Toivon siis huomisaamuna näyttäväni hiukan paremmalta kuin tänään. Enää ei ehkä käy niin kuin muistan tapahtuneen lapsena hiustenleikkuun jälkeen. Se operaatio päättyi melko suurella varmuudella kyyneliin. Minulla oli hyvin paksut ja aivan jäykät, suorana tököttävät tummat hiukset.Niissä ei ollut pienintäkään kihartumisen taipumusta, vaikka kuinka olisin toivonut ja salaa kadehtinut isonsiskoni taipuisia hiuksia. Joka kerta, kun äiti oli keittiösaksillaan leikannut minun polkkatukkani mielestään siistimmäksi ja helpommin kammattavaksi, tilanne oli minun silmilläni nähtynä hirveä. Niskatukka tökötti piikkisuorana ja korvat pyrkivät höröttämään entistäkin selvemmin ulos lyhennettyjen sivuhiusten alta. Olin mielestäni niin surkean näköinen pieni tyttö, että purskahdin itkuun ja syytin äitiä tuhosta. Itkukohtaus kesti tunteja. Lopulta oli tultava piilosta muitten joukkoon, esimerkiksi syömään . Minulla ei koskaan, ei pahimmassakaan murheen alhossa, ole ollut sitkeyttä jättää syömättä, kun ruoan tuoksu on kutsuvana leijunut nenääni.
Muistan, että pikkuisena haaveilin omistavani pitkät vaaleat kiharat. Mistä tämä ihanne oli syntynyt, ehkä satukirjan kuvituksista, en tiedä. Taata, isoisäni, veteli höylällään verstaassaan pitkiä tuoksuvia kihartuvia lastuja vaaleasta puusta esimerkiksi saaveja tehdessään. Hänen verstashuoneessaan, jota jostain syystä meillä nimitettiin saliksi, yritin parsineulalla ommella näistä lastuista itselleni kiharaperuukkia. Tulos ei ollut hääppöinen. Hutera ja helposti hajoava, mutta tuoksui ihanalle ja tarjosi hetken pakomatkan todellisuudesta. Näihin aikoihin kuvittelin olevani oikeasti prinsessa ja vain jonkun oudon juonen takia sijoitettu köyhään kotiin väärille vanhemmille kasvatettavaksi!
Elettiin muodikkaan ja svengaavan 60-luvun viimeisiä vuosia. Olin kesäyliopistossa Savonlinnassa. Kesken kurssin päätin käväistä hiustenleikkauksessa. Kampaaja oli ennestään tuntematon. Hän ehdotti tekevänsä minulle muodikkaan leikkauksen. Kuulemma se sopisi minulle, koska tummissa paksuissa hiuksissani malli näkyisi hyvin. Estelin, koska pelkäsin, että jyrkkä geometristen kulmien leikkaus paikoin hyvinkin lyhyiksi olisi vaikea, koska hiukseni eivät todennäköisesti suostuisi taipumaan haluttuihin linjoihin. Leikkaus tehtiin,tulos katastrofaalinen! Koko seuraavan kuukauden jouduin pesun jälkeen käyttämään runsaasti teippiä pakottamaan hiuksiani "oikeaan lookiin" . Ne kun pyrkivät vain suoraan "ulos päästä", niinkuin kampaaja ihmeissään ,suorastaan hiukan kauhuissaan ja vähemmän hienotunteisesti totesi. Melkein itkin niinkuin pikkutyttönä . Tuhottu tukka ja millä rahalla!
Tänään hiukseni ovat vitivalkoiset. Eivät enää paksut, tummat ja itsepäiset.Haikailen kaihoisasti niitä. Jäljellä kymmenesosa pehkoa, sekin oudon hentoista, joskus lähes taipuisan oloista, todella kummallista . Mitä tässä on tapahtunut?Kuka nyt pilasi tukkani?
Ikä ja perimä kai tekivät lahjomattomat tepposensa. Olen iloinen, jos kampaaja osaa leikata hiukseni niin, että ne edes hetken näyttävät hiukkasen tuuheilta ja pöyheiltä, ettei vaalea päälaki paista kaljuna. .Luulen, etten kumminkaan rupea tänään parkumaan.Vaikka hiukset ovat lähteneet, on tilalle tullut hiven tyyneyttä. Ja ehkä sentään näytän huomisaamuna vähän freesimmältä kuin tänään.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti