Koirista parhaat

Kirjoitin eilen, etten oikeastaan ole mikään koiraihminen, mutten missään tapauksessa myöskään koiravihaaja . Suhteeni on pidättyvä, mutta arvostava. Muutama koirayksilö on kumminkin elämäni varrella saanut sulatetuksi sydäntäni sen verran, että olen suorastaan tuntenut hellyyttä ja kiintymystä näihin harvoihin lajinsa edustajiin. Mikään niistä ei ole kuulunut  perheeseeni, mutta tilanteet ovat olleet otolliset tulla lähemmin tutuiksi.
Veljeni on hyvin eläinrakas.Perheemme pitkäikäinen kissa, Kirre, oli kaikkien meidän ikioma perheenjäsen, mutta jos Kirreltä olisi kysytty, hän olisi taatusti kertonut välittävänsä eniten veljestäni . Tunteensa se paljasti olemalla sykertyneenä johonkin mutkaan veljeni vartalolla aina kun siihen vain oli mahdollisuus.Kun veli sitten muutti pois kotoa, kissa sai tyytyä meihin muihin talossa asujiin.

Kirre,joka saavutti kunnioitettavan 18 vuoden iän    
piirros tietokoneen hiirellä  n .2009

Perheellisenä miehenä veli ei kuitenkaan hankkinut omaa  kissaa, niinkuin olisi voinut luulla,vaan valinta on aina ollut koira, ensin suuri musta rottweiler, sitten saksanpaimenkoira ja oikeastaan vaimon koira walesin corgi Rolle.Tämä viehättävä lyllerö valloitti itselleen erityissijan mielessäni  kaikkien koirien joukosta. En yhtään ihmettele, että Englannin kuningatar on omistanut näitä älykkäitä ja hellyttäviä koiria toisen toisensa jälkeen koko elämänsä ajan. Niin varmaan olisin  minäkin, jos olisin sattunut syntymään kuninkaalliseksi ja mieluusti juuri Englantiin, joka on ehkä  yksi maailman eläinrakkaimpien ihmisten maa.

Kun veljen perhe joskus tarvitsi babysitteriä Rollelle, minulla oli ilo hoitaa homma. Joskus vain päivä, joskus muutama päivä . Elämä Rollen kaverina oli ihanan verkkaisia kävelyretkiä ja mukavaa yhteistä rupattelua koiran kielellä. Ymmärsimme toisiamme mainiosti, mikä on ihme, sillä en oikeastaan puhu koiraa.Kun Rollen sitten iäkkäänä oli aika siirtyä koirien taivaaseen, kaipasin sitä aidosti, minäkin, vaikka olin vain etätäti.

Kesti aikansa, että veljeni ja vaimonsa olivat surunsa surreet ja valmiit hankkimaan vielä uuden koiran. Se tapahtui kovin yllättäen äkillisen ihastuksen seurauksena. He menivät käymään löytöeläinten tarhaan. Siellä isokokoinen nuori sekarotuinen katsoi Mallaa silmiin niin anovasti ja hellyttävästi : ota minut kotiisi.Ja varmemmaksi vakuudeksi se  vielä näytti ikäänkuin tunnistavan nimensä, kun veljeni jostain mielijohteesta sanoi sille: Bella. Alea jacta est, arpa on heitetty. Bella muutti heille . Sen kohtalo jää epäselväksi: mistä se tulee, mitä se  on kokenut, miksi se on välillä suuri valtavasti pelkäävä raukka? Sillä on korvassa tunnistussiru, mutta tietoja ei löydy suomalaisesta tietokannasta. Ilmeisesti se on kovia kokenut maahanmuuttaja.

Toinen pysyvän sijan sydämessäni saanut koira on myöskin jo kuollut . Se oli haalean kellervä karvainen pölyhuisku, vehnäterrieri Tessa. Tunsin Tessan jo hassunkurisesta pennusta aina vanhaksi jo sairaaksi ystävälliseksi olennoksi . Vietin myös Tessan kanssa muutamia yhteisiä hoitojaksoja kahdestaan. Eräs tämmöinen ei koskaan unohdu, sillä silloin Tessa osoitti minulle kuinka viisas koira voi olla aistimaan sitä hoitavan ihmisen kivun ja hädän . Sattui niin, että sain ankaran jalkakivun eräänä yönä, kun Tessa oli luonani. Koko yön se valvoi sänkyni lähellä ja tarkkaili huolestuneena miten yritin nukkua kivuliaana pikku unenpätkiä. Aina kun heräsin kivun takia ja peloissani, kohtasin vieressäni Tessan surullisen valppaat silmät. Muina öinä se ei koskaan ollut edes samassa huoneessa kanssani. Seuraavana yönä, kun olin saanut lääkityksen kipuuni,Tessa huomasi tilanteen turvalliseksi.Se nukkui  nyt sikeästi kuin tukki  koko yön olohuoneen sohvalla.Koko sen olemus kertoi :olen  tämän ansainnut, älä häiritse, älä häädä pois sohvalta.Niin se olikin ja sai jäädä sohvalle.

Tessan kanssa olimme  hänen emäntänsä  ja minä olleet monilla  yhteisillä kesälomareissuilla ympäri Suomea ja saaneet  monia hienoja muistoja. Automatkoilla Tessakin olisi halunnut istua sylissäni etupenkillä nenä kohden uusia näkymiä.Valitettavasti se oli liian kuuma ja karvainen sylivauvana pidettäväksi, vaikka olikin hellä ja sympaattinen.
 Kun Tessa oli viimeisen kerran luonani hoidossa , se oli jo kovin sairas.Pelkäsin sen kuolevan luonani. Onneksi niin ei käynyt.  Se sai nukkua pois ihan rauhallisesti oman kotinsa keittiön lattialla eräänä yönä . Ilmeisesti jopa ilman suurempaa tuskaa, koska kukaan ei kuullut mitään . Aamulla se oli poissa.Kaipasin myös Tessaa, kuten läheistä kaivataan.

Ehkä minussa kumminkin on ripaus koiraihmistä , mutta en vain ole saanut kunnolla tilaisuutta kehittyä täyteen mittaani.

Tessa, viisas karvaturri  akvarelli n. vuosi 2009