päässyt alkuun kun jo huomenna on perjantai. Mihin jäivät keskiviikko ja torstai? Hyvin omituista. Puhumattakaan vuosista. Ennen ne tosiaan kestivät 365 päivää, mutta nykyään, jaa-a, ohi huristavat ja ykskaks vain huomaan, että vuosi mennyt. Hämmästyin tänäänkin, kun havaitsin päivämäärän: helmikuun 9. äitini syntymäpäivä. Viime vuonna tällä päiväyksellä naputtelin ensimmäisen blogitekstini, leikkimielellä ja ikäänkuin kunnioittaakseni äitini syntymäpäivää vähän pitempään häntä ajattelemalla. Innostuinkin asiasta sen verran, että monena muunakin päivänä tuli naputeltua julki ajatuksiani, tunnelmiani ja pieniä arjen sattumuksia. (Jos jotakuta vaikka huvittaisi lukea ?????) Yhtäkkiä ja täysin yllättäen tässä vuoden päivien kuluessa onkin syntynyt 85 juttua! Kaikkiin olen huvikseni keksinyt poimia kevyen assosiaation ja pikaintuition seulalla kuvan lukemattomien piirroskuvieni tai akvarellieni joukosta. Itse olen aina nähnyt kuvan lisäävän pienen lisämausteen juttuuni.
Kuluneen vuoden odotetuin ja merkittävin tapahtuma oli tietenkin suloisen lapsenlapseni syntymä. Hänestä on riittänyt sisältöä ja iloa jokaiseen päivään ja itseoikeutetusti hän on hypännyt mukaan moneen juttuuni. Viikonloppuna minulla oli suuri ilo huomata, millaisin jättiaskelin hän taaskin on oppinut uutta sen runsaan kuukauden aikana, jolloin en ollut häntä nähnyt. Onneksi mummu ja mummula tuntuivat hänestä ilmeisen tutuilta.
Mutta mitä ihmettä pikkuneidin silmät nyt nappasivatkaan mummulan olohuoneen seinältä heti sisääntultua? Joku omituinen, isokokoinen möhkäle, johon hän ei kai ennen ollut kiinnittänyt huomiotaan. Mikä mainio laite, sehän vilkuttaa minulle! Hei hei, hei hei. Irina alkaa vimmatusti vilkuttaa seinäkellon heiluvalle heilurille ja naama leviää hymyilemään kellon naamalle. Kylläpä onkin kiva tuommoinen vilkuttava kello. Ei kodin seinällä oleva suuri moderni kello osaa vilkuttaa. Aina kun Irina jonkun aikuisen sylissä keikkuen sivuuttaa vanhan kelloni, hän innostuu vilkuttamaan sille molemmin käsin.
Tässä kohdassa pitää ehdottomasti palata taas muistamaan Mammaa, päivän syntymäpäiväsankaria, Irinan isoisoäitiä. Kun mamma täytti 90 vuotta, hän vanhainkodissa väsyneenä juhlistaan sänkyynsä taas päästyään sanoa "töksäytti" minulle:"Ja hae se kello ittelles, se tullee sulle". Mikä kello, äimistelin minä, kun en yhtään tajunnut, että juuri siinä hetkessä oli pikainen perinnönjaon paikka ja huoli vanhasta seinäkellosta tyhjilleen jääneen kodin seinällä. En silloinkaan, kuten niin usein, heti totellut äitiä. Vasta äidin kuoltua suostuin, ja oikeastaan vieläkin aika vastahakoisesti, tuomaan isän ja äidin nuorena kihlaparina hankkiman suuren ruskean seinäkellon kotiini omalle seinälleni. Minusta se ei ollut erityisen kaunis, eikä yhtään tarpeellinen kapine kotiini sijoitettavaksi.
Mutta mieli voi muuttua. Nykyään se on minulle tosi tärkeä ja rakas. Jos se ehtii pysähtyä, kun ei ole vedetty ajoissa, tuntuu kuin kotini ei oikein hengittäisi. Ja nyt, Irinan iloisen kellolle hymyilyn ja vilkuttelun jälkeen, joka sattui sopivasti mamman syntymäpäivään, sille tuli uusi juhlava ja hilpeä lisämaku ja uusi tehtävä. Irina liittyi nyt itseoikeutettuna täysivaltaisena uutena jäsenenä meidän perheen "naiskellokkaisiin". Seinäkellorumilus on nyt Mamman, minun ja Irinan oma raksuttaja. Kunpa se jaksaisi mitata aikaa vielä seuraavat pari-kolmekymmentä vuotta ja vilkuttaa heilurillaan seuraavallekin lenkille naisten ketjussa. Piankos tuommoinen aika taas on hupsahtanut............
Hyvää syntymäpäivää, mamma . 09.02.1912
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti