Lumisade, outo näky ja muistojen matka

Olemme eläneet hyvin outoa talvea ihan  tänne helmikuun lopulle asti . Kalenterin mukaan keskitalvi, mutta oman kokemukseni mukaan kevät .Alkuviikosta, kun aurinkokin vielä täydellä helolla tehosti tunnetta, olin valmis uskomaan kevään olevan jo käsillä. Pienet purot lirisivät, maa oli paljas, Aurajoki vapaa jäistä, silmut pulleita ja punervia. Puhumattakaan täydessä touhussa laulavista talitiaisista.Tosin niiden laulu ei enää yhtään muistuttanut vanhaa koululaulua: tahdon laulaa sulosuulla,sävelmän uuden tään: ti-ti-tyy,ti-ti-tyy, titityyy....mutta tämähän nyt on tiedetty jo kauan, laulu on lyhennetty, modernisoitu,tity, mutta kertoo silti keväästä.

Mutta mitä nyt oikein on tapahtumassa? Katson ulos ikkunastani ja näen,että maisema hyvää vauhtia verhoutuu valkoiseen. Pyryttää, ihan oikeasti pyryttää.Tuleeko siis sittenkin vielä  luminen talvi tänne Lounais-Suomeenkin ? Kun jo olemme saaneet kuulla, että allergikot voivat saada oireita pähkinäpensaan kukkimisen johdosta, kun jo on nähty ensimmäiset leskenlehdet kukassa. Nytkö sittenkin saamme talven ja lumen!

Suhteeni lumiseen talveen on muuttunut vanhenemisen myötä . En oikeastaan ole yhtään surrut lumen puuttumista. Ehkä sen verran, että olisi ollut mukava viedä pari pölyisintä villamattoani ulos hangelle kirkastumaan, saamaan  virkistävä ja kaunistava lumipesu jonakin sopivana pakkaspäivänä, kun olisin tuntenut itseni kyllin energiseksi .Vain etäisesti olen viitsinyt ajatella sympatialla kaikkia niitä lapsia ja reippaita aikuisia, jotka ovat pettyneinä katselleet talviurheiluvälineittensä seisovan varastossa  toimettomina.

Mutta, kun tässä katselen pyryn vain jatkuvan, eikö jo ala mieleeni nousta kuvia helmikuun päivistä. Silloin kotini järverantatöyräässä oli mahtavat, valtameren jättiaaltojen muotoiset hyllyköt tuiskunnutta lunta. Oli ihana kahlata umpihankea alas järven jään tasalle ja sieltä alhaaltapäin alkaa kaivaa tunneleita, kuin roomalaisten katakombeja noihin polveileviin lumiräystäisiin. Voi saada aikaan metrien pituisen hohtavan onkalon, kuin valkoisen marmorilinnan. Ei haitannut yhtään, että vaatteet kastuivat vähitellen ihan kokonaan. Ja millaiset vaatteet.! Jospa vain olisikin ollut nykylasten upeista materiaaleista valmistettuja, keveitä, mutta silti kosteutta sietäviä haalareita ja toppapukuja, hanskoja ja kypäriä.Vaan kun ei ollut, ei sinne päinkään..Hiihtohousuni  (!!!!), hassu jo nimenä, olivat joltain vanhemmilta sukulaisilta peritystä paksusta kankaasta ommellut pönäkät, pussittavat ja märkänä kankeaksi jäätyvät kapineet, jotka olivat lähes mahdottomat sekä pukiessa että riisuttaessa. Ja niiden ja saappaan ( monon?) väliin syntyi helposti rako, josta lunta tunkeutui  paljaaseen nilkkaan asti jäätyväksi kivikovaksi rantuksi.Villaiset kintaat muuttuivat raskaiksi möykyiksi.Niissä roikkui satoja  pieniä ryytyneitä jääpalleroita. Mutta näiden vaatteitten sisällä höyrysi lämmin into ja halu jatkaa ja jatkaa, vaikka ilta jo alkoi tulla. Posket olivat kuin outoa punaista posliinia, kuumat ja piukeat. Voin selvästi aistia vieläkin tuommoisen talvisen olon. Ja se olo on hyvä, kirkas ja virkeä.

Pikkusisko talvitamineissaan kotipihassa,pieni kamerakuva 1953 ,josta tehty piirros "hiirellä"

Huvittavaa kyllä, muistan meidän ystäväni Kaisan kanssa riehaantuneen tämmöisestä vielä kun olimme  jo kovin aikuisia ja kaupunkilaisia opettajiksi opiskelevia nuoria naisia. Olimme menneet hiihtolomaviikolla minun kotiini maalle. Tarkoitus oli hiihtää paljon ja hankkia kunnon rusketus talvikalpeaan naamaan. Mutta harmittavasti alkoikin olla lähes mahdoton hiihtää, koska tuli suojasäätä ja sukset paakkuuntuivat. Mutta olikin loistomahdollisuus tehdä lumiluolia. Palauduimme takaisin lapsuuteen niin voimallisesti, että kastuimme litimäriksi, kuin pahaiset pennut. Suurempi harmi  kuitenkin oli, että möyrytessämme lumessa oli lehmämme Lumikin hetki koittanut ja hän oli pullauttanut maailmaan suloisen pitkäkinttuisen vasikkansa. Vain jälkeiset roikkuivat sen peräpäästä, kun ehdimme navettaan. Ja me kun olisimme välttämättä halunneet olla mukana syntymisen ihmettä todistamassa. Ajoituksemme petti, tai ilmeisesti Lumikki tunsi olojen riittävästi rauhoittuneen navetassa vasta, kun me avuttomat ja turhat kätilöt olimme unohtaneet kyttäyksemme, höperöt kannustuspuheemme ja jättäneet sen rauhaan. Olimme näet päivystäneet ja odottaneet poikimistapahtumaa koko aamupäivän, kunnes sitten väsyimme ja lähdimme rinteeseen lumileikkiimme.

 Mikä ihana päivä muistin matkassa menneessä maailmassa, jota ei enää ole. Se on elävänä vain minun muistoissani . Kaikki muut siihen osallistuneet ovat jo poissa, niin eläimet kuin ihmiset . Silkkaa lapsellista  nostalgiaa, mutta tekee hyvää sielulleni!. Kiitos lumituisku tästä aikamatkasta, jonka nostit pintaan  jo lähes unohtuneesta menneestä.

Tuiskupäivän iltana

                            piirrokset koneen hiirellä  n 2009