Viisaasti vanhaksi

Vanhuus ja viisaus oli ennen itsestään selvästi yhteen kuuluva sanapari. Mutta oliko se ironiaa vai todella oikeasti niin koettua? Ehkä se oli vain  samanlainen löysä slogan kuin nuoruus ja hulluus, jolla ei oikeasti pyrittykään mihinkään yleispätevään määritykseen ihmisten ominaislaadusta?
Pidettiinkö entisaikaan iäkkäämmäksi eläneitä ihmisiä todella viisaampina kuin nuorempia, vasta vähän elämää kokeneita?

En tiedä. Nykyään voin huomata usein asennetta, että vanhuus tuo automaattisesti mukanaan myös älyn vähenemistä, dementiaa ja kaikenlaisten vaativampien toimintojen asteittaista hiipumista.Vanhoja ihmisiä ei suinkaan aina kohdella tasavertaisina keskustelukumppaneina saati, että heiltä odotettaisiin näkemystä, joka voisi olla avarampi, harkitsevampi ja siis tavallaan viisaampi kuin nuoremman puhekumppanin .

Totta tietysti on, että tekninen kehitys, uudet laitteet ja niiden hallinta on monen ikäihmisen kohdalla vaikeata. Myöskin termien hallinta, käsitteet, joilla puhutaan, ovat niin erilaisia, että yhteistä ymmärrystä ei helposti ole. Silloin on vaara, että syntyy tilanne, josta puuttuu oikeanlainen  mahdollisuus ymmärtää toinen toistaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.

"Seniorikansalainen"       akvarelli  vuodelta 2012

Toisaalta minua häiritsee myös ajatus, että vanhuus sinällään automaattisesti tekisi kenestäkään viisaampaa, kypsempää, harkitsevampaa tai suvaitsevampaa ihmistä. Näen toki ympärilläni monien ikäihmisten toivottoman tylsää omahyväistä besserwisserasennetta, jota ei ole mitenkään suhteutettu vallitsevaan tosielämään. Esitetään uskomuksia, ennakkoluuloja ja raudanlujaa uskoa omasta etevämmyydestä asiassa kuin asiassa. Ei edes suostuta kyseenalaistamaan ikiaikaisia totuuksia. Viisaudesta ja nöyryydestä uusien asioitten näkemiseen tai selvittämiseen ei ole merkkiäkään.

Olen ollut 10 vuotta eläkkeellä. Enimmän osan ajastani olen omassa hyvässä seurassani, omien ajatusteni, mieltymysteni ja tapojeni keskellä.Vain muutamana tuntina viikossa altistan itseni ympäröivän maailman vaatimuksille, vieraille ihmisille ja uusille asioille, melulle, liikenteelle, ympäristöille, joita en ennestään hallitse. Kun menen vaikkapa vain Helsinkiin, koen ahdistavana ihmisten paljouden ja yleisen meluisuuden. Koen olevani väärässä paikassa, tyhmä kuin Kaspar Hauser, laatikossa kasvatettu. Entä jos minut pudotettaisiin keskelle New Yorkin tai Tokion katuhyörinää? Luulen, että minusta huokuisi semmoinen hämmennys, että piankin pidettäisiin alzheimerpotilaana, joka on karannut hoitolaitoksestaan ja haluaa epätoivoisesti päästä kotiin, takaisin lapsuuteen.

Kun aamulla katson itseäni ensimmäisen kerran peilistä, hämmästyn: Oho, olenko tuossa nyt minä, olenko tosiaankin tuo oudonnäköinen valkohapsinen nainen, jonka silmien alla on jo  pienet "Senni Niemis- pussit" ? Se en ole minä, siis se oman kokemukseni minä, joka on aivan  toisen näköinen. Se minä on samannäköinen kuin minä olen  kolmikymmenvuotiaana otetuissa kuvissani. Sillä on edelleen tumma tukka ja se on melko normaalipainoinen. Kaikki se, mikä on pääni sisäpuolella on minulle tuttua ja omaa, sen tunnen. Se ei ole juuri muuttunut näinä vuosikymmeninä. Mutta tämä ulkopuolelle näkyvä osa on lähestulkoon vierasta. Välillä ihmettelen, miten ystäväni osaavat niin luonnollisesti suhtautua tähän minulle itselleni vieraaseen ulkokuoreen. He ovat ilmeisesti tottuneet, eivät ihmettele, eivät arvostele, eivät edes tiedä siitä minun toisesta, sisäisestä"omasta habituksestani". Olenkohan vähän höpsähtänyt, kun en osaa tuntea omakseni vanhentunutta minääni.
Koska minulla on se lähes muuttumaton sisäinen, luuloteltu olemukseni, en haikaile, että haluaisin näyttää nuoremmalta. Minähän OLEN  nuori, olen se mikä olen AINA ollut, koko aikuisen ikäni.Mitä tässä haikailemaan häviävää nuoruutta, kun en koe olevani sen enempää nuori kuin vanhakaan: olen vain minä, iätön.

En tiedä miten muut kokevat  itsensä . En ole kysynyt. Minusta ei ehkä  koskaan  tule tätä vanhempaa, mutta ei ehkä  myöskään viisaampaa. Muutokset henkisesti tulevat niin hiljaisesti ja ikäänkuin salaa hiipien, ettei nitä osaa itse havainnoida. Tottakai huomaan, etten enää opi asioita yhtä nopeasti kuin ennen. Unohdan sanoja. Olen hitaampi ja vähemmän utelias . En voi kumminkaan  tietää onko minunkin osani joskus, kenties jo piankin, vajota siihen hiljaisuuteen, jonka verkkoa  muistisairaus laskee tänäänkin muutaman ystäväni ylle. Huomaan , kuinka verkko heidän kohdallaan  päivä päivältä on  tiiviimpi ja tiiviimpi ja eristää heidät kauemmas meistä  muista. Onneksi kukaan ei ole voinut kertoa, miltä se tuntuu. Me ulkopuolelle jääneet ahdistumme, kun yhteys tuttuun , kenties rakkaaseen ihmiseen vähitellen kokonaan  katkeaa.