En muista mitään kengistä, joita olen pikkulapsi-iässä käyttänyt, mikä saattaa olla pelkästään hyvä asia, kun hahmotan ajankohdan ja perheeni elämäntilanteen. Toki tiedän, etten ole ollut kenkiä vailla niinkuin köyhät lapset vielä muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin. Ensimmäiset omat jalkineet, joista minulla on selvä muistijälki, ovat talvijalkineet numeroa 32. Niissä oli hyvät kumipohjat ja varsinainen kenkäosa oli punaista nahkaa.Tähän teräosaan kiinnittyi paksusta punaisesta huovasta muotoiltu varsi. Yläreunassa oli taas viimeistelynä kaitale nappanahkaa ja varren keskellä edessä roikkui hauskasti heilahteleva nahkatupsu. Ne olivat hienot saapikkaat, mutta oikeastaan aika suuret aluksi. Ei ollut suotavaa, että ne jäisivät kovin pian pieniksi nopeasti kasvaville jaloilleni. Mutta en ollut kyllä ilahtunut, kun kävi ilmi, että minua seitsemän vuotta vanhempi isosiskonikin sai ne mahtumaan jalkaansa. En ole ihan varma muistanko oikein vai olenko vain kuvitellut tapahtuman, että siskoni olisi lainannut niitä jollekin elokuvareissulleen. Hän oli lähes kahdenkymmenen, mutta hänellä oli todella pikkuiset jalat ja pienihän hän oli toki muutenkin.Minä taas ennemminkin ikäisekseni tosi iso tyttö.
No, muistan myös, että kyllä minäkin vuorostani vuosia myöhemmin käytin hänen punaisia ranskankorkoisia tanssikenkiään muutamia iltoja ensimmäisiä kertoja lavatansseihin päästyäni. Ne puristivat ihan hirveästi, varpaat olivat sykkyrässä koko illan. Mutta mitäpä ei epävarma teini-ikäinen yrittäisi kestää, ollakseen viehättävä ja yhtä hyvä kuin muut. Jalkani olivat varmaan jo pari numeroa suuremmat kuin ne avokkaat numeroa 35. En saanut varpaitten vääntelystä kuitenkaan vaivaisenluita, onneksi, niinkuin joskus on väitetty käyvän liian kapeita kenkiä käyttäville.
Lukioluokilla olin jo saanut muutamia ihan omiakin kauniita avokkaita ,joissa oli muodin vaatimat pienet, kapeat korot ja ylipitkät suipot kärjet. Muistan ainakin mustat kiiltonahkaiset ja toiset valkoiset. Ne kelpasivat vielä lakkiaispukuni kanssa. Talvijalkineet ( ei monot) olivat niinikään aika suippokärkiset ruskeat nilkkakengät, eivät kovin lämpimät ,eivätkä muutenkaan käytännölliset maalaistalvessa. Taisin olla jo silloin turhamainen nuori nainen.
Kun sitten aloin ansaita vähän omaa rahaa, ostin uusia ja ilmiselvästi turhamaisia jalkineita. Esimerkiksi lopettaessani työt opiskelukesänä 1964 ruotsinlaivalla, ostin ennen kotiin palaamista Tukholmasta kahdet tummansiniset kengät ja hienon samanvärisen nahkalaukun. Mikään näistä ostoksista ei ollut järkevä seuraavaa opiskeluvuotta ajatellen. Mutta kengät olivat niin hienoja, kertakaikkiaan tyylikkäitä ja haluttavia, puhumattakaan sinisestä nahkalaulusta. Sillä ei ollut tarkoitus kantaa koulukirjoja! Kuka nyt voisi aina olla järkevä, kun on kaksikymppinen ja ensimmäistä kertaa taskussa hiukan ylimääräistä rahaa ja seikkailee valtavassa tavarataivaassa. En minä ainakaan.
Ensimmäinen varsinainen työvuosi Parikkalan mannerilmastossa ja viikkojen superpakkasissa toi tietoisuuteen ihan erilaisen talven ja sen vaatimat erilaiset varusteet. En tarjennut enää kepsutella pakkassäässä pienillä valkoisilla talvisaapikkaillani, jotka muistuttivat kaunoluistimen kenkäosaa, mutta eivät olleet riittävän lämpimät. Minun oli nöyrryttävä (Kaisan esimerkkiä viiveellä seuraten) ostamaan kunnon huopatossut. Aluksi nauroin ja pilkkasin niitä, mutta paleleminen sai järjen voittamaan ja hylkäämään turhan hienosteluhalun. Mutta vain vähäksi aikaa. Jo seuraavana vuonna olin taas hienosteleva kaupunkilainen lady, joka halusi olla ajan hengessä ja vetää sääriinsä korkeakorkoiset ja tiukkavartiset Palmroth-saapikkaat, kalleimmat ja muodikkaimmat mitä Imatran kaupoista löytyi. Oli myös ihanaa kävellä kadulla mahdollisimman pitkään syksyllä ja varhain keväällä puolikorkeissa avokkaissa, ruskeissa ja mustissa kotimaisten kenkätehtaitten linjakkaissa luomuksissa. Tanssi-illat Valtionhotellissa vaativat yhä uusia ihanan virtaviivaisia, korkeakorkoisia Palmroth-avokkaita. Niillä hän oli tullut kuuluisaksi ulkomaita myöten. Onneksi palkka riitti. Eikä enää epäilystäkään olinko liian turhamainen, suorastaan kenkäfriikki.
Koska olen nyt elämänjuoksuni loppusuoralla, on muistissani menneiltä vuosikymmeniltä aivan mahdoton määrä kauniita ja usein turhan kalliitakin kenkiä ja saapikkaita, joissa olen kulkea kopsutellut ja kokenut mielihyvää. Muodikkaita, korkealaatuisia useimmiten suomalaisia jalkineita, pehmeätä nappaa, mokkaa, käärmeennahkaa, lakeeria, läppiä ja remmejä, kenkiä kaikissa mahdollisissa väreissä, korkeita ja matalia, sandaaleja sekä kävelykenkiä. Jos ne panisi riviin peräkkäin, parin toisensa jälkeen, en uskalla arvaillakaan kuinka pitkä rivi siitä tulisi. Huh! Mihin ne kaikki ovat "kävelleet", mietin nyt, enkä pysty ollenkaan ymmärtämään. En käsitä yhtään mihin ne joutuivat käytöstä pois jätettyinä. Ainoatakaan paria en ole käyttänyt niin loppuun, että ne olisivat ihan hajonneina päätyneet roskalaatikkoon. Minne sitten, missä ihmeessä on kaikkien kauniitten puoliksikäyttämieni kenkien hautausmaa? Kirpputorejakaan ei ole ollut kuin vasta viime vuosikymmeninä. En muista ikinä laittaneeni hyviä kenkiä suoraan roskikseen. Tämä on outo muistikatkos.Sama muistamattomuuden ongelma koskee toki myös loputonta määrää mekkoja ja puseroita, takkeja ja päähineitä. Miten niistä pääsin eroon, sillä ei niitä ole tallessa,vaikka muistan ne oikein hyvin. Voisin perustaa ihanien vintage -tavaroitten myymälän, jos "keksisin", missä ne luuraavat!
Nykyäänkin kengät kiinnostavat ja kiihdyttävät mieltäni. Ei enää muodikkuus, ei viimeisimmät trendit tai huppumerkit. En haaveile Minna Parikan söpöjen pupukenkien, saati tuhansien eurojen
"manolojen" omistamisesta. Haaveilen kengistä, jotka olisivat riittävän leveät ja mahtuisivat puristamatta turvonneisiin jalkoihini! Ja silti näyttäisivät kauniilta ja siroilta. Haaveilen kengistä, jotka olisivat hinnaltaan edulliset, kestävät, kauniit ja puristamattomat. Ne ohjaisivat jalkani asentoa pysymään terveellisenä,mutta ennenkaikkea ne saisivat "mieleni ylvääksi ja käyntini kepeäksi", kuten lupaa ENSI-kengän mainoskirje vuodelta 1948. Kun ihan kaikkina päivinä ei voi tepastella paljasjaloinkaan. Useimpina kyllä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti