Kelloni on niin sanottu amerikankello, noin vajaa 20 senttiä korkea metallista ja lasista valmistettu blokki. Sen naamapuolella on suorakaiteeseen upotettuna pyöreä kellotaulu ja takapuolella aukeneva ovi. Sivuseinät ovat lasia, josta näkyy kellon koneisto. Kellotaulun ympäristö on messingin väristä ja hennoin lehtiaihein koristeltua metallia. Muu metalli on ilmeisesti nikkeliä, melko patinoituneen väristä. Ylimpänä on tietysti ikäänkuin sanka, josta sitä voi nostaa ja siirtää paikasta toiseen. Tavallaan se on yhä kaunis ja arvokkaankin näköinen esine, vaikkei sillä hirmuisen suurta antiikkiesineen hintaa ole. Pidän siitä tosi paljon. Se on minulle monin verroin arvokkaampi, kuin vanhan tavaran kauppahinta.
Arvonsa se saa tarinastaan. Alunperin sen oli saanut Amerikkaan joskus1900-luvun alussa muuttaneelta veljeltään lahjaksi Martta niminen naimaton nainen meidän naapurustosta.Tämä Martta oli ilmeisesti nuorin sisarussarjassaan. En tiedä varmasti, mutta ainakin hänellä oli vanhempi sisko Anni, jonka kanssa hän asusti pientä taloa meidän kotiamme vastapäätä.Talon omisti Anni ja Martalla säilyi oikeus asua sen toisessa päässä olevassa huoneen ja keittiön pikkuasunnossa vielä Annin kuoltua. Isompi puoli taloa siirtyi testamentin kautta siskosten veljenpojalle.Tätä ei Martta pystynyt koskaan hyväksymään ja ymmärtämään. Ja siitä oli seurauksena vuosia kestävät riitelyt ja Martta-raukan rahojen hupeneminen turhiin käynteihin sydämettömän lakimiehen luona.Tämä ilmeisesti lypsi avutonta naisparkaa antamalla katteettomia lupauksia, toivoa ja olematonta lakineuvontaa.
Miksi Martta sitten oli avuton ja höynäytettävissä? Useimmat kyläläiset kohtelivat Marttaa jonkinlaisena kummajaisena, pikkukapsuna, niinkuin sanonta tuohon aikaan kuului. Martta oli lapsena joutunut kotonaan onnettomuuteen, jolloin oli saanut lähes kiehuvaa vettä keskivartalonsa päälle. Palovamman suuret kuroutuneet arpikudokset peittivät hänen koko vatsapuolensa. Näin ne koulutyttöikäisenä, koska jossain vaiheessa me kävimme yhdessä saunassa, Martta, isosiskoni ja minä. Näistä saunomisista muistan erikoisen tunnelman. Martta tuli vasta, kun me olimme jo lähes valmiit lähtemään pois. Olimme useimmiten peseytymisvaiheessa, kun Martta kiipesi ylös lauteille, heitettyään ensin koko ison napollisen vettä kiukaalle. Sauna oli hyvä ja semmoinen vesimäärä sai hetkeksi löylyn kihahtamaan niin äkeäksi, että melkein kumartelimme lattian tasollakin. Mutta ylhäällä lauteilla seljällään kellivä Martta läiski kuhmuraista vatsaansa ja nautti löylystä. Kuului ähkinää ja puhkinaa ja huulten maiskuttelua, kunnes hän kuumuuden vähän helpotettua sanoi: no niin Liisa, heitäpäs vähän löylyä. Ja vielä ja vielä, ihan tikahtumiseen asti. Varsinainen saunamuori.
Kesäisin hän korvasi saunomista kylpemällä tuntikaudet auringossa alastomana ruohikossa maaten syrjäisessä notkelmassa. Siellä hän paahtui ruskeaksi kuin papu. Me lapset joskus vakoilimme selville hänen salaisen paratiisinsa ja hihittelimme piilossa hänen alastomuudelleen!
Martan puheessa oli semmoinen omintakeinen puute, että hän ei koskaan käyttänyt k-kirjainta. Siitäkös tyhmille tuli kiusaamisen halu: sanopa Martta, että kaktus kukkii. Onneksi tuntoni on tässä kohdin puhdas.
Ajattelen, ettei Martta voinut olla kovinkaan heikkolahjainen, koska oli oppinut sen ajan olemattomalla koulutuksella kumminkin auttavasti lukemaan ja kutomaan sukkia. Luulen, että hän oli ennemminkin originelli ja erinomaisen omapäinen. Siitäpä syystä hän ei esimerkiksi suostunut pitämään kodissaan tavanomaista siivoa.Vain kapea väylä johti lukemattomien turhien pahvilaatikoitten ja epämääräisten tavaravuorien välitse peremmälle kamariin, jossa hän kakluunin pesässä keitti vettä teetä varten ja nukkui vuoteessa, jossa oli vain epämääräisiä vaatemyttyjä. Kodissa oli melko sakea ominaistuoksu laskiämpärin johdosta. Luulen, että se toimitti myös toiletin virkaa. Mutta runsaasta saunomisesta johtuen Martasta ei leijunut mitenkään poikkeuksellinen lian tuoksu, eikä hän juuri koskaan ollut sairas.
Mutta nyt on aika palata takaisin herätyskelloon ja siihen, miksi minä sitä nyt siirtelen pöydälläni ja hellin aarteenani. Olin tullut ylioppilaaksi. Marttakin oli pyydetty teelle juhlistamaan tätä. Hän huomasi, että olin saanut paljon kukkia ja lahjoja. Ilmeisesti hän tahtoi myös onnitella minua. Seuraavana päivänä hän pyysi minua käymään puolellaan, niinkuin hänellä oli tapana sanoa. Yleensä sinne ei ollut pääsyä juuri kenelläkään.Olin käynyt pari kertaa auttamassa puitten hakkaamisessa ja sisääntuonnissa. Nyt hän halusi antaa minulle ainoan aarteensa, herätyskellon, jonka oli saanut Juho-veljeltään Amerikasta. Ja hän sanoi monen monta kertaa, kuinka tämä veli oli hänelle niin "ratas, niin ratas". Ymmärsinkö siis lahjan arvon? Otin sen vastaan hyvin hämmentyneenä .
Kun juoksin kotiin erikoinen lahja povellani, se alkoi liikkeen voimasta yllättäen soida. En tiennyt sen soivan. Ja millainen herätyssoitto: soittokoneiston sievästi ilmoille pimputtelema sävelmä, joka soi ja soi : plim plim plim, koko pitkä melodia, yhä uudelleen alkuun kiertyen kunnes soitto lopulta alkoi hidastua ja hidastua ja lopulta viimeinen rämähtävä plim ja ääni sammui pois. Se oli minulle uutta ja melkein lumoavaa.
Koko opiskeluaikani Martan kello herätti minut luennoille.Toki se soi yhä edelleen, mutta sen käyntiin ei enää ole luottamista.Viime keväänä juhlin sen saamisen 50-vuotispäivää ja tietysti muistin sen omalaatuista antajaa. Kiitos Martta, elämän eksentrikko, oman tiensä jääräpäinen kulkija, aikansa outolintu. Sain sinulta hienoimman ja kestävimmän ylioppilaslahjani. Se seuraa minua aina ja muistuttaa, että jokainen saa olla oma omituinen itsensä, niin Martta kuin minäkin.
Martta akvarelli 20011
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti