Yleisin uneni kulkuneuvo on ehdottomasti laiva. Saatan reissata myöskin junalla, joskus kuorma-auton lavalla, harvoin henkilöauton kyydissä.Tosin pari, kolme kertaa olen uneksinut ajavani itse autoa kadulla. Se on aika kummallista, koska tiedän, ettei minulla ole ajokorttia (ei ole koskaan ollutkaan!) ja lisäksi autoni on polkuauto .Joudun polkemaan aivan vimmatusti ylös -alas-ylös-alas. Polkimet puuskuttavat kuin harmoonia soitettaessa.On oltava tehokas, jotta vauhtini pysyisi, kun nousen muun liikenteen seassa puikkelehtien ylös Tuomiokirkkosillalta Uudenmaankatua pitkin.Autoni rattia pitää koko ajan hivenen heiluttaa puolelta toiselle.Minulla on kiire päästä kotiin ennenkuin kärähdän ilman ajokorttia ajosta . Toistaiseksi ei ole tullut sakkoja.
Useimmiten kyytini on tätä vauhdikkaampaa, minä nimittäin lentelen paljon. En tarvitse siihen sen enempää konetta kuin lentolupakirjaa. Olen pörräillyt näin koko ikäni, milloin kotipaikkakunnallani Somerolla, milloin Skotlannin ylämaalla, jopa vuoristoseuduilla.Räpiköin vain tietyllä tavalla jaloillani ja hups, olen päässyt ilmaan.Voin lentää kuin lintu, välillä käsillä ikäänkuin kevyesti soutaen, toisinaan enemmän siiveniskuja muistuttavin vedoin .Tunne on ihana.Näin olen myös pelastautunut minua uhkaavien ihmisten joukosta, kun olenkin hädässäni muistanut kykyni päästä ilmaan.Koulutyttönä muistan kerran pelastuneeni hyvin täpärästi lentoon, kun olin jo kallistanut pääni mestauspölkylle. Hups vain, jäivät tuijottaman, kun nousin juuri sopivasti tavoittamattomaan korkeuteen.Useimmiten tilanne ei ollut noin dramaattinen ,mutta kuitenkin ahdistava,josta lentoon lähtö auttoi pakenemaan.
Vain yhdellä lentomatkallani käytin apuna kulkuneuvoa.Se oli suurikokoinen puunlehti . Todennäköisesti haavanlehti, koska siinä oli pitkä ja vahva lehtiruoti pyöreään lehteen kiinnittyneenä . Mukana tällä lennolla oli poikani, ehkä viiden vuoden ikäisenä.Hän istui mukavasti edessäni lehdellä ja yhdessä pitelimme haarojemme välistä ylöstaivutetusta ruodista kiinni . Sitä kääntelemällä myös ohjailimme lentomme suuntaa. Tällä hupaisalla matkalla meillä oli myös seuraa: toinenkin äiti, naapurin Tuula oman poikansa kanssa. Yhdessä kurvailimme talojen yllä sopivassa korkeudessa .Oli iltayö, koska taloissa ja kaduilla paloivat valot. Taivas oli tumma, mutta kirkas. Meillä oli tosi hauskaa, kaartelimme ja hihkuimme ilosta.Kukaan ei pelännyt, ei poikani , en minä. Ja oikeassa elämässä pelkään korkeita paikkoja , puhumattakaan pojastani, joka inhoaa karusellejakin. .Tosi riemullinen irtiotto maankamarasta ja kaikista peloista.Se ei ollut vähäisimmässäkään määrin painajaisuni.
Kerran olen unessa matkustanut koko maapallon lävitse.Reitti kulki outoa lumi- ja jäätunnelia pitkin Australiaan tapaamaan työtoveriani, joka oli muuttanut sinne. Ihmettelin matkanteon helppoutta ja nopeutta. Herättyäni olin vielä hetken unen ja valveen rajamailla. Mietin miksi maapallon keskellä ei ollutkaan kuumuutta ,vaan ihanan turkoosit viileät jääseinämät?Muistan, että palelin hiukan herätessäni.
Olen myös käynyt norsujen öisellä juottopaikalla Sitä reunustivat korkeat vuoret taustalla, edessa aukesi joki. Kuulin norsujen hörppivän vettä äänekkäästi ryystäen .Kuulin niiden korvien läiskeen, mutta muuten yö oli hiljainen .Tunsin olevani jotenkin erityisen etuoikeutettu olemaan yksin paikalla.Miten olin tullut?Missä maanosassa olin, en tiedä.En edes muista lentäneeni sinne. Minä vain olin.Kertakaikkiaan erityishieno uni, josta iloitsin vielä herättyäni.
Kun tässä muistelen ja palaan vanhoihin uniini,on kello jo yli keskiyön . Minkähänlaiset seikkailut olen näin virittänyt ensiyön unikuviini . Ehkä siellä nyt räiskyvät valtavat avautuvat ilotulituskukat, sillä Olympialaisten päätösjuhla porautui varmasti alitajuntani kuvastoon. Voisikohan saada myös musiikkitehosteilla.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti