Kun olin pikkutyttö maalla, perheeseemme kuului ihmisjäsenten lisäksi kaksi nimen omistavaa ja arvonsa tuntevaa ja arvonsa kaikin puolin ansainnutta eläinjäsentä, kissamme Kirre ja lehmä nimeltään Lumikki. Joskus oli myös muutama kana ja alati vaihtuvia sikoja, mutta ne eivät olleet persoonia, eivätkä siis perheenjäseniä. Lähin koira oli naapurin suomenpystykorva Nalle.
Tästä naapurin Nallesta on muistissani semmoinen kunnioitettava seikka, ettei se koskaan esittänyt mitään kissa-koira-kohtausta meidän Kirremme lähelle joutuessaan.Ne käyttäytyivät ihan tyynesti kuten kunnon naapurit toistensa reviirille osuessaan. Siihen aikaan oli vielä mahdollista antaa kotieläinten käyskennellä irrallaan kotiympäristössään.Vain lähestyvä ukonilma sai Nallen pois tolaltaan.Silloin se jo hyvissä ajoin piiloutui kotitalonsa alle kivien välistä ryömien. Siellä se pysytteli hiljaa ulisten kunnes ukkonen oli kokonaan ohi. Minun suhteeni Nalleen oli etäisen kunnioittava. En muista erityisemmin edes rapsutelleeni sitä. Nalle oli Nalle, hieno koira, joka eli hyvin vanhaksi kuten myös meidän Kirre.
Ensimmäisen kerran jouduin tekemään läheisempää tuttavuutta koiraan vasta kun toimin kesätyttönä saaristossa. Isäntäperheelläni oli keskikokoinen musta villakoira.Tähänkin sinänsä söpöön hännänheiluttajaan suhteeni säilyi koko kesän ajan jokseenkin viileänä .Tottakai jo toimeni perheessä edellytti minulta koiran tarpeista huolehtimista. Lähes joka aamu keitin sille pienen annoksen löysää kaurapuuroa, johon sekoitin jauhelihaa. Joskus jauheliha tuoksahti minun nenääni tympeän pilaantuneelta, koska ei ollut jääkaappia. Sitä yritettiin saada pysymään syötävänä maahan upotetussa tynnyrikellarissa. Koska koira suostui syömään sen, sanoin sille hiljaa korvaan jupisten: sinä olet tyhmä rakki, etkä mikään hieno puudeli, kun syöt tämmöistä moskaa. Se vain katsoi pää kallellaan minua silmiin ja nuolaisi kättäni.
Kun perheen herrasväki oli poissa, minun piti nukkua tyttären ja koiran kanssa paronin ja paronittaren vuoteissa, ikäänkuin turvaa tarjoten. En pitänyt ollenkaan, että tämä musta villakasa nukkui jaloissani, mutta minkäs teit. Palkollinen sopeutuu. Ja ihme kyllä koira suhtautui minuun kiltisti, vaikka tunteeni sitä kohtaan olivat vain muodolliset, ei koskaaan oikein rakastavat.
Seuraavakin läheisempi koiratuttavuus oli musta villakoira, nimeltään Apo.Se oli yläkerrassamme asuvan ystäväperheemme laulava lemmikki. Apo nimittäin viritti kimeän laulusession niin pian kuin hänen emäntänsä alkoi urkuharmonilla harjoitella koulun aamuhartausvirttä.Usein harjoittelu oli pakko jättää lyhyeksi, sillä tämä Callas lisäsi volyymiä mikäli soitto kesti liian pitkään. Apolla oli valitettavasti jonkunlainen luonnehäiriö, niin että joskus oli nopeasti pantava kädet selän taakse, jos olin innostunut liian tehokkaasti viittilöimään puhuessani. Käsien heiluttelu laukaisi Apossa liiallisen kiihtymyksen ja se oli valmis näykkäisemään vaarallisesti.
Apon isäntäperhe rakensi kauniin uuden omakotitalon. Menimme ensimmäistä kertaa käymään parin ystäväni kanssa ja veimme tuliaisina kuohuviinipullon. Ihmiset skoolasivat onnellisina uudelle kodille onnea toivotellen. Silloin joku (älytön vieras kai??) keksi, että Aponkin pitää osallistua iloon. Sille laitettiin pienen pieni loraus tätä juhlajuomaa kippoonsa. Sen se vetäisi vatsaansa yhdellä kielensä lurpsauksella. Mutta voi onnetonta. Sen aineenvaihdunta ei ollut sopiva vähäistäkään alkoholia varten.Hetkessä se alkoi reuhata humalassa mattoja rullalle, viskellä päätään ja korviaan ja liukastella tassuillaan. Pelästyimme ja huolestuimme sen hyvinvoinnista. Kestäisikö se raukka humalansa vai kävisikö sille tosi huonosti?Onneksi humalatila muuttui pian sikeäksi nukkumiseksi ja unesta selvittyään se oli taas tavallinen Apo-koira. Me ihmiset häpesimme ajattelemattomuuttamme.
