Uudet ruokasuositukset, vanhat mieltymykset, ja muistimatkat

Viimeaikoina on ollut paljon puhetta hyvistä ja terveellisistä ruokailutottumuksista. Olemme saaneet hivenen uudistetut yleiset ruokasuositukset. Mitään ratkaisevasti erilaista en niissä kumminkaan ole huomannut. Edelleenkin olisi  syytä vältellä liiallista kovien, eläinperäisten rasvojen ja  tyhjien hiilihydraattien saantia. Liiallinen suola ja sokeri tappavat. Punaisen lihan syöntiä pitäisi vähentää useammastakin syystä. Ja varsinkin ikäihmisten, kuten minun, olisi hyvä syödä kalaa monta kertaa viikossa.

Minä pidän kalaruuista. Silti syön aivan liian harvoin kalaa. Syitä on monia. Ensinnäkin  tuoreen kalan saannin vaikeus ja sen  kallis hinta. Kala pilaantuu kovin herkästi, joten pyynnin ja ruuaksi valmistamisen välinen aika tahtoo kohdallani joskus venähtaa liian pitkäksi, koska käyn kaupassa usein vain kerran viikossa. Halvinta tuoretta kalaa on joko kirjolohi tai ns.norjanlohi. Olen hivenen kyllästynyt molempiin.

Silakkaa pidetään hyvänä ja suositeltavana ruokakalana. Tykkäänkin silakasta monessa muodossa, mutta toisaalta silakka kyllä  palauttaa  mieleeni myös monia vähemmän hohdokkaita ruokamuistoja elämäni varrelta. Lapsena Somerolla silakkaan tutustuin  tuoreena, jättimäisenä lemuavana ja minua iljettävänä pakettina, jonka kimppuun minun oli määrä iskeä tassuni perkaushommiin. En voinut sietää silakan perkausta . En pitänyt tuoksusta, en pitänyt veristen ruotojen ja sisäelinten möhnäisestä liukkaudesta sormissani. Ja kaikkein hirveintä oli, että joskus paketissa piileksi silakoitten seassa myös muita pieniä mereneläviä, siiroja, pienen ravun tai hämähäkin  näköisiä ötököitä. Tunsin sairaalloista inhoa, halua oksentaa. Muistan erityisen selvästi erään tämmöisen perkaussession, jolloin itkin ja perkasin isän kiukun säestämänä . Kaloja oli ainakin kaksi kiloa! Olin ehkä 12 vuotias. Päätin vihata silakoita ( ja myös "sadistisia" vanhempiani) koko elämäni loppuun asti. Yleensä kiukkuni kuitenkin haalistui ruokapöydässä, kun äiti oli paistanut silakat ihanan rapsakoiksi. Ne eivät enää muistuttaneet niitä iljetyksiä, joita perkasin. Seuraavana päivänä kylmään etkkaliemeen säilöttyinä ne olivat, jos mahdollista, vieläkin parempia.

Joskus meillä syötiin myös savustettuja silakoita. Mutta siihen aikaan niitä nimitettiin kultakaloiksi. Ne olivat tuoreina tosi herkullisia, varsinkin jos äiti oli viitsinyt puhdistaa ne valmiiksi fileiksi, ettei tarvinnut sotata sormiaan. Näihin herkkuihin sain  yliannostuksen, kun eräänä kesänä aikuisena naisena osallistuin silloisen miesystäväni kalabisneksiin . Osakseni tuli sinä kesänä satojen silakkakilojen "tikuttaminen" niskastaan roikkumaan savustuskeppeihin. Työ oli puuduttavaa, kun piti seistä kumisaappaat jalassa hämärässä, viileähkössä varastohuoneessa ja ripustaa nopeasti yhä uusia ja uusia puuriukuja täyteen silakoita niskastaan naulaan iskettyinä odottamaan savustusuuniin päätymistä.Kolmen tunnin jälkeen olin aina  saanut tarpeekseni silakoista ja koko elämäntilanteesta, miehestäkin, - ainakin pariksi päiväksi.

 Silakka oli varmaa "saalista" sinä kesänä, kun lukiolaisena  toimin kesätyttönä Helsingin saaristossa eräässä aatelisperheessä. Saimme säännöllisesti kalaa naapurisaaren kalastajaperheeltä.Paronitar valmisti silakat useimmiten herkulliseksi tuoregraavatuksi alkuruuaksi, mikä oli minulle ennestään ihan  tuntematon valmistustapa.Elävänä muistissani on episodi, joka päättyi onnellisesti, vaikka oli aluksi aika katastrofi. Naapurihuvilassa oli kesäapulaisena Pirjo.Yhtenä päivänä hän  oli valmistelemassa perheelleen päivällistä portailla silakoita peraten .Kesken perkauksen hän kuuli puhelimen sisällä talossa soivan . Ja kas vain, palatessaan puhelimesta hän huomasi pesuvadin ja toisen astiansa typötyhjiksi. Poissa olivat niin peratut kuin perkaamattomat silakat. Lokeilla oli  ollut erikoistarjouspäivä. Pirjo tuli itkien meille kertomaan, ettei tiedä mistä nyt keksii ruokaa pian kotiin tulevalle perheelle. Paronitar heltyi ja pelasti  hänet pulasta luovuttamalla osan meidän kaloistammeVirtasten pöytään.

Nykyisin rakastan syödä valmiiksi muovirasioihin  säilöttyjä silakoita.Varsinkin Pyhämaalaisen kalastajan chili- tai lime-purjosilakoilla voisin elää vaikka joulusta juhannukseen. Lisäksi vain perunaa ja tummaa leipää ja herkkuhetki on siinä. Nämä eivät ole ihan halpoja silakkaruokia, myönnettäköön, mutta kyllä hintansa väärtit. Tänäänkin olen syönyt monen monta filettä perunan, munan ja tuoresalaatin kyydissä.Ystävättäreni kysyy saanko välillä  ilmaisia kalarasioita,  kun jaksan niin usein  mainostaa hänelle ja muillekin näitä  herkkuja!!! Eipä ole vielä bonuksia kertynyt.

"Tästä nyt soppa syntyy!"   tietokoneen hiirellä piirros vuodelta 2013