Vielä kolmaskin minulle läheiseksi käynyt koira oli musta puudeli, mutta nyt pienin mahdollinen. Se oli hyvän ystäni minipieni Veera, jonka hän hankki itselleen korvaamaan lasta. Minä olin saanut poikani. Ystäväni oli kannustava ja hyvä tuki minulle odotusaikanani. Silti hänelle oli rankkaa hyväksyä tosiasia, ettei hän koskaan itse saanut tulla äidiksi. En unohda hänen tuskaista itkuaan, kun hän kuullessaan minun odotuksestani sanoi: "epistä, että toisella vatsassa kasvaa vauva, mutta toisella vain syöpä!"Sillä hän oli jo pitkään kärsinyt ankarista syöpäkivuista maksassaan. Kun sitten pojallani oli ristiäiset, ystäväni oli pakko hankkia pieni villakoira juuri samana päivänä se kennelistä noutaen. Myöhemmin hän jo jaksoi nauraa omalle lapsellisuudelleen. Samoin hän laski leikkiä, kuinka hän aluksi yritti kilpailla kanssani. Esimerkiksi kun kerroin lapsen oppineen jotain uutta, vaikkapa istumaan tai ryömimään, hän kuittasi tiedon kertomalla jotain koiransa fiksuudesta. Hän sanoi, että siihen asti kaikki näytti lupaavalta kunnes oli pakko myöntää, ettei Veera koskaan oppinut puhumaan. Se kyllä ymmärsi puhetta, mutta pysyi koirana, ilman sanoja.Tämän koiran osana oli antaa emännälleen voimia ja rakkautta koko hänen pitkän sairastelunsa ajan. Lopulta sekä emännän, että lemmikin voimat uupuivat. Kaisan kuolemaa seuranneena päivänä Veera sai armokuoleman , sillä sekin oli ollut jo pitkään "kuolemansairas". Kaksi sitkeätä ja toisilleen kallisarvoista kumppania, yhdessä elämässä ja kuolemassa.
Poikani kasvettua hänelle, kuten niin monille lapsille, tuli halu saada lemmikkieläin. Hän alkoi puhua, että haluaisi saada oman koiran. Hän oli varma, että osaisi ja jaksaisi hoitaa sen ihan itse. Ymmärsin toiveen, mutta tiesin myös eläimen hankintaan liittyvän ison vastuun. Jos eläimen hankkii, siitä on pidettävä huolta koko sen elinajan, joka ikisenä päivänä. Myös silloin kun itse on väsynyt tai sairas, eikä jaksaisi tai ehtisi. Olin sitä mieltä, etteivät meidän edellytyksemme oikein puoltaneet koiran hankkimista. Kerroin, kuinka rankkaa jo sen ulkoiluttaminen useita kertoja vuorokaudessa ja kaikilla säillä tulisi olemaan. Ja kuinka se saattaisi itkeä yksin kotona koko pitkän päivän. Lopullisesti hänelle selvisi, ettei meistä ehkä olisi koiran omistajiksi, kun kerroin erään kokeneen tuttavani neuvoman testin.Voit ottaa koiran jos selviät tästä testistä: pane kaksikymmentä kostutettua Helsingin Sanomaa muovipussiin. Sido pussi tiukaksi paketiksi ja kiinnitä siihen koiranremmi tukevasti kiinni. Joka aamu ja ilta kahden viikon ajan vedät tätä ympäri taloyhtiön ulkoreunaa kiertävää polkua, olipa ilma mikä tahansa. Jos vielä senkin jälkeen tuntuu ihanalta ajatukselta tämä lenkkeily, voit ehkä olla sopiva koiran omistajaksi. Nimittäin huonolla ilmalla koira on yhtä "raskaasti" vedettävä lenkille kuin tuo kuollut lehtikassi. Poika ymmärsi ja sanoi, että ehkä emme sentään ota koiraa. Sen sijaan hankimme akvaarion.
"Akvaariossa" piirros tietokoneen hiirellä 2014
minulla olisi koira ja minun olisi pakko lähteä koirani kanssa ulos . Mutta ymmärrän,että en jaksaisi hoitaa koiraani vuorokauden jokaisena hetkenä kaikkina vuoden päivinä.En jaksaisi sitä vastuuta, ja pahinta varmaan olisi jonakin päivänä luopua rakkaaksi käyneestä kumppanista . Ei, minulla ei koskaan tule olemaan omaa koiraa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti